Niin viimein auringolle sanon: paista!
Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!
Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.
WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.
Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.
Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.
Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.
Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta
Sivuhenkilö 