”Soitin Jenniferille ja Elinalle, jotka olivat heti mukana suunnitelmassani. Tapasimme Kampissa, josta lohduttautumisseremonian oli määrä alkaa. Kerroin tilanteen. Minun ei tarvinnut esitellä aikomustani, sillä olimme tehneet saman aikaisemminkin. Ideana oli unohtaa itsensä kenkäkauppoihin ja pistäytyä konditorioissa, joista sai samppanjakreemitäytteisiä konvehteja, rapeita vadelma-sokerikidesuklaita sekä sacherkakkua isompaan angstiin. Piti saada poreileva hellyys kielen kärjelle, laajentaa tämä tunne vähä vähältä ulkomaailmaan. Terapian nimi oli ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”.”

Riikka Pulkkisen neljäs romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013, Otava) on keveä lukuromaani vajaa kolmekymppisen ja korkeakoulutetun helsinkiläisnaisen itsensä etsinnästä pitkän parisuhteen kariuduttua yllättäen. Tarina kerrotaan nimihenkilö Iiriksen näkökulmasta, ja kaikenlaiset chick lit-kliseet ovat jopa huvittavuuteen saakka läsnä: Iiris kärsii mistäpä muusta kuin korkokenkä- ja suklaariippuvuudesta, omaa shoppailujensa perusteella lähes loppumattomat rahavarannot − vaikka käykin työpaikallaan vain pyörähtämässä − ja hädän hetkellä hänen aikuiset ystävänsä suostuvat mihin tahansa, kuten esimerkiksi pukeutumaan etsiviksi ja vakoilemaan Iiriksen ex-poikaystävää läheisessä pensaassa tuntien ajan.
Edellä mainituista piirteistä voi olla montaa mieltä, mutta erotuskan vuodattamisen ja miessekoilujen lisäksi kirjassa päästään paikoin pohtimaan koskettaviakin teemoja sisarussuhteista ja aikuistumisen vääjäämättömyydestä. Huolimatta Pulkkisen muun tuotannon vakavuudesta Iiriksen tarina on ensisijaisesti mielikuvituksellista viihdettä, ja sellaisena se on myös luettava.
Iiris Lempivaara on levoton sielu ja koulupsykologi, joka on suunnitellut koko elämänsä lapsien nimiä myöten rakkaan Aleksinsa kanssa. Kun Aleksi aamupalapöydässä kuitenkin kertoo, ettei rakkautta enää ole, alkaa Iiriksen elämässä aivan uusi luku. Selvitäkseen lamauttavasta käänteestä nainen suuntaa tarmonsa suklaan syömiseen työajalla, armottomaan treffailuun sekä avautumiseen parhaalle ystävälleen Elinalle ja täydelliselle siskolleen Jenniferille. Parhaat neuvot itsensä uudelleen löytämisen tiellä tuntuvat kuitenkin antavan 85-vuotias naapurin Marja-Liisa sekä eksentrinen gynekologi Ritva, joiden tehtäväksi jää opettaa sanojen ei ja kyllä merkitykset uudelleen.
Kuten niin usein, aika ja uudet tuulet parantavat syvätkin haavat. Iiriksen enimpien mieshuolten väistyttyä avautuu kuitenkin uudenlaisia ihmissuhdeongelmia, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta ja samastuttavinta antia. Pikkusiskon näkökulmasta virheetöntä perhe-elämää elävä Jennifer herättää Iiriksessä valtavaa rakkautta ja ylpeyttä, mutta samaan aikaan myös raastavaa kateutta. Ulkopuolisuuden tunne sen kuin kasvaa, kun myös elämänmittainen suhde Elinaan alkaa tämän aikuistumisen ja parisuhteen vakiintumisen myötä muuttaa muotoaan. Onko ystävyys yhtä aitoa ja hyvää, jos aivan kaikkea ei enää jaetakaan toiselle kuten lapsena ja nuorena? Iiriksen suhtautuminen lähipiirinsä suuriin muutoksiin ja pelko yksinjäämisestä kuvataan herkästi ja syvällisestikin, mutta humoristista kokonaisuutta särkemättä.
Vaikka Iiris kuvataan lahjakkaana ja kunnianhimoisena naisena, ei hänen mielenkiintoista koulupsykologin työtään sivuta kuin ohimennen. Sen sijaan Pulkkinen hassuttelee päähenkilöllään antaumuksella, ja laittaa Iiriksen kehittelemään erilaisia herkkuihin, kengänkorkoihin ja mekkoihin keskittyviä metodeja niin itselleen kuin 16-vuotiaille (naispuolisille) asiakkailleen. Ratkaisu tuntuu hieman tylsältä, sillä tarkoituksellisesti kepeäänkin kirjaan mahtuisi asiantuntemustaan käyttävä nainen. Toisaalta samalla alalla työskentelevä Elina kuvataan kaikin puolin vakaampana ja analyyttisempana henkilönä, joten kenties kyse on vain Iiriksen epätasapainon ja levottomuuden alleviivaamisesta.
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän päättyy lajityypilleen uskollisesti onnellisesti, mutta se onnistuu ilahduttamaan sanomallaan. Iiristä ei lopulta tee onnelliseksi yksikään mies tai kenkäpari, vaan rakkaiden läheisten ja omien mokien avulla saavutettu oivallus siitä, kuka hän on, mistä hän tulee ja mitä elämältään haluaa. Kliseistä kenties sekin, mutta ehdottoman tärkeää.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 11: Kirjassa käy hyvin