Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.
Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.
Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.
Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.
Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.
Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.
Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.
Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.
Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
Sivuhenkilö 