tammikuu 2021 – Sivuhenkilö

Petri Tamminen: Musta vyö

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.

Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.

Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.

Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.

Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.

Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.

Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Julia Quinn: Salainen sopimus

Daphne mulkoili miestä, joka hekotti Daphnen kustannuksella. Hän ei ollut koskaan nähnyt muukalaista ennen, joten tämän täytyi olla uusi Lontoossa. Äiti oli varmistanut, että Daphne oli esitelty jokaiselle naimakelpoiselle herrasmiehelle tai että heidät oli vähintään tuotu Daphnen tietoisuuteen. Tietysti mies saattoi olla naimisissa, mikä selittäisi sen, ettei hän ollut Violetin mahdollisten uhrien luettelossa. Daphne kuitenkin tiesi vaistonvaraisesti, ettei komistus ollut ollut Lontoossa pitkään, sillä muuten kaikki olisivat kuhisseet hänestä.

Heti vuoden 2021 alussa Netflix-hitiksi noussut Bridgerton-sarja on puhuttanut kovasti mediassa, joten olihan tv-sarjan taustalla vaikuttavaan kirjaan tartuttava. Julia Quinnin menestyssarjaksi nousseen kirjasarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus (alk. The Duke and I, 2000; suom. Laura Liimatainen, Tammi 2020), esittelee 1800-luvun Englannissa elävän Bridgertonin korkea-arvoisen perheen. Teosta on kovasti esitelty modernina Jane Austenina, mutta mielestäni esikuvalta on lainattu vain nokkelaa sanailua ja tarinan ajankohta. Muutoin teos on puhtaasti romanttista viihdettä, josta on turha lähteä hakemaan yhteiskuntakritiikkiä tai syvempää sanomaa.

Kahdeksanlapsinen, Lontoossa kartanoaan asuttava Bridgertonin perhe on seurapiireissä tullut tunnetuksi erityisesti kolmesta asiasta: järjestelmällisestä tavastaan nimetä lapset aakkosjärjestyksessä, lämpimistä perhesuhteistaan sekä hämmästyttävän samannäköisistä sisaruksista. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa klaanin vanhimmat vesat ovat jo aikuisikään ehtineitä, ja tarina keskittyykin ennen kaikkea katraan neljännen, 21-vuotiaan Daphne Bridgertonin, avioliittoaikeisiin. Nuori, älykäs ja perhekeskeinen nainen on perheensä vanhin tytär, mutta koska kolme vanhimpaa veljeä saavat miehinä kouluttautua ja matkustella vapaasti, on Daphne ensimmäinen, jonka avioitumisaikataulusta äiti-Violet alkaa huolestua. Daphne on viettänyt jo kaksi tanssiaisten täyteistä seurapiirikautta Lontoossa, muttei ole suostunut toistaiseksi yhteenkään kosintaan.

Perheen isän kuoltua veljistä vanhin, 30-vuotias Anthony, on vastuussa siskojensa asioista ja toimii myös näiden esiliinana lukuisissa seurapiiritapahtumissa. Kiltti ja Daphnea vertaisenaan pitävä veli ei yhteiskunnan painostuksesta huolimatta halua kiirehtiä siskonsa naittamisessa: hänestä siskolla on oikeus valita arvostamansa kumppani, vaikka aikaa kuluisikin enemmän kuin tavallisesti. (Ja toisaalta: niin kauan kuin äiti stressaa Daphnea, ei hän ehdi stressata Anthonyn naimattomuutta.)

Juuri samoihin aikoihin Daphnen uuden seurapiirikauden alkaessa Simon Basset, isänsä kuoltua juuri Hastingsin herttuaksi ylennetty nuorimies, on palannut Lontooseen. Anthonyn parhaimpiin ystäviin jo poikakouluajoilta kuulunut synkkä nuori mies kantaa sisimmässään häpeällisiä salaisuuksia ja vihaa julmaa isäänsä kohtaan – synnytykseen kuollutta äitiään hän ei koskaan tuntenut. Mies on päättänyt olla koskaan avioitumatta tai perustamasta perhettä, jotta voisi yhä kapinoida edesmenneen isänsä muistoa vastaan. Nämä suunnitelmat ovat 1800-luvulla kauhistus, sillä ilman perillistä herttuan arvo ja omaisuus valuvat kaukaisille serkuille tai muille sukulaisille nykyisen haltijan kuoltua.

Koska kyseessä on romanttinen kirja, alkuasetelma pitkälti paljastaa loppuratkaisunkin. Daphne ja Simon tapaavat ja rakastuvat silmänräpäyksessä tulisesti. Ennen kuin suhdetta päästään virallistamaan, he kohtaavat tiellään paitsi vihaisen Anthonyn, myös Simonin järkkymättömien päätösten ja vastustamattoman vetovoiman aiheuttamat ongelmat. Toisin kuin voisi kuvitella, kirja ei kuitenkaan pääty avioliittoon (johon päästään lopulta verrattain pian). Naimisiinmenosta alkaa kirjan toinen keskeinen osa, jossa päärooliin nousevat Simonin menneisyyden traumat ja kahden erilaisen ihmisen toiveiden ja pelkojen yhteensovittaminen: Daphne haluaa kipeästi lapsen, Simon ei. Teos onkin herättänyt paheksuntaa, sillä eräässä kohtauksessa Daphen jopa harrastaa seksiä vastentahtoisen aviomiehensä kanssa – siis raiskaa tämän. Kirjan maailmassa tapaus ei herätä moraalisia pohdintoja tai edes sanottavasti huonoa omatuntoa, mikä ilmeisesti on välittynyt myös tv-sarjassa.

Monenlaisten käänteiden, venytettyjen (ja tiheästi toistuvien) seksikohtausten ja vauhdikkaan dialogin kautta kirjassa päästään kuin päästäänkin onnelliseen loppuun. Juoni on sanalla sanoen ohut ja sisältää lukuisia päättömiä, jopa lapsellisen tuntuisia yksityiskohtia; tästä hyvä esimerkki on kirjan suomennoksen nimeenkin nostettu sopimus, jonka Daphne ja Simon solmivat. Quinnin huippusuosio on tästä kaikesta huolimatta minusta silti ymmärrettävää. Hän kirjoittaa kertakaikkisen sujuvaa ja vetävää tekstiä, joka onnistuu täydellisesti tehtävässään: arkitodellisuuden unohduksiin saattamisessa. Bridgertonien laaja ja läheinen perhe on kaikessa sokerisuudessaan virkistävän positiivinen poikkeus perhesuhteiden kuvauksessa, ja nopeatempoiset kohtaukset muistuttavat tekstimuodossakin vauhdikasta sitcom-sarjaa. Vähäisetkin Austen-viitteet tekevät kirjasta hattaraakin keveämpää viihdettä 1800-luvun Englannista viehättyvälle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 5: Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan

Edith Södergran: Hiljainen puutarha

Pohjolan kevät

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Edith Södergranin (1892–1923) suomennoskokoelma Hiljainen puutarha (runojen suom. Uuno Kailas, Karisto 1994) ei ole runoilijan itsensä kuratoima teos, vaan se sisältää 77 aiemmin julkaistua runoa – joukkoon mahtuvat mm. klassikot Maa jota ei ole, Pohjolan kevät ja Tähdet. Runot on jaettu viiteen runollisesti nimettyyn alalukuun, joiden teemoina hallitsevat näkyvimmin mysteerit, jumaluudet, onneton rakkaus, kaipuu, kipu ja sisaruus. Eläessään vakavasti sairastaneen Södergranin modernistisissa runoissa kurkotetaan usein kuolemaan ja toispuoleiseen, mutta toisaalta havainnoidaan tarkasti ympäristön viehättäviä yksityiskohtia: lapsuuden puita, seikkailuja mieleen nostattavaa merta.

Södergran oli yksi ensimmäisistä pohjoismaisista modernistisista runoilijoista, mikä näkyy muun muassa runojen loppusoinnuttomuudessa ja riimittömyydessä. Lyhyehköt, useimmiten noin yhden sivun mittaiset runot eivät kuitenkaan ole aivan helppoja tulkita tai sulattaa. Tiiviin kokoelman lukeminen vei itseltäni paljon aikaa, sillä kielen rakenteellinen selkeys ei vähennä runojen monimerkityksisyyttä. Toisinaan sanavalinnat tuntuivat pomppivan silmille jopa itsetarkoituksellisen mystisinä:

Inhoan ajatella – –
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
(– –)

(Ote runosta Lyyrani)

Toisaalta, se sallittakoon: kokoelmahan nojaa nimeään myöten olemassaolon mysteereihin ja kuoleman läsnäoloon. Södergranin mielenkiintoiset kielikuvat sekä tavallisuudesta poikkeavat sanayhdistelmät kuuluvat paikoin jopa eeppiseksi kasvavaan tyyliin, vaikka samanaikaisesti hyvin monissa runoissa jujuna ovat yksinkertaiset, symbolisiksi tai allegorisiksi muuttuvat luontokuvaukset. Toisinaan havainnoinnin ja pohdintojen lomassa tarjotaan myös mielikuvituksellisia vastauksia: kokoelman hurmoshenkisemmissä runoissa runon puhuja nousee kaiken yläpuolelle, jopa jumalaksi tai oikean tiedon omaajaksi julistautuen.

(– –)
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
(– –)

(Ote runosta Mysteerio)

En ole lukenut Södergranin koko tuotantoa, ja tämän suomennoskokoelman jättämään lievän hämmentyneeseen jälkimakuun sekoittuikin iso annos mielenkiintoa. Olisi mielenkiintoista lukea runot ilmestymisjärjestyksessään ja runoilijan itsensä luoman kokoelman osana: avautuisivatko teemat silloin selkeämmin? Joka tapauksessa Hiljainen puutarha tarjoaa kielellisesti kauniin, vahvatunnelmaisen ja nykyhetkestä ja tosimaailmasta kauas kurkottavan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen