Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, että teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutta se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa – en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.
Kun ymmärrän tämän, minut valtaa lähes sietämätön suru. Sillä Naoko ei ikinä rakastanut minua.
Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (alk. Noruwei no mori 1987; suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012; suomennettu Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, Vintage Books 2000) on täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta se on täydellinen lukuromaani, jonka tarina kulkee niin koukuttavasti, että se on hotkaistava yhdeltä istumalta. Toisaalta se on myös täynnä pieniä kummallisuuksia, jotka viilensivät ainakin omaa ihastustani tehokkaasti: kirjan henkilöiden hyvinkin joustavat moraalikäsitykset ja elämänasenteet hämmentävät. Lisäksi ns. male gaze, miehinen katse, on vahvasti läsnä lukuisissa seksuaalisesti virittyneissä kohtauksissa. Päähenkilö Watanabe on toki nuori mies, mutta mielestäni kirja suhtautuu naisiin ja kirjan naiset suhtautuvat miehiin häiritsevän epätasapainoisesti, ainoastaan miehen toiveiden mukaan. Oudoista hetkistä huolimatta päällimmäiseksi jäävät – onneksi – haikea nuoruudenrakkauden muistelu sekä mielenkiintoiset kuvaukset japanilaisesta opiskelijaelämästä ja luokkayhteiskunnasta 1960-luvulla.
Romaani alkaa eräänlaisella kehyskertomuksella, jossa 37-vuotias japanilainen liikemies Watanabe saa kumman pahoinvointikohtauksen: lentokone on juuri laskeutunut 1980-luvun Saksaan, ja radiossa soiva The Beatlesin kappale Norwegian Wood vetää miehen liian syvälle kipeisiin muistoihin. Huimauksen mentyä mies ei kuitenkaan saa muistojaan ensirakkaudestaan Naokosta ja muista nuoruuden tärkeistä henkilöistä mielestään, ja alkaa käymään läpi nuoruuttaan, aloittaen ensimmäisestä yliopistovuodestaan 18-vuotiaana nuorukaisena suuressa Tokiossa. Nykyhetkeen ei kuitenkaan enää palata koko loppukirjassa, vaan ensimmäisiä aikuisuuden askeleitaan ottavan Watanaben elämä käydään tarkoin läpi: itsemurhan tehnyt lapsuudenystävä Kizuki, suuri yksinäisyys ja erilaisuuden tunne, 60-luvun suurimmat hitit ja klassinen musiikki, suuren kaupungin tarjoama anonymiteetti, ongelmallinen mutta niin kaunis ja herkkä Naoko, joka sattuu olemaan myös Kizukin pitkäaikainen tyttöystävä, muut ihastukset, epäselvä tulevaisuus ja epäilykset omasta alavalinnasta, soluasuminen oudon kämppiksen kanssa, luopuminen… Matka teini-ikäisestä nuoreksi mieheksi ei ole suora, ja samalla tavoin itseään ja rajojaan etsivät nuoret ihmiset Watanaben ympärillä eivät aina helpota oikeiden ratkaisujen tekoa.
Pohjimmiltaan kyseessä on lopulta suhteellisen tavallinen tarina: poika ihastuu hieman tavoittamattomaan, ongelmaiseen tyttöön, jota ei voi koskaan oikeasti saada. Norwegian Woodissa erilaiset väärinymmärrykset kuljettavat pääpari Watanabea ja Naokoa yhteen ja erilleen, mutta kaiken tultua lopulliseen päätökseen Watanabe ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Kun hän lopulta herää Naokon täyteisestä kuplastaan, elämä näyttää erilaiselta, ja muista elämässään olevista ihmisistä huolimatta putoaa jonkinlaiseen tyhjyyteen – mutta kuten kirjan alku osoittaa, ei lopullisesti. Muistot voivat tehdä kipeää loppuelämän, mutta ne laimentuvat, ponnahtavat mieleen enää yksityiskohdista.
Murakamin nuoruudenkuvaus on mielestäni onnistuneen katkeransuloista: kaikki on vähän vaikeaa, siniharmaata ja epävarmaa, mutta toiveikkuus ja uudet alut ovat silti kulman takana. En tiedä, onko tämän kirjan seksuaalinen kuvasto peräisin japanilaisesta kulttuurista vai ainoastaan Murakamin omasta mielikuvituksesta, mutta luulen ison osan hämmennyksestä pohjautuvan kulttuurieroihin ja ajankin kulumiseen: opiskelija-asuntolan tiukat kotiintuloajat, kaupungin länsimaisesta näkövinkkelistä vähintäänkin epäilyttävät viihdemahdollisuudet ja selkeät luokkaerot vaikuttavat kaikenlaisissa kohtauksissa. Toisaalta erilaisuus myös viehättää: yksityiskohtaiset kuvaukset Tokion sykkeestä, tapakulttuurista ja perinteisistä ruoka-annoksista vievät kauas pois. Kuten sanottua, Norwegian Wood on erikoinen sekoitus monenmoisia elementtejä, mutta se ehdottomasti lunastaa asemansa modernina klassikkona.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Sivuhenkilö 