Minun ei ollut vaikea selvittää, kuinka parhaiten saatoin vaalia oppilastani, hoivata hänen nälkiintyneitä tunteitaan ja houkutella esiin se sisäinen elinvoima, jota valon puute, kuivuus ja piinaava viima olivat aiemmin estäneet kasvamasta: jatkuvalla huomiolla ja ystävällisyydellä, joka oli yhtä mykkää kuin valpastakin, joka oli alati hänen vierellään verhottuna ankaruuden karkeaan vaatteeseen ja joka teki todellisen luontonsa tiettäväksi vain joskus lämpimällä katseella tai sydämellisellä ja lempeällä sanalla; todellisella arvostuksella, jonka näennäinen määräilevyys naamioi ja joka ohjasi ja kannusti häntä toimissaan ja silti auttoi häntä myös, auttoi hartaan huolellisesti. Näitä keinoja käytin, sillä nämä keinot sopivat parhaiten Francesin herkille ja syvällä värähteleville tunteille – hänen yhtä aikaa ylpeälle ja ujolle luonteelleen.
Charlotte Brontën esikoisromaani Professori (suom. Inkeri Koskinen, Tammi 2009; alk. Professor, julk. postuumisti 1857) kirjoitettiin jo kauan ennen kirjailijan tunnetumpia teoksia. Se ei kuitenkaan saanut aikansa kustantajilta suosiota, ja näki päivänvalon kirjan muodossa vasta kaksi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Nykylukijalle Professori näyttäytyy huonosti vanhenneena, kerta kaikkiaan erikoisia asenteita muun muassa naisten älyllisestä kyvykkyydestä ja frenologiasta viljelevänä teoksena, mutta aikalaisensa se shokeerasi hävyttöminä pidetyillä viittauksilla Raamattuun sekä vahvasti tuntevilla ja kunnianhimoisilla naishahmoilla.
Myös kirjan juonen asetelma – hienosta suvusta ponnistava, sivistynyt nuori englantilaisopettaja William Crimsworth rakastuu Belgiassa työskennellessään köyhään, 19-vuotiaaseen pitsinnyplääjä Frances Evans Henriin, joka sattuu olemaan myös hänen oppilaansa – nostattaa aluksi kulmakarvoja, mutta Brontën käsittelyssä rakkaustarina kerrotaan puhtoistakin puhtoisemmin. Valaisevassa esipuheessaan kääntäjä Inkeri Koskinen kertoo Professorin kuuluvan kirjailijan omaelämäkerrallisimpiin romaaneihin, sillä hän itse rakastui Belgiassa opettajattarena toimiessaan koulun johtajaan. Naimisissa ollut vanhempi mies ei vastannut nuoren Brontën tunteisiin, ja tulkitsenkin romaanin useiden kummallisilta tuntuvien ratkaisujen johtavan kirjailijan oman onnettoman rakkaustarinan jäljille.
Professorin William Crimsworth on poikkeus Brontën tuotannossa, sillä hän on ainoa miespuolinen päähenkilö. Nuorena orvoksi jääneestä, hienoon sukuun kuuluvasta nuoresta miehestä maalataan työteliäs, kunniallinen ja kunnollinen kuva: rikkaat sukulaiset eivät saa rahalla ostettua häntä tekemään omien tavoitteidensa vastaisia päätöksiä, eikä William epäröi laittaa suhteita poikki, mikäli hänen kunniansa sitä vaatii. Rohkeasti hän päättää jättää Englannin, jossa hänellä ei ole ketään, ja pääsee ystävänsä avulla sattuman kautta englannin professoriksi – kuten Belgiassa opettajia kutsutaan – brysseliläiseen poikakouluun. Ajan myötä hän saa lisätunteja myös koulun yhteydessä toimivasta tyttökoulusta. Sen laskelmoiva ja kylmä johtajatar Zoraïde Reuter yrittää saada nuoren miehen pauloihinsa lähes onnistuen, mutta William onnistuu viime hetkellä näkemään tämän juonien läpi. Reuter tekee miehelle myös vahingossa palveluksen kiinnittämällä Williamin huomion vaatimattomaan Frances Evans Henriin, sveitsiläis-englantilaiseen köyhään orpoon. Frances opettaa hengenpitimikseen pitsinnypläystä koulun tytöille, ja armollisuudestaan johtajatar Reuter on antanut hänelle luvan osallistua myös englannin opetukseen.
Tarkemmalla tutkiskelulla Frances paljastuu kuitenkin kaikkea muuta kuin tyypilliseksi orvoksi: kirkonmiehen tyttärenä hän on saanut ensiluokkaisen kasvatuksen ja paljastuu myös luonteeltaan kunnianhimoiseksi, työteliääksi ja nöyräksi. William ei pidä tyttöä kauniina, mutta alkaa vähitellen hurmaantua tästä yhä enenevissä määrin. Nuori rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään – avioliittoa – helposti, sillä koulujen henkilökuntien sisäiset mustasukkaisuuskohtaukset ja draamat erottavat nuoret ennen tunteiden paljastumista. Lopulta William löytää reitin takaisin mielitiettynsä luo, ja luettuaan opettajan omavaltaisin ottein ujon Franceksen salaa kirjoittaman rakkausrunon, onnellinen loppuelämä on taattu.
Kirja ei kuitenkaan pääty häiden kuvaukseen, vaan Brontë päästää lopussa muuten uinuneen naisasian ääneen: avioliittoa solmiessa Frances vaatii saada jatkaa opettajan työssään, ja hänestä kuoriutuukin lopulta oikea uranainen menestyvine liikeideoineen, joille William antaa täyden siunauksena ja toimii itsekin niiden mukaan. Williamista maalattu kuva vaimonsa haaveita ja pyrkimyksiä tukevana, modernina aviomiehenä ei kuitenkaan vakuuta nykylukijaa, sillä samanaikaisesti hän kehuu vaimonsa käyttäytyvän ”kuuliaisesti” ja kertoo määräävänsä tätä katumusharjoitukseksi ärsyttävästä käytöksestä lukemaan ääneen vaikeaa brittikirjailija Wordsworthia tuntien ajan, sillä ”hänen täytyi esittää [siitä] kysymyksiä, anoa selityksiä, olla kuin lapsi tai aloittelija ja myöntää minut itseään vanhemmaksi ja johtajakseen”.
Samanlainen pitkin kirjaa pilkottava asenne lahjakasta Francesta kohtaan hämmentää. Hänen ulkonäköään vähätellään useamman miehen suusta, eivätkä yllä esittelemäni esimerkit aviomiehen alentuvasta suhtautumisesta häntä kohtaan jää ainoiksi. Toinen omaa lukukokemustani häiritsevä teema on frenologia, jota ei pääse hetkeksikään karkuun. Erittäin isänmaallinen Brontë kuvaa Williamin suulla kaikki eurooppalaiset kansat – tietysti brittiläisiä lukuun ottamatta – jokseenkin karkeiksi, irstaiksi, epärehellisiksi ja tyhmiksi, pohjaten arvionsa otsien, leukojen ja nenien leveyksiin ja ulkomuotoihin. Monien hahmojen huono käytös selitetään avoimen rasistisesti näiden kansallisuuksilla ja ulkonäön piirteillä, ja mikäli joku ulkomaalainen toimiikin jalomielisesti, hän on virkistävä poikkeus. Huh!
Kotiopettajattaren romaanin luomat korkeat odotukseni eivät täyttyneet, enkä voi sanoa erityisesti nauttineeni kirjan lukemisesta; kontekstissaan sitä ymmärtää, mutta edellä mainittujen seikkojen vuoksi lukeminen muodostui itselläni enemmän hämmästelyksi kuin tarinaan heittäytymiseksi. Kirjasta löytyy toki 1800-luvun alun tapakulttuuria, koulumaailmaa ja romantiikkaakin, mutta maailma tämän teoksen kirjoittamisen jälkeen on muuttunut sellaista vauhtia, että siitä on enää vaikea saada irti todellista lukunautintoa.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Sivuhenkilö 