Jani Toivola: Kirja tytölleni

En myöskään ollut suuremmin ajatellut, miltä vastuu tuntuu; millaisia tunteita minussa herää, kun jonkun henki ja elämä on varassani. En ollut osannut ajatella, miten yksinäiseltä vastuu voi tuntua, vaikka lähellä olisi rakkaita ihmisiä. Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle.

Kuva: WSOY

Jani Toivolan toinen teos, Kirja tytölleni (WSOY 2018), on omaelämäkerrallinen kasvatus- ja kasvuopas, kertomus matkasta isäksi. Aloitin kirjan vailla ennakkoajatuksia, ja todella pääsin yllättymään positiivisesti. Toivola kirjoittaa tunteikkaasti mutta tunteisiin kompastumatta ja lapsen ja lapsiperheen maailmaa hauskasti ja raivorehellisesti avaten. Vaikka taustalla on tavallista mutkikkaampi matka vanhemmuuteen (josta itsessäänkin saisi jo kirjan aikaiseksi), tässä kirjassa kaiken keskiössä on pieni tyttö ja hänen isässään aikaansaama suuri, samastuttava kasvutarina.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja on kirjoitettu Toivolan tyttärelle, Ailille. Läpi kirjan Toivolan minäkertoja puhuttelee tytärtään (ja samalla lukijaa) suoraan, toisessa persoonassa. Tekstistä tulee puhuttelevuudessaan jopa puheenomaista, kun sitä elävöitetään yksityiskohtaisilla kuvauksilla tytöstä, tämän luonteesta ja arjen sattumuksista: ”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.” Tästä huolimatta kirja ei ole oikeasti suunnattu tuolloin päiväkoti-ikäiselle jälkikasvulle, vaan Toivola tallentaa tekstiin tuntojaan vertaistueksi ja iloksi muille vanhemmille sekä vanhemmaksi tulosta haaveileville – kenties myös aikuiselle tyttärelleen, jota varten kirjaan on tallennettu pienen elämän ensimmäiset vuodet, aina luvusta ”Miten sinä sai alkusi” lukuun ”Tästä eteenpäin”.

Lukijana tulee vedetyksi intiimiyden ja avoimuuden kehään sellaisella voimalla, että lukukokemuksen päätteeksi tuntee tosiaan hieman tuntevansa tätä pientä perhettä. Toivola kirjoittaa avoimesti ja tunteella homomiehen vaikeasta suhteesta isyyteen: haaveen toteutuminen ei ole itsestäänselvyys tai normi, vaan vaatii erilaisten vanhemmaksi tulon polkujen hyväksymistä ja selvittämistä. Kun isäksi tulo sitten mahdollistui, yllätti sanoinkuvaamattoman rakkauden lisäksi toinen ääripää: arjen raskaus, väsymys, jopa toisinaan viha lasta kohtaan. Toivolan kuvaamissa epätoivoisissa tunnoissa on paljon samaa, jota kauan raskautta yrittäneiltä vanhemmilta voi kuulla: saako turhautua mistään, kun suurin ja vaikeuksien kautta toteutunut haave on vihdoin totta? Oman lisämausteensa tuo Toivolan mielenkiintoinen reflektointi elämästä ruskeana ja homoseksuaalisena miehenä ja vanhempana Suomessa. Ikävä kyllä nykypäivänäkin tasa-arvossa on runsaasti tekemistä, ja sen puutteet vaikuttavat myös lapsen elämään.

Vaikka huono omatunto, pelot sekä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet ovat isossa roolissa (Toivolan perheeseen vaikuttaneen työuupumuksen ja masennuksenkin vuoksi), on kirja elämänasenteeltaan raikkaan valoisa. Vaikka voimaannuttavat kokemukset esitetään paikoin jopa vaivaannuttavan tunteellisesti, kirja tarjoaa ennen kaikkea vilpittömän tuntuisen ja aidosti mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhden vanhemman kasvutarinaan. Toivola jakaa omaa kasvuaan, mutta myös kantapään kautta opittuja lapsen kasvatuksen oivalluksia, jotka ovat paikoin ääneen naurattavan hauskoja tarinoita. Vaikka Toivolan tarinassa isyys ja sateenkaariperhe ovat määrittäviä tekijöitä, kirja liikkuu universaalilla tasolla: lapsiperheen haasteet, pohdinta suhteesta omiin vanhempiin ja rakkauden monien muotojen kuvaus koskettivat tätäkin aivan eri elämäntilanteessa olevaa lukijaa syvästi.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 42/50
Kohta 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Se, että äiti haluaa sittenkin Petran, on ihan hirveä pettymys. Se valehteli tiimille perhetapaamisessa. Mainosti itseään niin kuin mainosihmiset mainostaa. Koko ajanhan äiti on sanonut että se ymmärtää ja kulkee mukana. Eihän se mitään kulje, jos se haluaa muistaa sen tytön, joka kuvissa oli. Mä olen ollut poika ihan koko ajan.

Siri Kolun nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016) käsittelee sukupuoliristiriitaa ja aikuistuvan nuoren monimutkaista suhdetta lapsuudenperheeseensä keveällä, tyylitellyllä kielellä. Päähenkilö Peetu on transmies, jonka pian edessä oleva sukupuolenkorjausleikkaus aiheuttaa monenlaisia tunteita. Peetu itse ei jaksaisi odottaa, mutta isän, äidin, veljen ja tyttöystävän heittelevät tunteet ja toisinaan ymmärtämättömät sanat aiheuttavat viimeisen kesän mittaan lähipiiriin ristiriitoja, joita kukaan ei ennalta osannut odottaa.

Tarina alkaa kesän alusta, kun Peetu ja hänen isänsä ovat aloittaneet epätodennäköisen yhteisen harrastuksen. Purjelentoon intohimoisesti suhtautuva (mutta yleensä ainoastaan yksin lentävä) isä on päättänyt ottaa Peetun mukaansa kymmenelle lennolle, jotta pitkältä tuntuva leikkauksen odotus väistyisi mielen päältä. Samalla kaksikko saa yhteistä, rauhallista keskusteluaikaa, sillä pilvissä ei voi kuin tarkkailla taivasta tai keskustella – arjessa ei ole siihen aina mahdollisuutta, sillä Peetu asuu tyttöystävänsä Aamun kanssa. Leikkauksen lähestyessä isä–poika-suhde alkaa konkretisoitua uudella tavalla läheisille, ja lentomatkat toimivat hiljaisen isän hiljaisena tuen ja rakkauden osoituksena. Peetu arvostaa elettä ja pitää lentopäiviä kohokohtina. Peloistaan huolimatta hän nousee isänsä perässä koneeseen, sillä usean tunnin lento tarjoaa mahdollisuuksia puhua sellaisista asioista, joista ei ennen ole puhuttu.

Ikävä kyllä kaikki ei kesän mittaan suju keveästi kuin taivaalla isän ohjaksissa lipuvan koneen liito. Siinä missä isä muuttuu läheisemmäksi, Peetun suhde äitiin mutkistuu. Äänekäs, vauhdikas, päättäväinen äiti alkaakin yllättäen vaatia Peetulta muuttumattomuutta, tai edes muutoksen hidastamista – asioita, joita lapsesta asti itsensä vääränlaiseksi tuntenut Peetu ei voi tarjota. Samaan epäilijöiden, jopa loukkaajien joukkoon liittyy Peetun isoveli. Jopa Peetulle läheisin, rakas Aamu yllättää reaktioillaan tärkeän päivämäärän lähestyessä, vaikka hoidot ovat alkaneet jo kauan ennen leikkausta. Kolu kuvaa hienosti, miten vasta näkyvä muutos saa osan reagoimaan ja ymmärtämään tilanteen, vaikka oikea muutos on kaiken aikaa jo ollut silmien edessä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on jaettu kymmeneen tiiviiseen lukuun: yksi kullekin lentopäivälle ja sitä ympäröiviin tapahtumiin. Kolu on kirjan viimeisellä sivulla olevan linkkilistankin perusteella perehtynyt transsukupuolisuuteen asiantuntevasti, ja teoksen alaotsikko, elämänmuutosromaani, kuvaa mainiosti sisältöä. Peetu on tehnyt päätöksen aikoja sitten, eikä hän epäröi, muutos on varma. Jopa leikkausajan odottamista vaikeammaksi käy kuitenkin muiden odotusten, viime hetkellä heräävien ajatusten ja yllättävien tunteenpurkauksien keskellä eläminen: ihmisinä muutos ei ole vain meistä itsestämme kiinni, vaan siihen vaikuttavat suuresti ympäröivät olot, normit ja ihmiset.

Ilmavasti kirjoitettu ja aseteltu teos hieman yli 100-sivuinen, joten se sopii mainiosti myös hieman vähemmän lukuintoisille nuorille. Kieli on yhdistelmä helposti lähestyttävää, lyhyttä, puhekielistä lausetta sekä runollisia, omaan makuuni jopa hieman liian kuvallisia pohdintoja. Suoraviivaisesti mutta omalla kulmallaan etenevä juoni saa lukemaan kirjan helposti yhdeltä istumalta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 41/50
Kohta 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Tämä on kertomus autourheilijasta, josta olisi voinut tulla autonasentaja. Ei tullut, tuli maailmankuulu. Nopeasti ja onnekkaasti. Isänsä, äitinsä ja itsensä ansiosta. Hän halusi vain ajaa autoa mahdollisimman kovaa. Suurin osa sellaisista ihmisistä jää tuntemattomiksi. Hänkin olisi halunnut jäädä. Nyt se on myöhäistä.

Kuva: Siltala

Kari Hotakainen hyppäsi muutamia vuosia sitten uudelle uralla kirjoittamalla elämäkertateoksen Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018). Myyntimenestykseksi noussut kirja tosin kieltää olevansa elämäkerta, vaan sitä kuvaillaan mm. asiaproosaksi ja kertomukseksi – määritteistä huolimatta se kuvaa kohteensa, Formula 1 -kuski Kimi Räikkösen elämänkaaren (valikoidut) kohokohdat lapsuudesta julkaisuhetkeen, vuoteen 2018. Vaikka kirjoitustapa lähenteleekin gonzo-journalismia – Kimin kommentit, läheisten ja kollegoiden haastattelut sekä formulamaailman ihmettely siivilöityvät Hotakaisen preesenskerronnan ja omien tulkintojen kautta – valokuvat, henkilökohtaisen elämän pohdinnat ja uran kertaaminen tekevät tästä lajilleen niin tyypillisen edustajan, että sitä on vaikea olla käsittelemättä elämäkertana.

Kimi on tullut maailmalla tunnetuksi Jäämiehenä: hiljaisena vaaleana kuskina, joka ajaa kovaa ja puhuu harvoin ja vähän. Tätä myyttiä Hotakainen pitää teoksensa motivaattorina, ja jo nimi Tuntematon Kimi Räikkönen virittää pohtimaan, millainen ihminen pidättäytyvän julkikuvan taakse kätkeytyy. Kirjan kirjoitusprosessi avataan lukijan näkyville: Hotakainen viettää runsaasti aikaa Kimin Itävallan asunnolla ja tämän perheen kanssa, silloisen Ferrari-tallin varikolla kisoissa ja harjoituksissa, tapaa faneja sekä haastattelee Kimin luottoihmisiä Suomessa ja ulkomailla. Keskustelutuokiot eivät päädy vain tiedoiksi asiakerrontaan, vaan ne sanallistetaan värikkäiksi tuokiokuviksi: ”Kerron olevani Suomesta ja aivan tavallisella lomamatkalla. Seurue sähköistyy. Tulen samasta maasta kuin Kimi. Arvostukseni nousee. He tilaavat kotimaani kunniaksi lisää olutta.”

Aivan kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa nykyhetken havaintojen ja Hotakaisen oman äänen kautta. Erityisesti Kimin lapsuudesta kertovat osiot kerrataan kaikkitietävän kertojan keinoin, ja lisäksi haastateltavat pääsevät referoinnin lisäksi myös itsenään ääneen, suorina sitaatteina, toisinaan dialogissa Hotakaisen kanssa. Tästä kirjailijan keskiöön heittävästä tyylistä voi olla montaa mieltä: kieltämättä asetelma F1-ummikko Hotakaisen ja maailmankuulun Räikkösen välillä on mielenkiintoinen. Kimi Räikkönen kuvataan ulkopuolisin silmin, mutta kohteen itsensä sekä hänen läheistensä haastattelujen antamien intiimien yksityiskohtien valottamana.

Itseäni lukijana alkoi kuitenkin häiritä tietynlainen yksipuolisuus, joka toki on vaarana kaikissa elossa olevista henkilöistä kertovissa tietoteoksissa: Hotakainen ihailee ja arvostaa Räikköstä varauksetta, ja se vaikuttaa myös lopputulokseen. Asiaproosa voi toki ottaa vapauksia objektiivisuudesta ja jättää tiettyjä elämänvaiheita pois (esimerkiksi ensimmäinen avioliitto Jenni Väänäsen, os. Dahlmanin kanssa on kuitattu muutamalla lauseella, mikä hämmentää, kun ihmissuhteet ovat muuten niin keskeisessä asemassa), mutta elämäkerran muotoisessa ja oloisessa teoksessa ratkaisut aiheuttavat hämmennystä.

Hiljaisuudestaan huolimatta Kimi on tullut tunnetuksi myös äärimmäisestä, toisinaan koomisesta suoruudestaan esimerkiksi haastatteluissa. Siksi omasta näkökulmastani entisen F1-kuljettajan mystisyyden korostaminen tuntuu päälle liimatulta. Toinen vahva teemallinen painotus on Kimin kasvussa rellestäjästä perheelliseksi, vastuunsa tuntevaksi mieheksi. Toistuva lause ”Kimin tarina on perheen tarina” viittaa Räikkösen lapsuudenperheeseen, jossa urheiluautoilu on ollut koko perheen yhteinen harrastus, rahareikä ja intohimo: ilman vanhempien valtavaa omistautuneisuutta kansainvälinen ura ei olisi ollut mahdollista, ja äidin haastatteluilla onkin iso rooli. Toisaalta lauseella viitataan läpi kirjan esillä pidettävään miehen omaan perheellistymiseen: vaimoon ja kahteen pieneen lapseen, heiltä saatavaan tukeen mutta myös lähestyvään uran päättymiseen, sillä yhteinen aika on huippu-urheilijana kortilla. Lasten ja uuden sukupolven kautta teokseen haetaan lämpöä ja syvällisyyttäkin, mutta toisinaan anekdootit ja tuokiokuvaukset yltyvät turhan sentimentaalisiksi.

Luin teoksen e-kirjana, enkä siten tiedä, vaivaavatko samat mokat myös painettua versiota, mutta toisteisuus häiritsi teemojen lisäksi myös lausetasolla. Läpi e-kirjan löytyi kohtia, joissa samat lauseet toistuivat uudestaan vain muutaman lauseen jälkeen, enkä usko tämän olevan tarkoituksellinen tehokeino. Vaikka Tuntematon Kimi Räikkönen tarjosikin mukavan kurkistusikkunan huippukuljettajan arkeen ja mielenmaisemaan, odotukset eivät omalla kohdallani täyttyneet. Kirja on kuitenkin pakollinen luettava kaikille Kimi-faneille, ja sopii mainiosti kevyeksi lukemiseksi myös heille, jotka eivät ole aiemmin perehtyneet formuloiden maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 26: Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Marja poimii oljenpalan Juhon suupielestä. Pettu on ollut lopussa jo jonkin aikaa. Jäkälää Marja ei ole uskaltanut leipään laittaa sen jälkeen, kun Pajulan Lauri kuoli syötyään jäkäläleipää. Se oli loppukesää, jonain toisena vuonna siihen aikaan olisi korjattu satoa.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Nälkävuosi (Siltala 2012) on rujo, kuolemansävyinen kuvaus Suomea ja Eurooppaa kurittaneesta nälänhädän aallosta. Ollikainen kuvaa köyhän Suomen hätää lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868 kahden erilaisen, ero yhteiskuntaluokista ponnistavan perheen kohtaloiden kautta. Pieni kirja pyyhkäisee lukijalta jalat alta eläimellisyyden, epätoivon ja laihojen lohtujen vahvalla yhdistelmällä, jota korostaa samaan aikaan toteava ja lyyrinen kieli.

Teos jakautuu kahteen osaan ja sitäkin useampaan kertojaan. Vaatimattomista oloista oleva Mataleena-tyttö perheineen edustaa tavallista kansaa, johon nälkävuodet iskevät ensimmäisenä ja pahimmin. Kun varakkaammat vielä pohtivat, kuinka paha tilanne todella onkaan, pienessä tuvassa on jo alkanut armoton taistelu kylmää, nälkäkuolemaa ja toisia ihmisiä vastaan. Perheen vanhemmat, Juhani ja Marja, joutuvat nykypäivästä katsottuna mahdottomien valintojen eteen: miten pitää perhe – tai edes lapset – lämpiminä, tajuissaan, hengissä, kun koko kylässä ei ole ylimääräistä paikkaamaan perheen omaa loputonta puutetta? Ainoaksi vaihtoehdoksi jää sadunomainen Pietari, kaukainen kaupunki, johon tuhannet muutkin jalkaisin vaeltavat köyhät ovat kiinnittäneet toivonsa.

Torppariperheen ankara tie peilautuu helsinkiläisten Renqvistin veljesten pohdintoihin. Kunniallisesti naimisissa oleva apulaiskamreeri Lars ja ruotsalaiseen prostituoituun rakastunut, hieman epämääräisen maineen omaava lääkäri Teo eivät ole yksimielisiä – eivät politiikasta saati sitten nälänhädästä ja kansan auttamisesta. Herkempi Teo kokee huonompaa omatuntoa tilanteeseen nähden runsaista aterioistaan, mutta Lars tyytyy jättämään ongelman ajattelun suuremmille päättäjille.

Kahden perheen välinen henkinen kuilu repeää kirjan edetessä yhä suuremmaksi: siinä missä pienet lapset oksentavat kerjuulla saamiaan leivänmuruja ja uupuvat loputtomaan hankeen, Lars ja Teo kohtaavat lähinnä pieniä käytännön ongelmia ja alitajunnassa häiritsevää huolta varakkaissa kaupunkilaispiireissään. Ollikaisen kuvaamat ihmiset ovat kuitenkin kaikki pohjimmiltaan samaa lajia: poikkeukselliset ajat saavat jokaisen jahtaamaan ahneesti vain omia perustarpeitaan täyttäviä asioita. Yksiä eläimelliset vaistot ohjaavat ottamaan tuntemattomilta vastaan leipää ja yöpaikan, raiskauksenkin uhalla; toisen ahdistus saa himoamaan seksiä ja alkoholia; kolmas turvautuu epätoivossaan nyrkkeihin, nujertaakseen samoista resursseista kilpailevat kulkijat. Luonto ihmisissä herää, kun elinkeinon tarjonnut luonto nukkuu.

Nälkävuosi esittelee pelottavan maailman, jossa kaikki tapahtuu ruoan ja sen puutteen motivoimana – ei kuitenkaan normaalien lakien mukaan, vaan sekavuuteen suistuneen, romahtavan yhteiskunnan ankarilla säännöillä, joissa vain vahvin, muista piittaamattomin ja onnekkain selviää. Ristiriitaista kyllä, toiset ihmiset ovat silti myös suurin syy jaksaa eteenpäin. Kevennystä ja lämpöä kaiken kurjuuden keskelle tuovat ohi kiitävät hetket, joissa läheisen silmissä näkyy vielä entinen katse ja joissa tuntematon ei osoittaudukaan uhaksi vaan myötätuntoiseksi auttajaksi. Vaikka menetykset ovat suuria, Ollikainen punoo hahmojen tarinoihin myös toiveikkaita säikeitä. Kun huhtikuu koittaa, pahin on ohi ja elämä jatkuu – erilaisena, mutta jatkuu kuitenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 3: Historiallinen romaani

Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit: Oravien sota

Valtteri ja Pekka katsoivat maailman menoa. Valtteri ihaili Sutta. Pekka ihaili Karhua. Veljekset asuivat naapuripuissa, joiden välille he olivat rakentaneet sillan. Valtterin puussa oli paljon käpyjä. Pekan puu oli pienempi. Siinä käpyjä kasvoi niukasti.

Somevirtaani osui loppuvuodesta niin mielenkiintoinen lastenkirjauutuus, että se oli heti varattava kirjastosta. Kirjailija Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota (Tammi 2021) on faabelin muotoon puettu kuvaus Suomen sisällissodasta. Koska en lue säännöllisesti lastenkirjallisuutta, voi olla, että ihmetykseni oli aiheeton, mutta minulle ajatus lapsentasoisesti kerrotusta ja kuvitetusta sodasta (ja siitä nousemisesta) tuntui tuoreelta ja tärkeältä teemalta.

Oravien sota kertaa vuoden 1918 tapahtumia hyvin suoraviivaiseen tyyliin, joten pienempikin lapsi pysyy sen puolesta mainiosti mukana: lauseet ovat lyhyitä ja toteavia, tarina ei pysähdy hetkeksikään junnaamaan. Tapahtumat ja niiden hurja kuvaus voivat kuitenkin olla liikaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille, vaikka kyseessä onkin ennen kaikkea kuvakirja.

Päähenkilöt, oravaveljekset Valtteri ja Pekka toimivat Suomen kansan jakautumisen symboleina. Valtterin puussa on runsaasti käpyjä, kun Pekka kavereineen joutuu kärsimään nälästä ja vaikeuksista viereisessä kolossa. Ankara talvi herättää Pekassa kapinamielen, ja veljekset joutuvat ilmiriitaan, joka johtaa lopulta kauheaan, veriseen sotaan. Mukaan sotkeutuvat myös Susi ja Karhu, jotka tahollaan kilpailevat oravien metsän hallinnasta.

Oravien sota on yllättävän raju sotakuvaus: aikuisenkin mieltä hätkähdyttävät verenpunaiset ja synkän mustat, graafiset kuvitukset, joissa metsän eläimet taistelevat – ja todella kuolevat, vaikkakin lapsekkaan tyylitellysti ja yksityiskohtia näyttämättä. Pimeässä metsässä vaeltelevat orvoiksi jääneet oravalaumat, taistelukohtaukset aseineen, osumia saaneet, maassa makaavat oravasotilaat… Baltscheitin kuvitus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja sille onkin annettu runsaasti tilaa: kun tapahtuu eniten, teksti on niukkaa. Sotatantereen dramaattiset kuvat täyttävät koko aukeaman, kun taas seesteisemmässä alussa ja lopussa hallitsevat kesäisen metsän värit ja lempeät yksityiskohdat.

Hurjien osuuksien jälkeen kirja toki saa onnellisen, rauhoittavankin lopun: Valtteri ja Pekka sopivat ja rakentavat tuhoutuneet pesät ja sillat uudestaan. Tummat kuvat ja tuhot ovat tiessään, vaalea kuvitus säestää turvallista lupausta: ”Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.” Tarinan päätteeksi voi lukea myös historiantutkijoiden sekä Goethe-Institut Finnlandin edustajan jälkisanat, mutta ne on tarkoitettu lähinnä aikuiselle lukijalle taustaksi, kenties myös lukuohjeeksi: tarinanhan voi myös lukea ilman yhteyksiä todellisuuteen. Yllättävä Saksa-yhteys on jälkisanoissa mukana, sillä Goethe-Institut laittoi koko kirjahankkeen alulle – Saksallakin kun oli sodassa osansa.

Oravien sota pursuilee Suomen historian perusteet tunteville ilmiselvää symboliikkaa: Valtterin valkoiset ja Pekan punaiset joukot, Susi-Saksa ja Venäjä-Karhu… Toteutus ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan Katajavuoren toteava tarina katsoo koko ajan eteenpäin: toisinaan veljeksille tulee riitoja, mutta kun sovinto on tehty, se pitää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin