Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

img_20190424_1603002963268644646309790.jpg

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

img_20190730_1838324368681448092981964.jpg

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti.  Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Surua, kireyttä, poissaoloa, ahdistusta – mutta he ovat kunnossa, sellaisina kuin hän heidät synnytti; ovat elossa vaikkakaan eivät hyvinvoivia, ovat maailmassa, kaloja vedessä, siinä kunnossa jossa hän heidät tänne saattoi (hengittävinä ja taistelevina), ja se riittää. Ei ehkä muille, Fola ajattelee, ehkä ei muille äideille jotka rukoilevat jälkikasvulleen suurta omaisuutta ja mainetta, eeppisiä rakkaustarinoita ja iloa (todennäköisesti paremmat äidit: pienet, säteilevästi hymyilevät, tehokkaat tila-autoäidit), mutta tarpeeksi hänelle joka tappaisi, silpoisi ja kuolisi jokaisen lapsensa puolesta mutta joka tietää, että tahdolla on rajansa.

img_20190730_1834435911293957963305888.jpg

Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti (alk. Ghana must go, 2013; suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) on hieno, juonivetoinen tarina perhesiteistä, ylisukupolvisesta häpeästä ja kulttuurien välissä elämisestä. Selasi kuvaa kauniilla ja yksityiskohtaisella kielellä (josta osakiitos tietenkin hyvälle kääntäjälle!) niinkin painavia ilmiöitä kuin ulkopuolisuus, petetyksi tuleminen ja lapsuuden traumat, mutta kaiken päätteeksi kyseessä on kuitenkin selviytymistarina. Kweku ja Folasadé eli Fola Sain, kahden Afrikasta Amerikkaan lähteneen ihmisen kautta lukijalle esitellään kummankin sukuhaaran raskas menneisyys sotaisassa Nigeriassa ja köyhyydestä kärsivässä Ghanassa. Heidän lapsensa syntyvät Pohjois-Amerikassa länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle, mutta onnea ei saa edes hampaat irvessä yrittämällä. Elämä kulkee ratojaan välittämättä ihmisten toiveista ja suunnitelmista, mutta lopulta, suurten menetysten kautta, Sain perhe löytää jälleen yhteyden toisiinsa.

Moneen aikaan ja paikkaan hyppivä tarina kehkeytyy perheen isän, Kweku Sain, ympärille. Ghanalaisessa kotikylässään ihmelapseksi julistettu isätön poika hakeutuu määrätietoisesti Amerikkaan ja saavuttaakin oman amerikkalaisen unelmansa. Hän avioituu Nigeriasta paenneen Folasadén kanssa, saa neljä lasta, muuttaa palkan kohotessa yhä suurempiin asuntoihin ja lopulta kohoaa alansa parhaana pidetyksi kirurgiksi. Hurja työmoraali ja vankkumaton tahto eivät kuitenkaan ole täysin sisäsyntyisiä; hän kokee olevansa velkaa älykkäälle vaimolleen, joka joutui jättämään lupaavan lakiuran perheen perustamisen vuoksi. Isänsä hylkäämänä hän haluaa tarjota lapsilleen vain parasta, ja ulkopuolisille on jatkuvasti todisteltava pätevyyttään rasismin ja ennakkoluulojen vuoksi. Päänsä sisällä hän kuitenkin kamppailee raivokkaimmin yhtä stereotypiaa vastaan: hän ei halua olla se afrikkalainen mies, joka jättää perheensä.

Kuten arvata saattaa, korttitalo luhistuu pitkään jatkuneen paineen alla. Kwekua syytetään hoitovirheestä, ja merkittävässä asemassa olevat kuolleen potilaan läheiset painostavat huippusairaalan irtisanomaan Kwekun. Mies ei kestä vääriä syytöksiä muttei myöskään irtisanomisen häpeää, ja alkaa salaa perheeltään kamppailla kalliisti oikeudessa. Yhtenä päivänä rahat ovat loppu ja irtisanominen paljastuu yhdelle perheen lapsista. Samalla hetkellä Kweku pakenee mitään suunnittelematta, hyvästejä jättämättä Ghanaan eikä enää palaa.

Kun lapsilleen melko hatariksi muistikuviksi jäänyt mies kuolee vuosia myöhemmin yllättäen sydänkohtaukseen omalle pihalleen, hajalleen ajautunut, yhteistä surua kantava perhe kerääntyy vihdoin koolle. Kwekun lähdön jälkeen yksin jäänyt vaimo Folasadé kutsuu aikuistuneet lapsensa Ghanaan, jonne muutti hetken mielijohteesta vain hetki ennen entisen miehensä kuolemaa. Hautajaisvalmistelut tai edes saman katon alla oleminen eivät kuitenkaan suju leikiten, kun Kwekun lähdön aiheuttamat haavat eivät ole koskaan parantuneet – perheenjäsenet kun sulkeutuivat pärjäämään kukin omine avuineen.

Lapsista vanhin, kunnollinen, älykäs ja urheilullinen Olu, on isänsä jalanjälkiä seurannut huippulääkäri, joka traumatisoitui tämän lähdöstä niin, ettei uskalla luottaa rakkauteen lääkäri-vaimonsa Lingin hellyydestä huolimatta. Kaksoset eli elämässä ajelehtiva, lakiopinnot keskeyttänyt Taiwo ja kuuluisa taiteilija Kehinde joutuivat isänsä lähdön jälkeisen rahatilanteen vuoksi muuttamaan vuodeksi äitinsä sukulaisten luo Afrikkaan. Siellä varhaisteini-iässä koetut henkiset ja fyysiset vääryydet rakensivat heidän ja muun perheen välille vihan ja katkeruuden mykän muurin, jonka vuoksi molemmat välttelevät yhteydenpitoa. Nuorin, juuri 20 vuotta täyttänyt Sadie, potee mitättömyyttä menestyvien tai vähintäänkin huippukauniiden sisarustensa vierellä. Perheen lellikiksi kasvanut aikuistuva nainen haluaisi tulla otetuksi vakavasti, mutta huono itsetunto ja syömishäiriö eivät jätä hänelle voimia vastustaa vanhoja malleja.

Hieman ennalta-arvattavasti yhteinen matka Ghanaan ja sukujuurille antaa jokaiselle vastauksia, joihin sopivia kysymyksiä perheessä ei ole uskallettu esittää vuosikymmeniin. Kun aina taustalla häilynyt, kadonnut aviomies ja isä on varmuudella mennyt, syntyy tilaa uudenlaisille suhteille. Selasi pitää monimutkaisen, lukuisia sivuhaaroja ja -henkilöitä sisältävän paketin ihailtavasti kasassa, eikä kokonaisuus sorru mielestäni lainkaan siirappisuuden puolelle – itse asiassa olisin mielelläni lukenut lisää onnellisuudesta ja helpotuksesta. Henkilöt kärsivät ja riitelevät siinä määrin inhorealistisesti kuvattuina, että lisäkeveys olisi välillä ollut paikallaan, mutta kuten Folasadé toteaa lakonisesti: riittää että elämässä on kunnossa, hyvinvointi olisi liikaa vaadittu. Kaivattua hengähdystä ristiriitaisten ihmissuhteiden lomaan toivat kuitenkin muun kerronnan lomaan ripotellut mielenkiintoiset ghanalaiset ja nigerialaiset perinteet, tavat ja historialliset tapahtumat, jotka olivat itselleni aivan uusia.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirjan nimessä on jokin maa

Mati Unt: Kuunpimennys

1. heinäkuuta
Niin, miksi en kuvaile itseäni?
On tyhmää kun joku tuntematon puhuu. Jos kukaan ei tiedä kuka puhuu, on vaikea saada ihmiset kuuntelemaan. Ketä kiinnostaisi ei-kenenkään puhe?
Sanoessamme, että nyt puhuu serkkupoika, Morton, polygrafisti – asia oitis kiinnostaa enemmän. Tiedämme silloin vähän, mutta tiedämme kuitenkin jotain. Emme ole tyhjän päällä.
Minä olen kuuluttajan vaimo. En osannut enkä halunnut kuvata miestäni. Miten sitten maalaisin oman kuvani?

img_20190712_2206024300970676073749810.jpg

Luin virolaisen prosaisti Mati Untin romaanin Kuunpimennys (alk. Looming, 1984; suom. Eva Lille, Gummerus 1985). Se on erikoisella tunnelmalla varustettu päiväkirjamuotoinen romaani, jossa nuori, juuri naimisiin mennyt vaimo kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan miehensä, itseään vanhemman radiokuuluttajan kanssa 1980-luvun Virossa. Sisäänpäinkääntynyt tarina sijoittuu nimettömäksi jäävään keskikokoiseen kaupunkiin Tallinnan ja Tarton välille, mutta noin viiden kuukauden mittainen ote päiväkirjasta käsittelee enimmäkseen naisen sisäistä maailmaa. Vähä vähältä mielenterveysongelmat tai muutoin vain yliluonnolliset tapahtumat alkavat vetää naista vastustamattomasti puoleensa, mutta lukijana ei voi olla aivan varma, mitä todella tapahtuu. Kuunpimennys onnistuukin hämmentämään juuri sillä, että eriskummalliset tapahtumat tuntuvat lähes luontevilta yhtälailla eriskummallisen tunnelman kehyksissä.

Päiväkirjamerkinnät ovat romaanin alussa, toukokuussa, vielä kovin tavallisia: uusi pariskunta on muuttanut yhteen, mies käy töissä ja iltaisin palaa kotona odottavan vaimonsa luokse kertomaan päivän sattumuksista ja jaarittelemaan historiaharrastuksestaan. Välillä he käyvät ulkona ja tapaamassa ystäviä, välillä matkaavat eteläiseen Viroon miehen kotikonnuille. Jossain vaiheessa sen kuitenkin huomaa: nuoren vaimon elämä ja ajatukset tuntuvat pyörivän täysin miehen ympärillä. Vaimo tallentaa kirjaansa miehensä tylsistyttävämmätkin nippelitietomonologit, eikä hän ikinä keskeytä välillä puheripuliin asti taipuvaista miestään kotona saati sosiaalisissa tilanteissa. Vaimo harmittelee omaa historian- ja numeroiden tuntemustaan, vaikka miehen vaatimukset olisivat kovia kelle tahansa. ”Minun pitää kirjoittaa kaikki ehdottomasti muistiin, muuten monet asiat unohtuvat ja siitä voi koitua sekaannusta. Olen jo pari kertaa ollut hankalassa välikädessä. On pidettävä mielessä joitakin lukuja, jotka helposti unohtuvat. Esimerkiksi tasavaltamme sijainti.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pakkomielteisemmäksi ja ahdistuneemmaksi naisen mielenmaisema käy. Puheisiin ilmestyvät symboliset elementit, kuu ja kissat, sekä pohdinnat omasta menneisyydestä: myös itsenäiset ajatukset hän laskee menneisyydeksi. Jokainen saa kuitenkin tehdä omat tulkintansa siitä, tarkoitetaanko menneisyydellä aikaa ennen avioliittoa vai aikaa ennen kirjan puolivälissä vallan ottavaa epämääräisyyttä, halua muuttua joksikin muuksi; mieluiten kissaksi. ”Enhän minä eilen ole syntynyt. Onhan minulla jotain ollut. Elinhän minäkin jossain ja siihen oli omat syynsä. Oli minullakin omat henkilökohtaiset asiani. Minulla oli oikeuteni ja velvollisuuteni. Oma makuni. Oma mies. Oma koti.

Samalla tavoin tulkittavaksi jää myös romaanin loppuratkaisu. Ajatuksenjuoksumaiset päiväkirjamerkinnät vaihtelevat päivän askareiden kuvauksesta kohti epärealististen tapahtumien ja tuntemuksien kuvausta. Viimeisen sivun loputtua ei siis ollutkaan helppo päättää, mistä kirja eniten kertoi – luulen siihen löytyvän monia vastauksia. Osa liittyy arvatenkin vahvasti kirjan ilmestymisen aikaisiin tapahtumiin, joten osa absurdista tunnelmasta menee varmasti sen piikkiin, etten ymmärrä viittauksia oikein. Itselleni lukukokemus tarjosi kuitenkin eniten pohdintaa henkisestä yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja parisuhteen valtapeleistä.

Vaikka päähenkilöt ja tapahtumapaikat etäännytetään nimien ja suoran kuvauksen puutteella, tarina on hyvin intensiivistä luettavaa. Viron kulttuuria ja historiaa tuntemattomille aviomiehen hengästyttävät luettelot kuuluisista henkilöistä, Viron sotahistoriasta (ennen Neuvostoliittoa) ja kirjallisuudesta voivat tuntua hyvinkin raskailta, enkä itsekään aiheisiin perehtymisestä huolimatta tunnistanut puoliakaan nimistä ja viittauksista. Sitkeimmän kirja voikin innostaa googlaamaan lukuisista aiheista, mutta kirjasta voi nauttia myös ilman kulttuurista kontekstia: kuvatut mielenliikkeet ja parisuhteen alkuvaiheet ovat universaalisti ymmärrettäviä asioita. Suomalaislukijoita saattavat ilahduttaa myös lukuisat Suomi-viittaukset: Unt on upottanut tarinaan niin tuttua kirjallisuutta kuin kevyempiäkin huomioita naapurimaan näkövinkkelistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 40: Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia