Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

img_20190117_1134337715715166190051468.jpg

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin

Miika Nousiainen: Juurihoito

[Pekka:] Soitan kotimatkalta Eskolle ja saan hänet houkuteltua elokuviin. Vaikka tämä ei johtaisi mihinkään, haluan pitää veljestäni kiinni. Tuskin Eskollakaan on mitään sitä vastaan.
Elokuvat toimii meidän tapauksessamme kuten ensitreffeillä. Ollaan toistemme seurassa mutta ei tarvitse puhua. Ja elokuvan jälkeen on yhteinen keskustelunaihe, jos muuten ei olekaan mitään yhteistä. Meillä toki on, paljonkin.

img_20190117_1134512162180066677963547.jpg

Juurihoito (Otava 2016) on Miika Nousiaisen neljäs romaani, jonka alaotsikko kertoo sen olevan ”suku- ja hammaslääkäriromaani”. Kummalliselta kuulostava lupaus todella täytetään, sillä keskenään etäiseltä kuulostavat aiheet vuorottelevat romaanissa tasavahvasti – näin hammaslääkäripelkoiselle melkein turhankin realistisesti erilaisine termeineen ja toimenpidekuvauksineen! Kirjan johtava teema on kuitenkin perhe- ja sukulaisuussuhteet, joita käsitellään erityisesti kadonneen isän etsinnän kautta. Isättömiksi jääneiden sisarusten yritykset ymmärtää tuntemattomia perheenjäseniään ovat paikoin mielikuvituksellista, mutta silti mielenkiintoista ja liikuttavaakin luettavaa. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, mutta koukkaa Lieksan kautta Eurooppaan ja kaukomaille asti. Samalla käsitellyksi tulevat muun muassa ihmisoikeudet, rasismi ja suomalaisten etuoikeutettu asema koko maailman kontekstissa. Nousiaisen kepeä tyyli pitää paatoksellisuuden kuitenkin kaukana, ja kirjan monella tasolla välittämä viesti erilaisuuden hyväksymisestä nousee lukijan mieleen kuin itsestään, osoittelematta.

Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on nuorena isänsä Onnin hylkäämäksi tullut nelikymppinen stadilainen, joka käy läpi paitsi keski-ikäistymistä, myös avioeron myötä tulleita huoltajuuskiistoja kahdesta lapsestaan. Limsojen suurkuluttajana hänen tiensä vie pian hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran pakeille, ja harvinainen sukunimi osoittautuu muuksikin kuin sattumaksi: kyseessä on hänen vanhempi veljensä, jonka elämässä yhteinen isä ei myöskään ole ollut mukana. Sijaisperheessä jäyhäksi ja lähes tunteettomaksi kasvatettu Esko ei ensin lämpene Pekan tutustumisyrityksille, mutta pian hän huomaa kaipaavansa hammaslääketieteen lisäksi muutakin sisältöä vanhanpojan arkeensa. Isän motiivit askarruttavat enenevissä määrin kumpaakin, ja hiljalleen salaisuuksien verhot alkavat raottua kaukaisten sukulaisten löytämisen avulla. Ilmenee, että Pekka ja Esko eivät suinkaan ole ainoat Onnin tekemisistä kärsineet henkilöt, ja pian juuri tutustuneet veljekset aloittavat monivaiheisen matkan isänsä jalanjäljissä.

Polveileva juoni pysyy kasassa ja hallittavana erityisesti skarpin minä-kerronnan (ja hellyttävän veljesparin) ansiosta; kertojina vuorottelevat toiveikas, sosiaalinen ja moderni Pekka sekä uusiin kokemuksiin ja tuntemuksiin varovaisen kielteisesti suhtautuva, eläkeikää haikaileva Esko, jonka linssien läpi koko maailma pyörii hampaiden ympärillä. Puhekielisen oloisesti kirjoitettu teksti tasapainottaa synkkiä aiheita ja tarjoilee samalla todella ajankohtaisia, usein lakonisen humoristisia lausahduksia nykyajasta – monet voisi irrottaa vaikkapa aforismeiksi. Lisäksi veljesten maailmankuvien ja elämäntilanteiden kontrasti pitää mielenkiinnon ja sympatian yllä silloinkin, kun tarina ottaa askeleen epäuskottavuuden puolelle. Se Juurihoidolle kuitenkin sallittakoon; kyseessä on ennen kaikkea ansiokas (tragi?)komedia, joka surullisista perhekohtaloista huolimatta viihdyttää ja huvittavuudestaan huolimatta laittaa pohtimaan.

Lyhyesti sanottuna Juurihoito yllätti todella positiivisesti; viimeksi Nousiaiselta lukemani Maaninkavaara ei onnistunut pitämään minua otteessaan, mutta tämän luin yhdessä hujauksessa. (Taas yksi hyvä osoitus siitä, että kirjailijan tuotannosta voi löytyä todellisia helmiä, vaikkei ensilukemalta vakuuttuisikaan.) Teksti on vetävää ja oivaltavaa, rakenne selkeä, hahmot sympaattisia ja lopussa ainakin lähes kaikki hyvin – mitä voisi  lukuromaanilta vielä vaatia?

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

John Green: Teoria Katherinesta

Hassan nousi ja vakavoitui äkkiä. »Mikä tässä nyt tarkasti ottaen on ongelmana?»
»Ongelma on se, että Katherine jätti minut. Se että olen yksin. Voi luoja, olen taas yksin. Eikä siinä kaikki: olen myös täydellinen luuseri, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen mennyttä kalua, entinen. Katherine XIX:n entinen poikaystävä. Entinen lahjakkuus. Entinen lupaus. Nykyinen paska.»
Kuten Colin oli selittänyt Hassanille lukemattomia kertoja: sanat lahjakkuus ja nero tarkoittavat täysin eri asioita.
Lahjakkuudet oppivat hyvin nopeasti sen, minkä muut ovat valmiiksi selvittäneet: nerot keksivät sen, mitä kukaan ennen heitä ei ole oivaltanut. Lahjakkuudet oppivat; nerot toimivat. Suurimmasta osasta ihmelapsia ei tule aikuisia neroja. Colin oli melko varma siitä, että kuului kovaonniseen enemmistöön.

img_20190107_1254454566823516428633169.jpgYhdysvaltalainen kirjailija John Green on tullut suurelle yleisölle tutuksi erityisesti Tähtiin kirjoitettu virhe -menestysromaanillaan (alk. The Fault in Our Stars, 2012; suom. Helene Bützow, WSOY 2013), josta muokattiin myös hittielokuva muutamia vuosia sitten. Greenin tuotanto luokitellaan yleensä nuortenkirjallisuudeksi tai niin sanotuksi YA-kirjallisuudeksi (lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista young adult), eikä kirjailijan toinen teos, Teoria Katherinesta (alk. An Abundance of Katherines, 2006; suom. Helene Bützow, WSOY 2016), ole poikkeus.

Pääosassa on high schoolin päättötodistuksen juuri saanut Colin Singleton, ihmelapsi ja kävelevä tietosanakirja, jolla on identiteettikriisi ja murtunut mieli. Nuorimies haluaisi olla jotain suurta ja merkittävää, mutta on toistaiseksi vain loistanut koulussa, voittanut television tietokilpailun ja tullut Katherine-nimisten tyttöjen jättämäksi. Nyt koulu on loppu, ja tulevaisuus tuntuu harmaalta.

Ajankohtaisin syy suruun on kuitenkin se, että Colin on juuri tullut tyttöystävänsä Katherine XIX:n jättämäksi. Pakkomielteen kehittänyt Colin on seurustellut vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja viimeisin tapaus oli jo yhdeksästoista samaa nimeä kantanut seurustelukumppani. Nuoresta iästä johtuen useimmat suhteet ovat olleet lähinnä leikkiä, mutta juuri aikuisuuden kynnyksellä tullut ero masentaa pojan täysin. Jotta kesäloma ei menisi vain murehtiessa, Colinin paras ystävä Hassan yllyttää hänet mukaansa keskilänteen suuntaavalle roadtripille. Vanhempien suostuttelun jälkeen pojat ampaisevat matkaan tehtävänään paitsi saada uutta potkua Coliniin, löytää Hassanille kesäksi työpaikka tai ainakin motivaatiota jatko-opintoihin. Tennesseessä päämäärätön ajelu saa loppunsa, kun tienviitta mainostaa Gutshotin pikkukaupungin paikallisena nähtävyytenä arkkiherttua Franz Ferdinandin hautaa. Historian kuin omat taskunsa tuntevat nuoret miehet eivät hetkeäkään usko haudan aitouteen, mutta road tripin hengessä mikä tahansa nähtävyys kelpaa elämykseksi.

Kuten pojat uumoilivatkin, hauta ei ole aito, mutta sillä vierailun kautta he pääsevät osaksi koko kesän mittaista seikkailua. Hautanähtävyyden omistaa paikallinen tehtaanomistaja Hollis Wells, joka asuu tyttärensä Lindseyn kanssa suuressa vaaleanpunaisessa kartanossa. Pojat saavat Hollisilta pestin Gutshotin paikallishistorian keräilijöinä ja majapaikan hänen talostaan, ja hetken kaikki tuntuu rullaavan hyvin: vanhemmat voivat olla rauhallisin mielin kun pojilla on työpaikka, eivätkä Katherinetkaan kummittele Colinin mielessä enää aivan yhtä paljon. Paikallisia mekaanisesti haastatellessa Colinin mielessä on jopa tilaa hänen tulevalle läpimurrolleen: teoria ja matemaattinen kaava Katherineista ja Colineista eli jättäjistä ja jätetyistä alkaa hiljalleen muovautua.

Pienuudestaan huolimatta Gutshotin kaupunki tarjoaa paljon häiriötekijöitä akateemiselle ajattelutyölle. Hollis on armoton pomo, joka pitää tarkkaan huolen siitä, että pojat työskentelevät minuutilleen oikean ajan. Toisaalta naisen tekemiset alkavat herättää epäilyksiä, ja totuus tehtaasta on tutkittava… Pahemmin Colinin ajatuksenjuoksua sotkevat kuitenkin ihmissuhteet. Hassan alkaa yhtäkkiä islamilaisen vakaumuksensa vastaisesti seurustella (huolestuttavaa!), Hollisin tytär Lindsey osoittautuu ulkokuortaan fiksummaksi ja kiinnostavammaksi (vielä huolestuttavampaa!) ja ennen kuin poika huomaakaan, Lindsey ja hän jakavat salaisuuksia, joita tyttö ei jaa edes poikaystävänsä – joka myöskin sattuu olemaan Colin – kanssa (huolestuttavinta!). Onkin selvää, ettei kesästä Gutshotissa selvitä ilman välienselvittelyjä suuntaan ja toiseen. Niiden lopulta selvittyä elämä näyttää Colinista jotenkin kummalla tavalla erilaiselta – ahdistus omasta riittävyydestä on kadonnut ja nuori aikuisuus kolkuttelee kutkuttavina mahdollisuuksina ovelle.

Teoria Katherinesta oli nopealukuinen ja ehdottoman sujuvasti kirjoitettu teos, mutta en saanut siitä irti niin paljon kuin kannen mainostekstien perusteella etukäteen kuvittelin. Kirja myös sisältää yllättävän paljon matematiikkaa: Colinin kuvitteellinen teoria ei olekaan pelkkää kuvitelmaa, vaan sen etenemistä pääsee lukijakin seuraamaan pitkin sivuja esiintyvinä graafeina ja pohdintoina. Kirjan lopusta löytyy vielä liitteenä kirjailijan hyvän ystävän, Chicagon yliopiston apulaisprofessori Daniel Bissin yksityiskohtainen mutta populaari selitys rakkaussuhteiden kaavasta ja toiminnasta, jonka hän kirjaan loi Greenin pyynnöstä.

Otollisimpina kohderyhminä pitäisin äkkiseltään yläaste- tai lukioikäisiä, matematiikasta kiinnostuneita nuoria. Kirjan päähenkilöiden hieman kliseinen nörtteys (johon viitataan paljon) ja nuorten miesten näkökulmasta kerrottu tarina kenties etäännyttävät osan lukijoista huumorista huolimatta: esimerkiksi Hollisin tehtaan ykköstuotteeseen, tamponeihin, viitataan asiana, josta pojat eivät paljoa tiedä eivätkä ”haluakaan tietää”, ja Lindseyn ulkonäköä kuvaillaan mielestäni huomattavasti enemmän kuin Colinin ja Hassanin.

Kirja ansioituu kuitenkin monien tärkeiden asioiden esiin nostamisessa: miehillä on ulkonäköpaineita, tulevaisuus tuntuu epävarmalta lukion päätyttyä ja ihmissuhteet ovat välillä yhtä sotkua. Ilahduttavasti Hassan kuvataan aivan tavallisena tyyppinä, ja islamin usko sekä arabian kieli esitetään tuoreella tavalla: yleisnero Colin keskustelee Hassanin perheen kanssa arabiaksi – mutta vain kunnioituksesta, ei perheen englanninkielen puutteiden vuoksi – ja syrjäistä Gutshotia lähestyessään Hassan pohtii varovasti, luulevatkohan vanhat ihmiset häntä terroristiksi. Kirjan johtotähtenä voikin pitää elämän tarkoituksen pohdinnan ohella kaikenlaisten ennakkoluulojen purkamista – Colinkin pääsee lopulta yli Katherineistaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

img_20190106_2146215875689526515832647.jpg

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Helmet-lukuhaaste 2018: ajatuksia ja kohokohtia

Vuoden viimeinen päivä on käsillä, joten myös lukuhaaste 2018 kuopataan virallisesti tänään. Olipahan kirjavuosi! Heti alkuun on todettava, että kuluneesta vuodesta muodostui kirjallisesti ilahduttavan monipuolinen; listalle karttui paitsi suosikkilajiani proosaa, myös tietokirjoja, novellikokoelmia, runoutta ja draamaa. Lähes jokainen haasteen 50:stä kohdasta tuntui innostavalta, mutta en myöskään antanut listan rajoittaa valintojani liikaa. Enimmäkseen luin itseäni muutenkin kiinnostavia teoksia, mutta ilman haastekohtien tuomaa inspiraatiota ne olisivat saattaneet jäädä roikkumaan lukulistalle vielä vuosi(kymmeni)ksi. Toisaalta haastekohdat innostivat etsimään aivan uusia kirjoja kirjastoreissuilla, tarttumaan lukuhaasteen Facebook-ryhmässä vinkattuihin vaihtoehtoihin ja valitsemaan lukulistalle niitä vieraampiakin kirjallisuudenlajeja.

Perfektionistisena luonteena vähän kismittää, että ensimmäinen lukuhaasteeni jää hieman vajaaksi. Vuonna 2018 ylsin 40:een haasteen mukaiseen kirjaan, jotka löydät listauksena täältä. Haasteen ulkopuolella luin kuitenkin vielä muutamia haasteisiin sopimattomia kaunokirjallisia teoksia opintoja varten sekä runsaasti teoriakirjallisuutta, joten kokonaissaldoon voin olla tyytyväinen. Vuosi oli poikkeuksellisen kiireinen erityisesti graduprojektin vuoksi, mutta siitä huolimatta lukeminen pysyi erottamattomana osana arkea ja juhlaa. Lukuhaastetta voi siis hyödyntää paitsi sisältöjen monipuolistajana, myös lukutahdin ylläpitäjänä! Haasteen tarjoama numeerinen tavoite konkretisoi lukemiseen käytettävää aikaa mielestäni hyvin, sillä tarkan tavoitteen myötä osan turhasta haahuilusta somen ja kilpailevien vapaa-ajanviettotapojen ääreltä vaihtaa helpommin lukuhetkeen. Nautin tarinoista suuresti myös muissa muodoissa, mutta haasteen myötä oli kätevä palauttaa osa elokuvien ja tv-sarjojen valtaamasta ajasta takaisin lukuharrastukselle, joka niin helposti jää paitsioon.

Toisaalta on tärkeää olla tekemättä haasteesta itsetarkoituksellista lisästressitekijää. Itsekin ehdin kesän kiireisimpinä kuukausina jo hetken hermoilla haasteen etenemättömyyden vuoksi ja rauhoituin vasta, kun ymmärsin, ettei kirjojen määrällä ja lukuvauhdilla oikeasti ole merkitystä – tämähän on puhtaasti itseäni ja lukuharrastustani varten. Blogin kirjoittaminen lukemisen ohella toki vei myös jonkin verran mahdollisesta lukuajasta, mutta lopulta tämä on ollut itselleni vain rikastuttava tekijä: olen jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjaa, ja sen laajentaminen blogin muotoon ei ole tuntunut liian suurelta hypyltä. Itselleni kirjan herättämien ajatusten ylös laittaminen on oleellinen osa lukukokemusta, ja hyvin usein tekstiä pyöritellessä ymmärtää aivan uusia puolia lukemastaan. Suosittelen kaikille tiiviimmässä tai laajemmassa muodossa!

Näiden saatesanojen pohjalta ei siis liene yllätys, että lähden mukaan myös vuoden 2019 lukuhaasteeseen, ja tuttuun tapaan tulen päivittämään kokemukseni myös tänne blogin puolelle. Uudet haastekohdat julkaistiin jo aiemmin joulukuussa, ja listauksen niistä löydät paitsi täältä blogistani, myös Helmet-kirjastojen omilta sivuilta. Jännityksellä ja innolla jo odotan, millainen kokonaisuus vuoden 2019 kirjoista muodostuukaan! Ennen kuin kulunut vuosi jää aivan unholaan, haluan kuitenkin nostaa vielä muutamia kohokohtia tämän lukuhaasteen varrelta.

Koskettavin lukukokemus
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
Kirjan muisteleminenkin herättää kihisevää kiukkua epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea se oli riipaiseva muistutus siitä, miksi tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen. Naisten huono asema korreloi epävakaan ja sotaisan yhteiskunnan kanssa, joten yhtäläiset vapaudet todella ovat jokaisen asia.

Hämmentävin lukukokemus
Charlotte Brontë: Professori
Tässäpä oiva esimerkki kirjasta, joka ei ole vanhentunut arvokkaasti. Rivien välistä pilkottava, erikoinen asenne kirjan naishahmoja kohtaan, avoin rasismi ja frenologiset uskomukset eivät vastanneet odotuksiani brittiläisestä romantiikasta.

Vaikein haastekohta
Useampi kohta jäi täyttämättä ajan puutteen vuoksi, mutta viimeiseksi jääneitä yhdistää tietyllä tavalla myös haastavuus. Esimerkiksi kohtien 12. Sarjakuvaromaani, 29. Kirjassa on lohikäärme ja 44. Kirja liittyy johonkin peliin vaikeus liittyi ensisijaisesti omiin lukutottumuksiini: kun en tavallisesti lue fantasiaa, urheilukirjoja tai sarjakuvia, niihin ei tullut ensimmäisenä tartuttuakaan. Ehkäpä ensi vuonna pitäisi yrittää hankkia kokemuksia myös näiltä alueilta!

Vuoden yllättäjä
Heli Laaksonen: Sulavoi
Runojen lukeminen on minulle yleensä vaikeaa, mutta tämä kokoelma tuntui alusta asti hymyilyttävältä ja jätti pitkäksi aikaa keveän mielen. Kerrassaan hurmaava teos, joka sulatti hykerryttävillä rakkausrunoilla ja murteellaan.

Mahtavaa ja kirjarikasta uutta vuotta 2019!