Pirkko Saisio: Betoniyö

Moi.
Ilkka ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään.
Joko se Simokin nousi, kuului keittiöstä. Tulkaapa pojat kahville.
Mä näin ihme unta, Simo sanoi mykälle selälle. Ihan niiku joku leffa. Siin oli sellane stoge ku painu pohjaan. Mä olin niinku mukana tai tollee. Ihmefiilis.
Ilkka koppasi päätään kääntämättä kärpäsen kouraansa ja piteli sitä korvallaan. Kuului vaimeaa pörinää.
Se oli niiku hidastettuu kuvaa, tiätsä, Simo selitti. Siit tuli ihan kumma tunne… sitä ei niiku osaa selittää…
Älä selitä sitte.
Ilkka ravisteli kärpästä kourassaan kuin noppaa. Simo seisoi keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään.

img_20190117_1135438939424993995149074.jpg

Pirkko Saision kurkkua kuristava Betoniyö (alk. Kirjayhtymä 1981; luettu Tammen 4. painos v. 2011) on kuin paha uni helteisenä kesäyönä; hetken kaikki tuntuu piinallisen todelta, mutta kirjan kansien sulkeuduttua mielen pohjalle jää elämään vain etäinen, hiljalleen haihtuva ahdistuksen tunne. Tieltä suistuneiden nuorten miesten kuvaus on toisaalta epärealistiseltakin tuntuvan jyrkkää alamäkeä, mutta samantyylisiä kohtaloita löytyy varmasti pitkin Suomea elävästäkin elämästä. Kyseessä on rujo kertomus kahdesta helsinkiläisen lähiön kasvatista, ja jos alku vaikuttaakin jo ankealta, loppu ei tuo kaivattua helpotusta. Yhteiskunnan reunoilla elävät veljekset, Simo ja Ilkka, eivät omaa välineitä noustakseen vaikeuksiensa yläpuolelle.

Betoniyö kuvaa moniongelmaisten perheiden ja kaveripiirien menoa pelottavan lakonisesti – alkoholiongelma ja väkivalta ovat niin arkipäivää, että niistä puhutaan sivulausein –, mutta herkän Simon levottomat unet rikkovat muuten nopealukuisen kirjan rytmin abstraktiudellaan. Ei siis mitään keveintä kesälukemistoa, mutta Saision hahmot ja määrätietoinen kerronta jättävät vahvan muistijäljen.

Kuten sanottua, kirja kuvaa monella tavoin lohduttomia ihmisiä. Simo ja Ilkka ovat alkoholisoituneen ja vähävaraisen yksinhuoltajaäidin poikia, jotka ovat saaneet mennä ja tulla ilmeisen vapaasti – kaveripiirit ja elämäntavat ovat mitä ovat, eikä äidillä ole jaksamista muuhun kuin paheksuvaan voivotteluun. Veljeksistä vanhempi, jo aikamieheksi varttunut Ilkka on kärsimätön ja impulsiivinen juoppo, joka potee krapulansa edelleen äitinsä luona. Yläasteikäinen Simo puolestaan on sisimmässään herkkä ja läheisten epävakaudesta kärsivä poika, jonka epäonneksi lähipiirin roolimallit tarjoavat vain näköalattomuutta ja vaikeuksia. Tarinan alussa Ilkka viettää viimeistä vapaata vuorokauttaan ennen vankeustuomionsa alkamista. Äiti pelkää kenties aiheellisestikin Ilkan mielenterveyden puolesta, ja nakittaa veljeään kritiikittömästi ihailevan Simon aikamiespojan vahdiksi työpäivänsä ajaksi.

Kuten arvata saattaa, ei Ilkka suunnittele viettävänsä viimeisiä vapauden hetkiä raittiina, vaikka Simon ihaileva katse välillä vihlaisee hänenkin paatunutta sydäntään. Alkaa sekava, hetki hetkeltä hurjemmaksi muuttuva vuorokausi, jonka aikana veljekset ehtivät istua baareissa, juoda, jakaa sekavia ajatuksia, riitautua ja erkautua – ja lukijan yllätykseksi kirjan lopussa Simo onkin veljeksistä sekaisempi ja enemmän pulassa. Painajaismaiset pakomatkat, hikiset unet ja ajattelemattomat teot kietoutuvat yhdeksi isoksi tapahtumaketjuksi, jonka päätteeksi niin lukija kuin Simo ovat selkä vasten seinää: tästä ei enää selvitä.

Nopeatempoinen ja -lukuinen kirja yllättää, vaikka siinä ei ole mitään yllättävää. Saisio tekee heti alusta saakka selväksi, ettei odotettavissa ole onnellista loppua, mutta sympaattisiin tai vähintäänkin inhimillisiin hahmoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa haluaa uskoa lujasti. Taiten kirjoitettu romaani lisää kierroksia sivu sivulta, joten onneton loppu tuntuu kuin äkkitörmäykseltä seinään. Vaikutelma on tehokas: hetken verran itselläkin on tyhjä olo. Juonen alleviivattu kurjuus ja ongelmaisuus ovat tietenkin kannanottoja aikansa yhteiskuntaan, mutta työttömyys, alkoholismi ja lukuisat sosiaaliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Uudelle painokselle on siis varmasti ollut tilausta, ja vuoden 2011 painokseen liitetty, aikalaisvastaanotosta kertova johdanto onkin mielenkiintoinen lisä romaanin tulkintaan.

Kaikesta huolimatta Saisio on osannut tuoda mukaan lämpöä ja toiveikkuutta. Jokainen hahmo edustaa lukuisia harmaan sävyjä: äiti yrittää parhaansa mukaan antaa pojilleen rakkautta ruoan kautta, Ilkan juomisen takana ovat sydänsurut ja muut tukahdutettavat tunteet ja Simollakin on mielipiteitä ja pyrkimys maailman syvällisempään hahmottamiseen, vaikka ulospäin esitetäänkin välinpitämätöntä. Jokaisen tilastoihin kirjatun ongelman takana on vain ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 29: Kirjassa nähdään unia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s