Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Minuntarinani
Kuva: Otava

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

Mohsin Hamid: Exit west

Saattaa vaikuttaa oudolta, että kuilun partaalla keikkuvissa kaupungeissa nuoret ihmiset ylimalkaan käyvät oppitunneilla – tässä tapauksessa kyseessä oli iltakoulu, jossa opiskeltiin tuotteistamista ja yrityksen imagonrakennusta – mutta kaupunkeihin pätee sama kuin elämään yleensäkin: yhtenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana tehdään jo kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

img_20200809_1111368130296597933691659.jpg

Pakistanilais-brittiläisen kirjailija Mohsin Hamidin neljäs romaani Exit west (alk. 2017; suom. Juhani Lindholm, Otava 2018) on ennakkoluulottomalla tavalla yliluonnollisuutta, realismia ja tulevaisuuden kauhukuvia sekoitteleva teos. Nimettömäksi jäävän Lähi-Idän maan sisällissodan kiristyessä maapallolla leviää ennen näkemätön pakolaisaalto, kun sodan riepottamat paikalliset alkavat paeta järjestäytyneempiin yhteiskuntiin mystisten teleportteina toimivien ovien kautta – ja ilmestyvät sattuman kaupalla australialaisiin yksityiskotien makuuhuoneisiin tai Etelä-Euroopan turistirannoille. Vaihtoehtoista tulevaisuutta kuvaava tarina ottaa runsaasti maagisia vapauksia, mutta vahvimmin mieleen jää kannanotto inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kaaottista maailmantilannetta kuvataan monien henkilöiden äänellä, mutta pääosan saa nuori sotatilan keskellä elävä pariskunta, Nadia ja Saeed. He elävät konservatiivisen islamin, piippailevien älylaitteiden ja raaistuvan sisällissodan ristipaineissa. Vaikka suhteen syventymisen esteiksi nousevat ensin ulkonaliikkumiskiellot, ammuskelut ja verkkoyhteyksien totaaliset katkeamiset, ei nuorten yhteiselämä luonnistuisi helposti normaalioloissakaan – maailmankatsomukset, arvot ja odotukset eroavat toisistaan suuresti. He eivät kuitenkaan kiinnitä siihen alkuihastuksen ja kuolemanpelon keskellä huomiota, vaan muodostavat hiljalleen toisiinsa kaikessa turvaavan kaksikon.

Levottomuudet muuttuvat täysimittaiseksi sisällissodaksi ja ihmisiä alkaa menehtyä myös nuorten lähipiiristä. Samaan aikaan kaupungissa ja sosiaalisessa mediassa on alkanut levitä huhuja mystisistä ovista, joiden kautta suuri joukko paikallisia on jo onnistuneesti paennut etsimään parempaa elämää. Nadia ja Saeed viivyttävät lähtöpäätöstä, mutta lopulta ratkaisu tehdään heidän puolestaan – ennen kuin huomaavatkaan, he jättävät kaiken tutun taakse.

Maailman laidalta toiselle heittävät teleporttiovet ovat tarkasti vartioituja, eikä niistä mennä läpi noin vain. Kuten aina, joku on jo keksinyt itselleen keinon rahastaa toisten hädällä, ja ovien käytöstä saa pulittaa valtaviakin summia. Liian pienellä rahallisella panostuksella pääsee vain umpikujiin: köyhille ja huonoille seuduille, joissa rahansa menettäneet pakolaiset odottavat leireissään epätoivoisesti joko uusien tulonlähteiden keksimistä, paikallisten päättäjien apua tai kuolemaa. Hiljalleen pakolaiset kuitenkin keksivät yhä enemmän keinoja päästä halutuimmista ovista, ja rikkaampien valtioiden suhtautuminen alkaa hiljalleen muuttua: tulijoita ovat vastassa vapaaehtoiset auttajat, mutta myös rasistit, ääriliikkeet ja vihamieliset valtioiden armeijat.

Hamidin luoma maailma on yliluonnollisista yksityiskohdistaan huolimatta pelottavan todentuntuinen. Monet alkujaan vuonna 2017 julkaistun kirjan esittämistä ilmiöistä – ääriliikkeiden nousut, suuret inhimilliset katastrofit ja pakolaisten kohtelu – ovat juuri nyt arkipäivää ympäri maailmaa. Raastavaa realismia lisää Nadian ja Saeedin mikrotason tarinan kaari: heidän alkuihastuksensa ja idealististen mielikuviensa muuttuminen epäilyksiksi, turhautumiseksi ja katkeruudeksi on kuvattu vaikuttavasti. Kumpikaan ei ole tarinan pahis, mutta kumpikaan ei ole sitä, mitä alun perin toisesta luuli, haki ja toivoi.

Synkät tapahtumat ja tilanteet päästävät kuitenkin lävitseen toivoa. Vaikka mikään ei palaudu ennalleen ja paljon menetetään, uudenlainenkin elämä löytää uomansa. Hamid onnistuu vakuuttamaan, että tummimmallakin pilvellä on se kuuluisa kultareuna: yhteiskuntien kääntyessä ylösalaisin saadaan myös mahdollisuuksia rikkoja vanhoja raja-aitoja ja löytää uusia polkuja. Exit west jää mieleen kutkuttamaan; jatkuvuuden teeman mukaisesti tarina jätetään elämään sivujen loputtuakin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Kirjassa ollaan saarella

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tove Jansson: Kesäkirja

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.

kesäkirja
Kansikuva: Rauha Mäkilä / WSOY

Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.

Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.

Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.

Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:

”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”

Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Seurasin eilen iltapäivällä kauempaa toista Kokeilua ymmärtääkseni mikä se oli ja minkä vuoksi se oli olemassa, mutta en saanut ongelmaa ratkaistua. Luullakseni se oli mies. En ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta se näytti mieheltä ja uskon vakaasti sen sellainen olevan. Tuntuu, että olen enemmän kiinnostunut siitä kuin muista matelijoista. Jos se edes on matelija. Uskoisin sen olevan, koska sillä on nuhruinen tukka ja siniset silmät.

img_20200701_2037378292530558016266687.jpg

Mark Twainin vuonna 1906 julkaistu Eevan päiväkirja (alk. Eve’s Diary; suom. Ville Hytönen, Savukeidas 2008) aiheutti ilmestyessään mielipahaa paitsi Raamatun luomiskertomuksella leikittelyllä, myös Lester Ralphin alastomia ihmisiä esittävällä kuvituksella. Twain kirjoitti humoristiseksi kuvaillun teoksensa heti vaimonsa kuoleman jälkeen, ja se onkin tulkittu eräänlaiseksi rakkaudentunnustukseksi. Erikoinen pieni kirja on osin päässyt vanhenemaan, mutta Eedenin tapahtumiksi naamioidut, piikikkäätkin huomiot ihmisluonnosta ja parisuhteista tuntuvat osin edelleen tunnistettavilta – ilmestymisensä aikaisen skandaalin aineksia siitä sen sijaan ei enää löydä.

Kristillisen perinteen Aatami ja Eeva saavat tässä lyhyessä, runsaine kuvituksineenkin vain hieman yli 100-sivuisessa tarinassa uusia suuntia: itsenäinen ja aktiivinen Eeva kirjoittaa päiväkirjassaan herkkiä pohdintoja olemassaolosta ja Eedenin luonnosta. Pohdinnoissa päästään jopa feministisiin sfääreihin, kun päivän ikäinen ja juuri maailmaan luotu Eeva ymmärtää olevansa jotakin ainutlaatuista: ”Tunnen olevani jonkinlainen kokeilu – –. Luulen, että kokeilussa on toinenkin osa. Minä olen se merkittävämpi osa, mutta uskon että loppuosalla on myös oma merkityksensä.

Vaikka luonto ja harmonia kaikkien lajien kesken tekee Eevan itsessään onnelliseksi, kaipaa hän silti jotakuta samankaltaista rinnalleen. Aatamista ei kuitenkaan heti ole kumppaniksi, ja Eeva epäileekin häntä   ensin pahantahtoiseksi ja raa’aksi matelijaksi – yrittäähän sydämetön mies aina tappaa paratiisin viattomia kaloja ruoakseen, kun Eevan silmä välttää. Hiljalleen yhteys alkaa syntyä, mutta Aatami ei kerta kaikkiaan ymmärrä Eevan kaipuuta kauneuteen ja harmoniaan – miehen mielestä kaikelle pitäisi pikemminkin olla selvä käyttötarkoitus, jonka myötä ilmiö vasta saa merkityksensä. Eevan taas on hienovaraisesti tasapainoteltava tuon toistaitoisen olennon seurassa, ettei loukkaisi tai nolostuttaisi tätä ylivertaisilla kielellisillä ja tunneälyn lahjoillaan.

Kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä, Twain liioittelee pariskunnan eroja absurdeihin mittoihin, aina Eevan eduksi. Huumorin välistä pilkottaa kuitenkin melko surullinen kuva parisuhteesta: Aatami kohtelee naista huonosti ja taitamattomasti eikä osoita suurta kiinnostusta Eevaa kohtaan, mutta nainen on auttamattoman rakastunut ja lojaali, vaikka itsekin ihmettelee miksi. Kirja on enimmäkseen Eevan näkökulmasta kirjoitettua ja ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä, mutta myös Aatami pääsee muutaman sivun verran ääneen. Niissä hän paljastaa karkeat ajatusmallinsa, mutta osoittaa myös kuitenkin sisimmässään ymmärtävänsä Eevan lahjat ja älykkyyden; ääneen niitä ei kuitenkaan osata lausua.

Useimmille Aatamista ja Eevasta tulee mieleen Raamatun tarina syntiinlankeemuksesta: kun Eeva syö kielletyn hedelmän, molemmat karkotetaan paratiisista iäksi. Twainin versioinnissa Eevan kuuluisa virhe on vain pieni sivujuonne, joka sekin saa motiivinsa suuresta rakkaudesta. Eeva yrittää kerätä omenoita lahjaksi Aatamille, mutta mies varoittaa kiellettyjen omenien aiheuttavan vaikeuksia Eevalle itselleen. Tämän Eeva kuittaa vastaamalla: ”Jos aiheutan itselleni ongelmia häntä miellyttämällä, miksi välittäisinkään seuraamuksista?

Kuten esikuvassaankin, myös tässä tarinassa kielletyt hedelmät erottavat Eevan rakastamastaan Eedenistä. Vaikka Aatami ei karkotuksen jälkeenkään ole erityisen älykäs, huomaavainen tai ahkera, Eeva tyytyy kohtaloonsa. Viimeisillä sivuilla mystisen vahvalle ja kaikki toisen huonot puolet sietävälle rakkaudelle annetaan kuitenkin nykylukijaa epäilyttäviä selityksiä: ”Miksi sitten rakastan häntä? Ainoastaan hänen miehisyytensä takia, uskoisin.” Paatoksellinen loppu on myös erikoisessa ristiriidassa alun aktiivisen ja kykenevän Eevan kanssa, sillä yhtäkkiä nainen toteaakin olevansa heikko ja sukupuolensa vuoksi riippuvainen Aatamin elämästä.

Toisaalta tämän voi tulkita osaksi Twainin ironista otetta: teksteissään Eeva pyytelee anteeksi mahdollisia ajatusvirheitään, sillä on ensimmäinen asioita pohdiskellut ihminen. Lisäksi kirja päättyy Aatamin sydäntä särkevään lausahdukseen, johon jokainen rakkaan menettänyt voi samastua: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eeden.” Twainin henkilökohtaiseen elämään peilaten lauseen (ja sen myötä kirjan) haluaakin tulkita vilpittömänä tunnustuksena tärkeälle ihmiselle, joka on enemmän kuin sukupuolensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa