Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s