Pirkko Saisio: Betoniyö

Moi.
Ilkka ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään.
Joko se Simokin nousi, kuului keittiöstä. Tulkaapa pojat kahville.
Mä näin ihme unta, Simo sanoi mykälle selälle. Ihan niiku joku leffa. Siin oli sellane stoge ku painu pohjaan. Mä olin niinku mukana tai tollee. Ihmefiilis.
Ilkka koppasi päätään kääntämättä kärpäsen kouraansa ja piteli sitä korvallaan. Kuului vaimeaa pörinää.
Se oli niiku hidastettuu kuvaa, tiätsä, Simo selitti. Siit tuli ihan kumma tunne… sitä ei niiku osaa selittää…
Älä selitä sitte.
Ilkka ravisteli kärpästä kourassaan kuin noppaa. Simo seisoi keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään.

img_20190117_1135438939424993995149074.jpg

Pirkko Saision kurkkua kuristava Betoniyö (alk. Kirjayhtymä 1981; luettu Tammen 4. painos v. 2011) on kuin paha uni helteisenä kesäyönä; hetken kaikki tuntuu piinallisen todelta, mutta kirjan kansien sulkeuduttua mielen pohjalle jää elämään vain etäinen, hiljalleen haihtuva ahdistuksen tunne. Tieltä suistuneiden nuorten miesten kuvaus on toisaalta epärealistiseltakin tuntuvan jyrkkää alamäkeä, mutta samantyylisiä kohtaloita löytyy varmasti pitkin Suomea elävästäkin elämästä. Kyseessä on rujo kertomus kahdesta helsinkiläisen lähiön kasvatista, ja jos alku vaikuttaakin jo ankealta, loppu ei tuo kaivattua helpotusta. Yhteiskunnan reunoilla elävät veljekset, Simo ja Ilkka, eivät omaa välineitä noustakseen vaikeuksiensa yläpuolelle.

Betoniyö kuvaa moniongelmaisten perheiden ja kaveripiirien menoa pelottavan lakonisesti – alkoholiongelma ja väkivalta ovat niin arkipäivää, että niistä puhutaan sivulausein –, mutta herkän Simon levottomat unet rikkovat muuten nopealukuisen kirjan rytmin abstraktiudellaan. Ei siis mitään keveintä kesälukemistoa, mutta Saision hahmot ja määrätietoinen kerronta jättävät vahvan muistijäljen.

Kuten sanottua, kirja kuvaa monella tavoin lohduttomia ihmisiä. Simo ja Ilkka ovat alkoholisoituneen ja vähävaraisen yksinhuoltajaäidin poikia, jotka ovat saaneet mennä ja tulla ilmeisen vapaasti – kaveripiirit ja elämäntavat ovat mitä ovat, eikä äidillä ole jaksamista muuhun kuin paheksuvaan voivotteluun. Veljeksistä vanhempi, jo aikamieheksi varttunut Ilkka on kärsimätön ja impulsiivinen juoppo, joka potee krapulansa edelleen äitinsä luona. Yläasteikäinen Simo puolestaan on sisimmässään herkkä ja läheisten epävakaudesta kärsivä poika, jonka epäonneksi lähipiirin roolimallit tarjoavat vain näköalattomuutta ja vaikeuksia. Tarinan alussa Ilkka viettää viimeistä vapaata vuorokauttaan ennen vankeustuomionsa alkamista. Äiti pelkää kenties aiheellisestikin Ilkan mielenterveyden puolesta, ja nakittaa veljeään kritiikittömästi ihailevan Simon aikamiespojan vahdiksi työpäivänsä ajaksi.

Kuten arvata saattaa, ei Ilkka suunnittele viettävänsä viimeisiä vapauden hetkiä raittiina, vaikka Simon ihaileva katse välillä vihlaisee hänenkin paatunutta sydäntään. Alkaa sekava, hetki hetkeltä hurjemmaksi muuttuva vuorokausi, jonka aikana veljekset ehtivät istua baareissa, juoda, jakaa sekavia ajatuksia, riitautua ja erkautua – ja lukijan yllätykseksi kirjan lopussa Simo onkin veljeksistä sekaisempi ja enemmän pulassa. Painajaismaiset pakomatkat, hikiset unet ja ajattelemattomat teot kietoutuvat yhdeksi isoksi tapahtumaketjuksi, jonka päätteeksi niin lukija kuin Simo ovat selkä vasten seinää: tästä ei enää selvitä.

Nopeatempoinen ja -lukuinen kirja yllättää, vaikka siinä ei ole mitään yllättävää. Saisio tekee heti alusta saakka selväksi, ettei odotettavissa ole onnellista loppua, mutta sympaattisiin tai vähintäänkin inhimillisiin hahmoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa haluaa uskoa lujasti. Taiten kirjoitettu romaani lisää kierroksia sivu sivulta, joten onneton loppu tuntuu kuin äkkitörmäykseltä seinään. Vaikutelma on tehokas: hetken verran itselläkin on tyhjä olo. Juonen alleviivattu kurjuus ja ongelmaisuus ovat tietenkin kannanottoja aikansa yhteiskuntaan, mutta työttömyys, alkoholismi ja lukuisat sosiaaliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Uudelle painokselle on siis varmasti ollut tilausta, ja vuoden 2011 painokseen liitetty, aikalaisvastaanotosta kertova johdanto onkin mielenkiintoinen lisä romaanin tulkintaan.

Kaikesta huolimatta Saisio on osannut tuoda mukaan lämpöä ja toiveikkuutta. Jokainen hahmo edustaa lukuisia harmaan sävyjä: äiti yrittää parhaansa mukaan antaa pojilleen rakkautta ruoan kautta, Ilkan juomisen takana ovat sydänsurut ja muut tukahdutettavat tunteet ja Simollakin on mielipiteitä ja pyrkimys maailman syvällisempään hahmottamiseen, vaikka ulospäin esitetäänkin välinpitämätöntä. Jokaisen tilastoihin kirjatun ongelman takana on vain ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 29: Kirjassa nähdään unia

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Marjane Satrapi: Pistoja

Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
”No, kerro!”
”Älä nyt niuhota, tyttöseni!”
”Anna tulla! Kuulolla ollaan!”
”Kerro, kerro!!”
”Rakastan tarinoita!”
”Hei, minäkin kerroin omani!”
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!

img_20190309_1432585218964223386840243.jpg

Iranilainen sarjakuvataiteilija Marjane Satrapi nousi suosioon omaelämäkerrallisten Persepolis-sarjakuviensa (alk. 2000–2004; suom. Taina Aarne, Like 2004 ja 2007) myötä. Uudempi, teheranilaisnaisten keittiökeskusteluihin sukeltava Pistoja (alk. Broderies, 2003; suom. Taina Helkamo, Like 2010) on hauska mutta kantaaottava pieni teos juoruilusta, iranilaisen naisen elämästä ja tasa-arvosta.

Pistoja on tuokiokuvaus iranilaisen sukuruokailun jälkeisistä tunneista; ruoat on tarjoiltu ja syöty, joten miehet ovat vetäytyvät omaan porukkaansa, naiset puolestaan siirtyneet keittiöön siivoilemaan ja ennen kaikkea juoruamaan. Koolla on kokoelma naisia aina suvun matriarkasta uteliaisiin täteihin, mutta näkökulma tuntuu useimmiten olevan noin kolmikymppisen nykynaisen, paikallaolijoista nuorimpiin kuuluvan sinkkunaisen. Kun ovi on visusti suljettu, alkaa täyslaidallinen tarinoita aina nuoruusmuisteloista miesten kritisointiin. Keittiökeskustelut maalaavat iranilaisnaisen elämästä kuvan neitsyyden varjelemisena (ja sen tiedostamisena, ettei miehiltä edellytetä samaa), avioliittojen solmimisena ja onnettomien purkamisena sekä ulkonäköpaineina ja kauneusleikkauksina. Tarinan päätteeksi herää kuitenkin kysymys, ovatko asiat edelleen siten, kuin suvun vanhimmat asiat esittävät.

Säälittelyn sijaan hahmot kokevatkin monet asiat voimaannuttavina kostoina. Eräskin vanhempi leidi kertoo miehensä ihastuneen uusiin rintoihinsa, jotka on tehty naisen takapuolesta siirretystä rasvasta. ”Mutta se hölmöpä ei tiedä, että joka kerta kun hän suutelee rintojani, hän nuolee itse asiassa persettäni…”, rouva naureskelee, ja kolmikymppisen ihmetykseksi moni muukin paljastaa kauneusoperaationsa ja niiden tulokset. Minulla ei ole tietoa kauneusleikkausten yleisyydestä Iranissa, mutta koen Satrapin kommentoivan tässä paitsi ulkonäköpaineita ja sukupuolten välisiä kuiluja, myös ikäluokkien eroja: joukon nuorin ei naureskele miesten tyhmyydelle saati haikaile kirurgisten muutosten perään vanhempien mukana, vaan on rohkeasti oma itsensä meikittömänä sinkkuna.

img_20190309_1434516840991294378420166.jpg

Päälle päin keittiökeskustelut tuntuvat olevan arkipäiväistä höpötystä ja hihitystä, mutta Iranin kontekstissa pohdinta ulkonäöstä ja avioliitosta on tasa-arvokeskustelun kulmakiviä; osin länsimaistunut tavallinen kansa on elänyt vuoroin fundamentalistista uskontoa harjoittavien päättäjien vallan alla, osin sodan jaloissa. Molemmat seikat ovat johtaneet siihen, että nykyäänkin iranilaiset naiset kamppailevat aivan erilaisten tasa-arvon ongelmien kanssa, kuin mihin esimerkiksi Suomessa ollaan totuttu. Pistoja-teoksen naiset käyvät omaa feminististä taisteluaan pienillä, itselleen mahdollisilla teoilla, jotka joskus näyttäytyvät jopa kirurgisten operaatioiden ja sitä kautta kehon hallitsemisen kautta.

Satrapin piirrostyyli on vähäeleistä, ja se antaa tilaa lennokkaalle kerronnalle. Viime vuosina vain vähän sarjakuvia lukeneelle Pistoja oli sopiva välipala, sillä runsas, hauska dialogi ja mielenkiintoiset kulttuurierot nousevat teoksessa pääosaan; sarjakuvaksi se on mielestäni hyvinkin kirjallinen. Mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tekee kirjasta nopealukuisen, ja takakannen kohdalla heräsikin ajatus, että aiheesta olisi lukenut mielellään vaikka romaanin verran.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

 

Teuvo Pakkala: Elsa

Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niin kuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta.

img_20190331_1646386302805226190499401.jpg

Teuvo Pakkalan melodramaattinen Elsa (alk. 1894; luettu SKS:n painos v. 1995) on romaani nuoresta naisesta, joka kohtalon oikusta joutuu kiitellystä kristitystä neidosta yhteiskunnan sylkykupiksi. Mielenkiintoista on, että Elsa ei kuitenkaan jää surkuttelemaan, vaan osoittaa kurjaan loppuunsa asti huomattavaa kapinallisuutta, ylpeyttä ja rohkeutta myös niinä hetkinä, kun läheisimpänsäkin kääntyvät ajatuksissaan häntä vastaan.

Pakkala pyrkii osoittamaan naisten epätasa-arvoisen aseman yllättävän suorasukaisesti myös lukuisten muiden naishahmojen kautta. Elsan läheisiin lukeutuvat muun muassa tämän leskeksi jäänyt, itsensä helposti muiden yläpuolelle asettava äiti, liian miesmäiseksi ja rajuksi tuomittu ystävä Liisa sekä aviottomaksi lapseksi syntynyt Mari, joka aikuistuessaan alkaa toteuttaa muiden häneen liimaamia ennakkoluuloja. Kokonaisina kuvatut, luonteikkaat ja yksilölliset hahmot saavat todella ajattelemaan, että Pakkala on ollut aikansa feministi. Kirjan köyhät suomenkieliset maalaisnaiset kokevat kovia, mutta huonoja valintoja ei esitetä heidän omina vikoinaan; alistetulla ei ole varaa valita kuin huonoista vaihtoehdoista, kirja tuntuu toteavan.

Elsa on kirjana itsenäinen jatko-osa Pakkalan aiemmalle teokselle Vaaralla (alk. 1891), joka kertoo Oulun seudulla asuvasta lapsijoukosta. Elsan alussa samat lapset ovat varttuneet rippikouluikäisiksi, ja päähenkilöksi on asetettu enkelimäinen Elsa Viio, edesmenneen merimiehen ja hartaan äidin, Viion lesken, tytär. Kaikkien kiittelemä kiltti tyttö joutuu kuitenkin romanttisten kuvitelmiensa ja pelkkään hyvään uskovan luonteensa uhriksi, sillä rikkaan perheen poika Jori saattaa nuoren tytön raskaaksi ja häviää kuin tuhka tuuleen opiskelujen merkeissä. 1800-luvulla avioton teiniraskaus on yhteisön silmissä suunnilleen pahin kuviteltavissa oleva asia, ja silmänräpäyksessä niin äiti kuin tytär menettävät lähes kaikki entiset ystävänsä ja kiittelijänsä – samaan aikaan Jori hienoine perheineen säilyy koskemattomana, sillä lapsen isä ei paheksujien logiikan mukaan ole julkinen saati merkityksellinen asia.

Yhteisön ajatukset lannistavat mutteivät murra nuoren naisen mieltä; Elsa iloitsee lapsestaan Yrjöstä sekä haaveilee Jorin palaavan ja ottavan pienen perheensä omakseen. Edes kosiskeleva nuori merimies ei saa tyttöä unohtamaan Joria. Yksinäisyys pikemminkin voimaannuttaa nuorta naista pitämään tiukemmin kiinni kaikesta siitä, mitä epäoikeudenmukainen kyläyhteisö yrittää häneltä aviottoman lapsen varjolla riistää: Elsan ja Yrjön ilo, onni, kaupungilla kulkeminen ja olemassaolo ovat kaikki liikaa sivullisille.

”Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni.”

Kun Jori muutaman vuoden kuluttua sitten palaa kotikyläänsä, hän palaakin vähin äänin yhdessä nuoren morsiamen kanssa. Elsa ei kestä haaveidensa lopullista särkemistä, vaan heikkenee hitaasti kuoliaaksi. Realismia ja naturalismia edustavan Pakkalan kirja ei kuitenkaan jää vain nuoren päähenkilön kuoleman kuvaukseen, sillä julmien tapahtumien seurauksetkin halutaan tuoda esille mitään peittelemättä. Nykylukijasta hurjalta tuntuva ihmishuutokauppa on kauhistuttava kohtaus, jossa yhteisön vallitsevat ajatukset kyseenalaistetaan kirjaimellisesti jäljelle jääneiden hahmojen suulla: missä on aviottoman lapsen isä, missä isää syyllistävät ihmiset? Entä missä aviottoman lapsen osaa surkuttelevat ihmiset ovat silloin, kun lapsi todella apua tarvitsisi?

Vaikka Elsa on kirjoitettu hieman vanhanaikaiseen tyyliin, sen sisältö koskettaa edelleen. Naisten ja köyhien asema 1800-luvun lopulla ei ollut helppo, ja vaikka tarinassa välillä taivutaan melodramaattisuuden puolelle, enimmäkseen Pakkala kuvaa henkilöitään uskottavasti ja jopa raikkaasti. Mielestäni niin Elsa, tämän äiti kuin naispuoliset ystävänsä ovat harvinaisen onnistuneita hahmoja; Pakkala eläytyy kaikenikäisten naisten elämiin kuin omaansa, eikä esitä nuorten romanttisia kuvitelmia tai äidillistä huolta alentuvasti.

Kirjailija ei myöskään sorru liikaan lokerointiin: kiltti Elsakin räiskyy ja huutaa maailman epäoikeudenmukaisuuteen lopen kyllästyneenä niin, että äitinsä säikähtää. Sivuhenkilöistä herkullisimmaksi osoittautuu Elsan lapsuudenystävä Liisa; energinen, puhelias ja raju tyttö tuomitaan nuorena ikuisesti naimattomaksi ja miehille vastenmieliseksi, mutta avioituu onnellisesti ja kasvaa vastuulliseksi lapsiperheen äidiksi menettämättä luonteensa ominaisuuksista hitustakaan. Lukijana ei voi kuin hämmästellä, miten 1800-luvulla elänyt mieskirjailija on osannut luoda moniulotteisia ja miesten vertaisia naishahmoja ja kuvata heitä sympatialla ja empatialla, johon kaikki nykykirjailijatkaan eivät pysty.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tuuli tuiversi milloin hiljempaa milloin kovampaa ja silitti tottumattomasti poskia. Metsänlaidan pajunoksissa loisti valkoisia pajunkissoja. Ankarimmassa ahavassa isoäidille tuli yskänpuuska, hän pysähtyi ja sanoi vaivoin: ”Mene sinä vain edeltä, kyllä minä tulen perässä.” Katosin heti metsään. Pajunkissat kiinnostivat minua määrättömästi enemmän kuin vanhojen ihmisten murheet. Siitä mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.

img_20190117_1135541641118923872398074.jpg

Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (alk. Seitsmes rahukevad, 1985; suom. Eva Lille, Tammi 1986) viehättää, kummastuttaa ja välillä hiukan ahdistaakin. Viisivuotiaan virolaistytön näkökulmasta maailma on ihmeellinen ja arvaamaton paikka, mutta sitä tytön elinpiiri on myös kokonaisuuden näkevän nykylukijan mielestä; Virosta on muutamia vuosia aiemmin tullut osa Neuvostoliittoa, eikä köyhällä maaseudulla arki ole ruusuilla tanssimista. Luonto, neuvostopropaganda ja aikuisten piilotellut huolet yhdistyvät lukutaitoisen mutta vielä epäloogisen lapsen mielessä sopaksi, joka satunnaisessa piikikkyydessään tuo mieleen Tove Janssonin.

Romaani etenee verkkaisesti päivästä toiseen; vuodenajat vaihtuvat hitaasti, ja kirjalle olennainen luontokuvaus pääseekin tahdin vuoksi oikeuksiinsa. Alle kouluikäisellä on vielä aikaa kuvitella olemattomia mörköjä talon nurkkiin ja metsien reunoihin sekä keksiä jekkuja niin koirille kuin kotiväelleen. Pieni tyttö elää vanhempiensa, äidinäitinsä ja enonsa kanssa pienessä tuvassa turvallisen maalaisyhteisön ympäröimänä, mutta läsnä ovat myös vasta loppuneen sodan kauhut ja Neuvostoliiton jatkuva paine; milloin uhkaillaan talojen ja maiden viemisellä, milloin vankeusrangaistuksilla. Lisäksi metsien kätköissä piilottelevat vastarintaliikkeen jäsenet, metsäveljet, pelottavat tavallista kansaa, sillä Neuvostoliitto on asettanut ankaria rangaistuksia heitä vahingossakaan maillaan suojeleville. Lapsi ei aivan ymmärrä aikuisten huolia, eivätkä ne häntä kiinnostakaan, ennen kuin sattuvat aivan pihapiiriin; tärkeämpää on ahmia mielenkiintoisia kirjoja ja vaania herkkupaloja.

Seitsemäs rauhan kevät on paitsi aiheiltaan, myös toteutukseltaan hyvin mielenkiintoinen romaani. Se on kirjoitettu niin taitavasti, että lukijalle jää mielikuva lähes juonettomasta kirjasta, joka vain soljuu eteenpäin tytön toikkaroidessa päivästä toiseen metsäteillä. Pääosaan nousevat vahvasti välittyvät tunnelmat ja tunteet, eivät yksittäiset tapahtumat tai dialogit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja sisältäisi painavaa asiaa, päinvastoin: se sisältää paljon isoja ja hienoja teemoja aina perhesiteistä kasvamiseen ja Neuvostoliiton arjesta kaupungistumiseen ja digitalisaation ensi askeleisiin. Oman mausteensa kerrontaan tuo se, kun muutaman kerran hypätään 1950-luvulta nykyhetkeen (1980-luvulle, oletan kirjan ilmestymisvuoden perusteella), jossa kaikkitietävänä minäkertojana toimiva tyttö kommentoi lapsuuttaan (ja lapsuutensa Viroa) aikuisen naisen roolissa.

Luikin tyyli ja teksti tavoittavat todellista lapsuuden tunnelmaa; päivät tuntuvat loppumattomilta ja mielikuvitus on suoraa jatkumoa reaalimaailman tapahtumille. Ruokakomeron sokeripussi on vastustamaton kiusaus, eikä naapurin lapsille saa näyttää pelkojaan mistään hinnasta, ainakaan itseään nuoremmille. Viisivuotias ymmärtää jo paljon sanattomia viestejä ja osaa pitää ihan omia salaisuuksia, mutta toisaalta kuvittelee oman tahtonsa pystyvän siirtämään vaikka vuoria – ja harmistuu perin pohjin, kun näin ei tapahdukaan. Päähenkilö on kerta kaikkiaan hauska yhdistelmä vilpitöntä uteliaisuutta, lukutoukkaa ja rasittavaa kakaraa, jonka sukulaiset ovat antaneet liian usein periksi jatkuvasti vaihtuville mielihaluille.

Hitaasti etenevässä tekstissä on tilaa tulkinnoille ja rivienväleille. Yksi itseäni eniten kiinnostanut henkilö on tytön äiti, jota lapsi retuuttaa ja arvostelee välillä jopa armottomasti; tyttö on tullut ikään, jossa oman identiteetin kehitys vaatii kritisointiakin. Äidin ikää ei koskaan kerrota, mutta hän on saanut lapsensa ilmeisen nuorena, ja käyttää suorapuheista ja kenkkuilevaa lasta suorastaan aseena omaa ja kylmäkiskoista äitiään, lapsen isoäitiä, vastaan. Enimmän osan ajasta sotasilla ovat kuitenkin äiti ja lapsi. Luik kuvaa ihmissuhteiden monimutkaisia kipupisteitä tarkkanäköisesti, mutta silti hyvin persoonallisella tavalla; välillä jopa kuin hieman kylmästi naurahdellen. Seitsemäs rauhan kevät on kaikilla tavoin uniikki lukukokemus, jonka tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua