J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee

lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä

Kai se on merkki rakkaudesta

– tai sitten vallasta.


Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Annikan huudot kantautuvat ylhäältä raukeina ja traagisina kuin fadolaulajattaren valitus petollisen rakastajan lähdettyä. Viisi vuotta sitten, kun minä ja Niina emme olleet löytäneet fasilitaation kautta yhteyttä Annikaan, hänen kiljuntansa todella koetteli hermojamme. Varsinkin Niina kävi noihin aikoihin lähellä romahduspistettä.
Nykyään olemme vähän viisaampia. Fasilitoinnin ansiosta olemme päässeet tutustumaan tyttäreemme. Vaikka Annikan kiljunta ei ole vähentynyt, mieltämme huojentaa tieto, etteivät huudot johdu sietämättömistä kivuista.

Jaakko Yli-Juonikkaan viides teos, Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014), päästää lukijan kurkistamaan vaikeavammaisen tyttären omaishoitajien elämään. Aarno ja Niina ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin, varsinkin nyt, kun teini-ikään yltäneeseen Annikaan on löydetty yhteys fasilitoidun eli tuetun kommunikoidun avulla. Sekä tosi- että kirjan maailmassa epäilysten kohteeksi joutunut kommunikaatiomuoto kuitenkin sekoittaa perheen elämän, kun Annikan lupaavan runokokoelman julkaisu perutaan yllättäen: kustantajaa huolettaa sittenkin liikaa se, onko nuori tyttö todella kirjoittanut runot itse. Myös moni muu perheen lähipiirissä tuntuu ajattelevan, että hitaasti näppäimistöllä kirjoitettavat viestit ovat vanhempien ohjauksen tulosta. Vastoinkäymisestä ja epäluottamuksesta alkaa koko perheen monivaiheinen romahdus, joka jättää lukijan suuren mysteerin äärelle. Mikä tapahtuneesta on totta? Kuka lopulta puhuu, kuka tulkitsee?

Tarina alkaa hyvin suoraviivaisella ja arkisella proosakerronnalla, joka tempaa lukijan mukaansa uskottavalla erityisarjen kuvauksellaan. Pyörätuolissa koko elämänsä istunut ja fasilitoinnin ulkopuolella vain tahattomilla kiljahduksilla kommunikoiva Annika on pienen perheen keskipiste. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tarjota tälle ikäistänsä seuraa ja virikkeitä, mutta pieninkin uimahallireissu, keskustelunpätkä ja ilta keilahallilla vaativat aikaa, ylimääräisen avustajan tai välineitä – ja rahaa. Se on alkanut vaivata älykästä, ruumiinsa vangiksi jäänyttä Annikaa, mutta hänen on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. Rajalliset mahdollisuudet ja jatkuva muiden varassa eläminen on nuorelle mielelle kuitenkin kuluttavaa, ja runokokoelman julkaisunkin peruuntuessa masennus alkaa ottaa vallan.

Loppua kohden kerronnan tempo alkaa kiihtyä ja muuttua lukijan kannalta epäluotettavaksi. Aarnon, Niinan ja Annikan keskenään vuorottelevat minäkertojat luovat aluksi kokonaiskuvaa rankasta mutta silti toimivasta arjesta. Kustantamojupakan ja epäonnistuneen leikkauksen myötä myös keskustelut Annikan kanssa muuttuvat yhtäkkiä huolestuttaviksi: Aarno ja Niina saavat häneltä todella ristiriitaisia viestejä, ja aviopari alkaa nopeasti epäillä toisiaan yhä hurjemmista väärinkäytöksistä tytärtään kohtaan. Samalla myös perheen ulkopuoliset alkavat vaikuttaa uhkaavilta ja pahantahtoisilta, ja pelottavia merkkejä salaliitoista alkaa löytyä tutuistakin asioista. Perhe jää uupumuksessaan yksin: masennus, harhaluulot ja alkoholismi valtaavat perheen aikuiset traagisen loppukohtauksen lähestyessä – tai tältä kertojat saavat tilanteen ainakin vaikuttamaan.

Jopa kauhuelementtejä sisältävä loppu jättää tulkinnan täysin lukijalle. Viimeiset luvut käyvät oikeastaan salapoliisityöstä: kertojan nimi ei aina tunnu täsmäävän tämän esittämien havaintojen kanssa, ja pienetkin yksityiskohdat saavat pohtimaan joko kertojan mielenterveyden rapautumista tai täydellistä lukijan sumuttamista. Pienoisromaani jättää vahvan muistijäljen ja ennen kaikkea suuren kysymyksen siitä, kenen ääni lopulta onkaan teoksessa läsnä. Jonkun tarina ei täsmää, mutta hämmennyksen aiheuttajaa ja tarinan oikeaa tulosta voi vain jäädä arvailemaan. Tämä todenmukaisuuden ongelma pureutuu syvälle romaanin teemoihin: samanlaisen mysteerin verhon taakse jää myös kiistanalaisen fasilitoinnin varassa viestivä Annika.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö


Kreetta Onkeli: Tervetuloa Paratiisiin

Syksyllä ne ajoivat alaoven eteen. Oli ilta, myöhä. Iikalla oli vanhanaikaiset vaatteet, ne oli annettu. Se jäi ovelle katsomaan kuinka Tuulia tuli sisään. Ne halusivat jäädä yöksi. Iikka jätti auton parkkipaikalle, se oli hänen isänsä ja uusi. Tuulia oli koko matkan huutanut aja kovempaa ja ne olivat tulleet sataakolmeakymppiä. Aamulla soi ovikello mutta en avannut. Auto parkkipaikalta oli lähtenyt, isä oli sen aamun ensimmäisellä linja-autolla käynyt hakemassa, satoja kilometrejä edestakaisin.

Kreetta Onkelin novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2003) on yhdistelmä varta vasten kokoelmaan kirjoitettuja että aiemmin lehdissä ja radiossa julkaistuja novelleja. Niissä Onkeli jatkaa esikoisteoksensa, Ilosen talon, viitoittamalla tiellä: lauseet ovat lyhyet ja tyyli minimalistisen toteavaa jopa siihen asti, että toisinaan lukija saa tulkita niiden merkityksiä hyvin vähäisten vihjeiden avustamana. Myös tematiikka on tuttua vilisten maaseudun ja pienten keskisuomalaisten kuntien tragikoomisia asukkaita, rahan puutetta, alkoholismia ja monenlaista vaivaa. Lukijalle tehdään selväksi jo ensimmäisillä sivuilla, että kokoelman (ja erään novelleista) nimi onkin vahvasti ironinen.

Kokoelma koostuu yhteensä seitsemästä novellista. Vaikka ne eivät ole toisilleen suoraa jatkumoa, ne muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen kokonaisuuden, jota yhdellä sanalla kuvailtuna kutsuisin ankeudeksi. Jokseenkin lohduton, harmaa ja toteava tunnelma tekee lukemisesta melko raskasta, mutta on samalla ehdottoman tarkasti harkittu ja tyylitelty tehokeino, ei sisällön puutetta tai taitamattomuutta. Epäonnistumiset ja kurjuus muuttuvat suuren määränsä vuoksi usein jopa mustaksi huumoriksi:

”Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä.”

Pienestä Luhangan kunnasta kotoisin olevan Onkelin novelleissa rakennettu ympäristö ja asuminen ovat suuressa roolissa. Pienten kaupunkien, jopa maaseutumaisten kylien yksityiskohdat määrittävät myös niissä asuvia ja toimivia henkilöhahmoja: pienen kylän vararikon partaalla taiteilevan baarin työntekijät eivät uskalla lopettaa töitä edes laittomien työtehtävien tullessa eteen, sillä ei kylällä muitakaan töitä olisi – ja mitä kunnan silmäätekevätkin sanoisivat? Todennäköisesti pahaa, sillä näiden novellien maailmassa muut ihmiset ovat useimmiten joko uhkia tai potentiaalisia pettymyksen tuottajia.

Raskaat teemat ja henkilöjen jatkuva epäonni vain hetken viipyilevine tyytyväisyyden tunteineen tekivät lukukokemuksesta itselleni hyvin raskaan, mutta tekstin omaperäinen tyyli sai jatkamaan. Onkeli kirjoittaa viehättävän ristiriitaisesti: vaikeimmatkin asiat todetaan ohimennen, mutta pienet detaljit saatetaan kuvata runollisen yksityiskohtaisesti. Toteavuutta lisäävät myös kertojavalinnat, sillä suurin osa novelleista kerrotaan jonkun tarinassa mukana olevan hahmon näkökulmasta ja kaikkitietävälle kertojalle tyypilliset kuvailut ovatkin vähissä. Toisaalta välillä teksti muuttuu lukijan yllätykseksi ajatuksenjuoksumaisiksi vuodatuksiksi. Näitä novelleja lukiessa onkin parasta hylätä omat odotuksensa ja vain kulkea tekstin johdattamana.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Suvi kirjoitti levyn kappaleet Rytsölöiden aikaan, edellisen vuosituhannen viimeisenä vuonna, jolloin minun ikäiseni pojat ajoivat Lamborghineilla, ihmiset jonottivat uusmediafirmojen osakkeita, internet oli lopullinen ratkaisu kaikkeen, ja vaikka tämä hysteerinen maailma on kappaleissa Static ja I Am Not a Compact Disc vain rivien välissä, se kiistatta on siellä. Kaupallisesti ajatellen tällaiset yhteiskunnalliset pohdiskelut olivat tietenkin täysin toissijaisia. Vuonna 2000 Summer Maple tarvitsi ehdottomasti suuren hitin, kappaleen joka kelpaisi radioasemille ympäri Eurooppaa, ja Confessions-levyltä sellainen löytyi.

Juha Itkosen läpimurtoteokseksikin kuvattu Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) on nopeatempoinen rock- ja ihmissuhderomaani, joka sotkee kutkuttavalla tavalla suomalaista musiikkihistoriaa ja mielikuvitusta. Kirja houkuttelee mukaansa naiivista nuoruudesta virtansa saavalla musiikkiunelmalla, joka hiljalleen kehittyy oikeaksi menestystarinaksi: hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera nousee suurimmaksi suomalaiseksi vientituotteeksi taiteilijanimellä Summer Maple. Vaikka näennäinen päähenkilö onkin ilmiömäinen Suvi, kerronnassa hänellä ei ole ääntä lainkaan: tarina teiniydestä maailmanmaineeseen ja huipulta ongelmiin kerrotaan kahden läheisen äänillä. Ensimmäinen poikaystävä, edelleen Suvin perään haikaileva Antti ja ainokaisestaan alati huolehtiva äiti Leena valottavat rokkarin elämää ja taustoja omista näkökulmistaan. Lopputulos onkin mielenkiintoinen kudelma oikeita muistoja, salaisia toiveita ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Vaikka tarinan aika liikkuu vikkelään lapsuusmuistoista nykyhetkeen (2000-luvun alkuun) ja takaisin, kokonaisuus tuntuu hallitulta. Kertojat ja aika vaihtuvat, mutta kaikkea yhdistää Suvi – tai oikeastaan hänen tekemistensä Antissa ja Leenassa herättämät tunteet ja toimet. Romaanin alku hurmaa hieman naiivilla teiniromanssin kuvauksella, mutta vuosien kuluessa molempien kertojien sävyt muuttuvat tummemmiksi. Kun Suvi viuhtoo uudessa kodissaan New Yorkissa ja tekee musiikkia yhteistyössä maailman suosituimpien ammattilaisten kanssa, Antti ja Leena elävät pientä, vastoinkäymisten ja hiljalleen katkeruuden täyttämää arkea tahoillaan Helsingissä. Suvi on kaukana, joten häntä on helppoa syyttää monenlaisista vaikeista tunteista, mutta kaikki mielipaha ei ole tuulesta temmattua: Antti saa entisenä rakastettuna osansa levyjen sanoituksissa, äiti vanhojen tuttujen kauhistellessa tyttären julkisuustempauksia.

Antin osuudet keskittyvät enemmän musiikkiin, ja niistä suorastaan loistaa Itkosen aito innostus aiheeseen. Ensimmäiset bändikämpät, hikiset kiertueet, levytyssessiot ja laulunkirjoittamisen tuska kuvataan pieteetillä, yksityiskohdista nautiskellen. Palava rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen tuo synkkävireiseen kirjaan keveyttä ja tuoreutta, joka koukuttaa jatkamaan. Erityisesti tunnelmaa luovat taitetut haastattelut ja levy-arviot, jotka on laadittu hämmästyttävän aidon oloisiksi aina kappaleiden nimiä ja kuvauksia myöten. Vaikka Antillakin on historiansa ja vahvojen tunteidensa vuoksi paljon sanottavaa Suvista ihmissuhdemielessä, Leenan kertojan osuudet ovat kuitenkin leimallisemmin ihmissuhdepainotteisia. Äiti ei tunne musiikkibisnestä, mutta huolehtii senkin edestä tyttärensä uran vaikutuksista perhesuhteisiin. Suvin isän on vaikea kestää tyttärensä menestystä ja se kiristää koko perheen vuorovaikutusta. Vaikka Leena ei sitä taida itse myöntääkään, myös hänellä on asian nielemisessä suuria ongelmia.

Anna minun rakastaa enemmän olisi tunnelmaltaan suorastaan hengästyttävä, ellei musiikki pääsisi tasaisin väliajoin ottamaan valtaa. Äärimmäiset tunteet rakkaudesta vihaan risteilevät hahmojen välillä raakoina ja vereslihaisina: jokaisella tuntuu olevan sielussaan tyhjä aukko, jonka täytteeksi kaipaisi vimmaisesti rakkautta ja läheisyyttä, jota ei kuitenkaan osata pyytää tai vastaanottaa. Itkonen pitää lukijan otteessaan ja onnistuu kirjan loppupuolella vielä vetämään maton täysin alta – ainakin itselleni kaiken uudelleen määrittävä käänne pysyi yllätyksenä aina paljastukseen asti. Mielenkiintoinen ja intensiivinen romaani yllättää ja laittaa pohtimaan, mutta myös viihdyttää: tämän jälkeen tekisi mieli uppoutua hetkeksi rock-musiikin historiaan ja laittaa Suvin kollegat 2000-luvun alusta, The Rasmus ja HIM, soimaan.

***


Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Kirjassa lennetään

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Tämä ei ole kirja naissankareista. Toki osa naisista kelpaisi mainiosti esikuviksi, mutta osa heistä on lähempänä ihmishirviötä. Suurin osa on, kuten me kaikki, jotain siltä väliltä. Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia.

Pienoiselämäkerroista koostuva, toimittaja Maria Petterssonin kirjoittama tietokirja Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020) alkoi heti ilmestyttyään sulattaa suuren yleisön sydämiä. Virallisista, miesten täyttämistä historiankirjoituksista katveeseen jääneet naiskohtalot herättivät jo ennen yksiin kansiin kokoamista valtaisaa kiinnostusta Twitterissä, jonne historiaa harrastava Pettersson alkoi julkaista ennenkuulumattomia tarinoita. Suomen toistaiseksi toiseksi suurimman joukkorahoituskampanjan avulla lyhyistä katsauksista muodostui järkälemäinen tietoteos, jossa syvennytään niin sotilaiden, aktivistien, tieteilijöiden kuin tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämäntarinoihin – ainoa yhdistävä tekijä on päähenkilöiden (oletettu) naiseus, jonka vuoksi tarinat eivät ole aikanaan tai nykyäänkään päässeet esiin.

Historian jännät naiset sisältää yli 90 minielämäkertaa sekä muutamia lisäkappaleita, joista useimmat sisältävät nekin useiden naisten esittelyjä muun taustatiedon ja kontekstin lisäksi. Kappaleet on jaettu seitsemään lukuun: Tiedenaiset, Hallitsijat, Taiteilijat & urheilijat, Aktivistit & toisinajattelijat, Rikolliset & virkavalta, Sotilaat & vakoojat sekä Tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret saavat vuorollaan hämmästelemään, miten kapean naiskuvan koulun oppikirjat ja yleinen historiakäsitys antavat. Kuten Pettersson mainiossa esipuheessaan kirjoittaa, historian suurmiehiä osataan nimetä satoja, mutta naisista mainintoja saavat usein vain Kleopatran kaltaiset (harvat) hallitsijanaiset – loppujen olemassaolo on ikään kuin unohdettu, sillä monina aikakausina naisten erilaiset ansiot kirjattiin lähes automaattisesti aviomiesten, veljien tai kollegoiden nimiin. Ei siis ihme, että yhä nykypäivään vaikuttaneiden historian naisten taustoja ja tarinoita avaava opus on saavuttanut heti suursuosion.

Pettersson on valikoinut kirjaansa tietyin kriteerein: päähenkilöt ovat naisia, kuolleita ja tässä kirjassa kansallisuudeltaan vain muita kuin suomalaisia. (Esipuheessa tosin annetaan jo pieni vihjaus mahdollisesta suomalaisesta versiosta, sitä odotellessa!) Edustusta on kaikilta mantereilta ja hyvin laajalla aikaikkunalla: maailmanhistorian ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija, Akkadin valtakunnan ylipapitar Enheduanna syntyi noin 2285 ennen ajanlaskun alkua, mutta mukaan ovat päässeet myös esimerkiksi monet maailmansodissa palvelleet ja vakoilleet rohkelikot, kuten intialaistaustainen prinsessa Noor Inayat Khan, joka ujoudestaan huolimatta päätyi radio-operaattoriksi ja agentiksi taistelemaan Gestapoa vastaan. Suomeakaan ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu: esimerkiksi brittiläinen tutkimusmatkailija Ethel Brilliana Tweedie sai uransa käyntiin 1800-luvun puolivälissä matkustamalla uskaliaasti eksoottiseen ja kaukaiseen Suomeen.

Osa tarinoista on huimapäisiä ja hauskoja, osa vaillinaisten lähteiden puolesta mysteerien peitossa, mutta kirjan lämpimän humoristisesta tyylistä ja valtavasta faktan määrästä huolimatta jälkimaku on ristiriitainen – ei tosin kirjoittajan vuoksi, Pettersson on tehnyt valtavan ja huolellisen työn, joka näyttäytyy lukijalle sujuvana ja hienosti kuratoituna lopputuloksena. Sisältöjen herättämät ajatukset kuitenkin jäävät kummittelemaan. vuoksi. Tuntuu epäreilulta ja käsittämättömältä, miten moni lahjakas ja kyvykäs ihminen on joutunut taipumaan yhteiskunnan (ja yleensä juuri miesten) odotusten alaisiksi, luopumaan tavoitteistaan tai antamaan työnsä muiden nimiin vain sukupuolensa vuoksi.

Syvimmän vaikutuksen itseeni teki heti kirjan ensimmäinen elämäkerta Lise Meitneristä, itävaltalaisesta fyysikosta, joka ymmärsi monet fysiikan merkittävät löydökset ensimmäisenä, mutta jäi miespuolisten kollegoidensa jalkoihin. Lopulta Meitner jäi jopa ilman ansaitsemaansa Nobel-palkintoa fission keksimisestä – senkin pokkasi itselleen pitkäaikainen työtoveri, kemisti Otto Hahn. Vaikka tapaus on julkisuudessa vuosikausia myöhemmin todettu Nobel-komitean epäpätevyydestä ja politikoinnista johtuvaksi virheeksi, valtava virhe tapahtui eikä sitä virallisesti ole myönnetty. Petterssonin kirja onkin tärkeä äänenkannattaja myös tasa-arvotyölle: emmehän anna sukupuolen määrittää mahdollisuuksiamme enää tulevaisuudessa?

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja