Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Bobbi oli kotonaan kaikkialla. Vaikka hän väitti inhoavansa rikkaita, hän oli rikkaasta perheestä ja toiset varakkaat ihmiset tunnistivat hänet joukkonsa jäseneksi. Hänen radikaaleja poliittisia näkemyksiään pidettiin jonkinlaisena porvarillisena itsensä vähättelynä, ei kovin vakavana, ja hänelle puhuttiin ravintoloista tai siitä, missä Roomassa kannattaa olla yötä. Niissä tilanteissa tunsin itseni ulkopuoliseksi, tietämättömäksi ja katkeraksi, mutta samalla pelkäsin paljastuvani verrattain köyhäksi ja kommunistiksi.

Kuva: Otava

Irlantilainen Sally Rooney nousi esikoisteoksellaan Keskusteluja ystävien kesken (alk. Conversations with friends, 2017; suom. Kaijamari Sivill, Otava 2019) maailmanmaineeseen ja milleniaalien äänitorveksi kirjallisuuden alalla. Lahjakkaiden yliopisto-opiskelijoiden monimutkaisia ihmissuhteita ja ristiriitaisia haluja tyylikkään lakonisesti kuvaava kirja on erikoinen sekoitus viiltävää havainnointia ja todelliselta tuntuvan elämäntarinan objektiivista seurantaa, mikä jättää lukijalle paljon ajatustilaa. Rooney kirjoittaa sydänsuruista, rivinvälien lukua edellyttävistä tekstiviestikeskusteluista ja ystävyyden rajojen punnitsemisesta ennen kaikkea aidosti, mitään suurentelematta mutta myöskään peittelemättä. Keskusteluja ystävien kesken on kirja nuoruudesta ja kivun kautta aikuistumisesta, mutta ottaa kantaa myös rahan luomiin etuoikeuksiin ja siihen, millaisia valta-asetelmia varallisuus rakentaa jopa läheisiin ihmissuhteisiin.

Tarinaa seurataan päähenkilö Franciksen näkökulmasta. Hän on 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on luonut itselleen nimeä lavarunoilijana yhdessä ystävänsä ja lukioaikaisen ex-tyttöystävänsä Bobbin kanssa. Hieman sulkeutunut ja epävarma, mutta loistelias kirjoittaja Francis ja karismaattinen ekstrovertti Bobbi herättävät jopa kuuluisan julkkisvalokuvaaja-toimittaja-kirjailija Melissan kiinnostuksen, ja nainen houkuttelee tytöt seuraavan haastattelunsa tähdiksi. Projekti vaatii lukuisia tapaamisia, ja myös Melissan komea näyttelijämies Nick tulee tutuksi pitkän kaavan illallisilla ja kaupungin kulttuuririennoissa.

Luovien opiskelijatyttöjen ja menestyneen kolmikymppisen pariskunnan illanvietot alkavat viattomana ystävyytenä, mutta ennen pitkää kasassa on ainekset suuren luokan katastrofiin. Bobbi ihastuu kuolettavasti tyylikkääseen Melissaan heti ensisilmäyksellä, mutta pian myös Francis huomaa haaveilevansa omasta ajasta surumielisen ja huolehtivaisen Nickin seurassa. Tyttöjen välinen ystävyyssuhdekin on pian koetuksella, sillä vauhdilla salasuhteeksi etenevä Nickin ja Franciksen suhdeviritelmä on ensimmäinen laatuaan kaksikon oman eron jälkeen, eikä kaikki olekaan niin selvää miltä vaikutti.

Vaikka Rooneya onkin monissa yhteyksissä tituleerattu milleniaalikirjailijaksi, ei Keskusteluja ystävien kesken julista minkäänlaista sukupolvisanomaa. Se on vähäeleisyydessään voimakas kuvaus ihmisistä tässä ajassa, tämän ajan ilmiöiden ja kulttuurin vaikutusten alaisina. Rivien välistä löytyy myös ajatonta yhteiskuntakritiikkiä, kun raha nousee monissa kohdin henkilöiden toimintaa määrittäväksi tekijäksi. Luokkayhteiskunta on edelleen olemassa, sillä korkea koulutus tai hyvä mainekaan eivät pelasta varallisuuden vaikutuksilta: alkoholisoituneen ja rahat juovan isän tyttärenä Francis joutuu elämään ajoittain nälässä, sillä ei halua vaikeuttaa ihmissuhteitaan veloilla ja säälillä. Toisin kuin rikkaan perheen vesa Bobbilla tai hyvään asemaan työllään nousseet Melissa ja Nick, Francis ei voi luottaa arkensa jatkuvuuteen tai edes siihen, että hänet hyväksytään joukkoon.

Rooney kirjoittaa nopeasti etenevin virkkein, jotka muodostavat lähes elokuvamaisen puhtaita kuvia. Kielellä ei kikkailla, vaan kirjan viehätysvoima löytyy moniulotteisista, yllättäviä valintoja tekevistä ja toisinaan käsittämättömistä hahmoista, jotka tuntuvat lähes aidoilta henkilöiltä. Jo kirjan alusta asti kytemään jäävä ihmissuhdeselkkaus luo pahaenteisen, ahdistuneen ja surullisen taustakankaan, mutta siitä huolimatta – tai juuri sen vahvan jännitteisyyden vuoksi? – kirja on hotkaistava myötäeläen kertaistumalta. Kiitokset ansaitsee myös suomentaja Kaijamari Sivill, jonka käännökseen kiinnitin harvinaislaatuisesti huomiota sen sujuvuuden ja hyvän, tarkoituksenmukaisen kielen ansiosta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 38: Kirja on käännetty hyvin

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Enni olisi voinut viivytellä vaikka koko aamun siinä portailla. Oli sellainen ihmeellinen hetki, että oli lämmin ja viileä yhtaikaa. Aurinko oli jo varmaan monta tuntia paahtanut keittiön portaita, koska ne, vaikka olivatkin sementtiä, olivat aivan lämpimät. Ja kuitenkaan ei ollut vielä kuuma. Ilma oli täynnä sirinää ja surinaa, kellon kilkatusta, ruohon hamuamista,  leivinpeltien siirtelyä ja uuninluukun aukaisemista niin että tuntui todella siltä kuin kaikki muut elävät olennot paitsi aamu-uniset pikkutytöt olisivat käyttäneet hyväkseen tätä hetkeä.

Eeva Kilven esikoisnovellikokoelma Noidanlukko – Sarja lapsuudesta (WSOY 1959) sukeltaa Karjalankannakselle ja 1930-luvun maalaisidylliin pienen Enni-tytön näkökulmasta. Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa kertojan katse seurailee viisivuotiaasta pikkukoululaiseksi kasvavan Ennin kommelluksia ja perhesuhteita toisinaan huvittuneena, mutta aina lempeän ymmärtäväisesti. Taidokas lapsen maailman kuvaus tuo mieleen Teuvo Pakkalan, mutta temperamenttinen ja neuvokas Enni saa muistelemaan myös Tove Janssonin hellyttäviä lapsihahmoja. Idylli ei kuitenkaan ole särkymätön, vaan taustalla väreilee käsityskykyä suurempi uhka: kokoelman lopulla koti on jätettävä kiireellä ja Ennin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Kokoelma muodostuu 16 lyhyehköstä novellista. Osa on lyhyitä tuokiokuvia, jotka kiinnittävät lukijan huomion jo unohtuneisiin lapsuuden yksityiskohtiin: mainio Keskustelu kuvaa Ennin ja ikätoverinsa, Mailis-serkun kisailua hävyttömimmistä tietämistään sanoista sekä epäileväistä pohdintaa vauvojen synnystä. Osa taas valottaa pidemminkin karjalalaisen maalaistalon oloja ja elämää. Nykylukijan sydämen särkevä Kaija kuvaa hyvin, miten käytännönläheinen suhtautuminen elämään ja kuolemaan maalaistalossa ja ajoittaisen niukkuudenkin keskellä vallitsi: kun perheen Kaija-koira saa ei-toivottuja pentuja, ei niitä pelasta karulta kohtaloltaan edes Ennin viaton epäusko. Lapsikin kohtaa kuoleman silmästä silmään jo hyvin nuorena, kun eläimet ovat muutakin kuin lemmikkejä.

Ison roolin Ennin kokemusmaailmassa saavat myös ihanat, kamalat pojat. Kun koulu alkaa, alkavat myös salaiset ihastukset. Ensimmäiset romanssit eivät kuitenkaan kulje suoraviivaisesti, vaan lapsen logiikkaa seuraillen ihmissuhteet saavat yllättäviä käänteitä: kun Olli leikkaa paksut hiuksensa, kiinnostuskin lakkaa saman tien. Toivolle Enni puolestaan haluaa paljastaa tunteensa – mutta kuitenkin niin, ettei Toivo tai muutkaan sitä niin huomaisi, tai muuten luokkalaiset pääsisivät naureskelemaan. Suloiset ristiriidat ja tunnekuohut unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun pääsee huvittelemaan: isän hurjassa autokyydissä kaupungille tai vaikkapa salaa maistelemaan naapurin tontilla kasvavia makeita ahomansikoita.

Kilven kerronta on viehättävän vanhanaikaista ja turvallista. On nautinto seurailla Ennin päähänpistoja, ilmeikkäästi kuvattuja perheenjäseniä, kotieläimiä ja kylänmiehiä sekä herkästi sanoitettua maalaismaisemaa metsineen – ei kikkailuja tai yllättäviä käänteitä, vaan arjen sattumuksia ja soljuvaa tarinointia. Virkkeet ovat täynnä ilmaisuvoimaa: äidin jauhoiset, viuhtovat kädet, kiltisti Enniä totteleva Kaija-koira sekä lukuisat naapuruston ja kylän lapset kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta enemmän tekojensa ja ilmeidensä kuin sanojensa kautta. Ohi vilahtavat sivuhahmotkin tuntuvat rikkailta ja täydentävät maalaismaiseman kokonaiseksi.

Kokoelmaa leimaava leppoisa, yksinkertainen ja hyvällä tavalla unettavaksikin kuvailtava ilmapiiri luo vahvan kontrastin kokoelman loppuun, jossa kaikki onkin kerrasta poikki. Sota alkaa, ja kotiseutu ja suurin osa rakkaista ihmisistä ja esineistä on jätettävä niille sijoilleen. Kilven tunteikas teksti tuo fiktiivisenkin menneisyyden iholle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 19: Kirjassa leikitään

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Kuva: WSOY

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Ihmiskunnan kasvihuonepäästöt olivat pienentyneet ensin puolella ja sitten kahdella kolmasosalla, mutta korjausliikkeiden tekeminen oli aloitettu kovin myöhään. Ihminen oli jo ehtinyt laskea ilmakehään aivan liikaa hiilidioksidia, metaania, typpioksiduulia ja muita kasvihuonekaasuja. Ne jatkoivat planeetan lämmittämistä edelleen, yhtä armottomina ja säälimättöminä kuin kuolema. Ennen kaikkea maapallon suurien, napa-alueilla sijaitsevien heijastimien teho oli laskenut pelottavalla tavalla. Valtavat aiemmin lumen ja jään peittämät alueet olivat nykyään ympäri vuoden sulaa maata tai sulan veden peitossa.


Tieteiskirjailija Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset (Into kustannus 2020) on itsenäinen sisarteos Finlandia-ehdokkaanakin julkisuutta keränneelle Sarasvatin hiekkaa -teokselle (Tammi 2005). Ekologiseksi trilleriksi kuvailtu kirja kietoutuu jäätiköiden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien inhimillisten vaikutusten ympärille. Useammassa aikatasossa liikkuva ja lukuisten avainhahmojen voimin etenevä kirja maalaa uskottavia kauhuskenaarioita elämästämme 2040-luvulla, mutta esittelee myös lennokkaita ideoita ihmisen evoluutiosta ennen ajanlaskua, mutta myös jälkeen tuntemamme maailman.

Tarina jakautuu pääosin kolmen eri henkilökaartin välille. 6600 vuotta ennen ajanlaskua elävä, leskeksi jäänyt kalastaja Manno Annin elämä järkkyy, kun vedestä löytynyt tarunhohtoinen kaditha, kaunis ja villi meri-ihminen Ish herättää hänessä paitsi kiintymystä, myös uudenlaista ymmärrystä oman arkipäivänsä pienuudesta. Pian Ishin saapumisen jälkeen iskevä valtava tsunami pakottaa pienessä kylässä koko elämänsä eläneen miehen kohtaamaan meren salaisuudet ja mahdollisuudet.

2040-luvun Suomessa epäonninen painesukeltajien ja tutkijoiden joukko puolestaan yrittää selvitä keskellä sähkötöntä Rautalammin maaseutua. Jatkuvasti kylmenevässä ilmastossa on selvittävä ilman lämmitystä, sähköä tai mitään tietoa ulkomaailmasta, sillä valtava jäätiköiden sulamisesta alkunsa saanut tsunami on onnistunut pyyhkäisemään koko nykymaailman kuin keskiajalle.

Samaan aikaan toisella puolen maailmaa jäätutkija Susan Chengin johtama kansainvälinen tutkijoiden ja harvalukuisten henkiin jääneiden joukko yrittää pelastaa maapallon rippeitä ilmastonmuutoksen aiheuttamalta totaaliselta tuholta. Jäänmurtaja Polar Princessille pelastautunut joukko todisti tsunamin tuhovoiman ja väisti sen sattuman kaupalla, mutta nyt miljoonien ja miljoonien ihmisten selviäminen onkin heidän harteillaan. Onnella ja rautaisella tieteellisellä tiedolla he ovat onnistuneet pääsemään keskelle autioitunutta ja veden täyttämää New Yorkia, mutta joutuvat pian elämänsä vaikeimman kysymyksen eteen: voivatko he oikeutetusti tuhota vielä lisää pelastaakseen edes osan maapallosta tuleville sukupolville, vai tulisiko ihmislajin vain antaa kadota?

Isomäen luomat maailmat ovat mielenkiintoisia ja perustuvat lukuisiin tutkimuksiin, ennusteisiin ja menneen fiktiivisen maailman osalta myös maailmanuskontojen tunnettuihin myytteihin. Omaan makuuni eri aikatasoissa on kuitenkin turhan suuria kerronnallisia eroja: siinä missä Manno Annin seikkailut meri-ihminen Ishin kanssa sisältävät runsaasti dialogia ja ihmissuhdekuvaustakin, ovat 2040-luvun kuvaukset erittäin teoriapainotteisia. Jäätiköiden sulaminen ja sen kohtalokkaat seuraukset koko ihmiskunnalle ovat polttavan tärkeitä aiheita, mutta toisinaan Susan Chengin joukkion keskusteluja lukiessa tuntuu kuin olisi hypännyt yllättäen keskelle tietokirjaa: teoriatausta erottuu keskustelujen ja kertojanäänen seasta hyvin voimakkaasti, eikä tunnu sulautuvan sen osaksi. Miljöön ja olosuhteiden kuvaus on realistista ja kauhistuttavaa, mutta henkilöt niiden kourissa jäävät etäisiksi.

Vedenpaisumuksen lapset on siis ennen kaikkea aihe edellä valittava kirja: jään, veden ja ilmastonmuutoksen voimakas symbioosi pakottaa lukemaan jännäriksi muotoutuvan kirjan loppuun saakka. Viimeisille sivuille kerätyt Isomäen jälkihuomautukset avaavat yleistajuisesti teoksessa esiteltyjen teorioiden taustoja ja herättävät entistä enemmän huolta. Vaikka Isomäki keventää raskasta aihetta paikoin ihmissuhdekiemuroilla ja huumorilla, tämä ei ole hyvän mielen lukemistoa – suuri aihe vetää mietteliääksi, kuten tarkoitus onkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 16: Kirjassa eletään ilman sähköä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen