Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Jotkut kysyvät: ”Miksi pitää käyttää feministi-sanaa? Miksei voi sanoa vain, että uskoo ihmisoikeuksiin, tai jotain sinnepäin?” Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli.

Afrikan nykykirjallisuuden tähtinimi Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (alk. We Should All Be Feminists, 2012, 2014; suom. Sari Karhulahti, Otava 2017) perustuu naisen vuonna 2012 TEDxEuston-konferenssissa esittämään puheeseen. Kirjallisessa muodossa vain 45 sivun mittainen pieni mietelmä ottaa (nimensä mukaisesti) kantaa feminismin määrittelyyn, mutta pysyy arkisten esimerkkien, suoran puhuttelun ja tieteellisten termien välttelyn ansiosta kevyenä teoksena, joka sopii lähes kaikenikäisille ja -taustaisille lukijoille.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on rakennettu siten, että taustalla vaikuttava puhe on lukijalle selkeästi läsnä. Se on vain kuitenkin piristävä, esseen erityisyyttä lisäävä piirre: lukiessani suorastaan tunnen Adichien läsnäolon ja tempaudun mielelläni kotoisan jutustelun, terävien huomioiden ja omaelämäkerrallisten tarinanpätkien virtaan. Lempeä huumori ja ajan myötä itsevarmaksi hioutunut feministinen ajattelu ovat hyvä yhdistelmä, mutta kirjassa annetaan runsaasti tilaa myös epäilyille, ihmettelylle – kukaan ei ole heti valmis tasa-arvossakaan, vaan elämä hioo ja herättää ajattelemaan asioita toisin.

Taitavasti kerrottu puhe vetoaa aina myös tunteisiin, ja siinäkin Adichie onnistuu. Yleisen ja yksityisen välillä vuorottelu on sujuvaa: lapsuuden keskusteluista hypätään kirjailijanuran alun haasteisiin, Adichien omista ajatuksista yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mukana vilahtelevat myös monet kirjailijan ystävät ja läheiset, joista puhutaan aina lämmöllä ja kunnioituksella – olkoonkin, että osa heistä on toiminut Adichiellekin feministisen identiteetin omaksumisen innoittajina vastakkaisilla mielipiteillään.

Feminismiin jo perehtyneille lukijoille Adichien esseekirjanen tuskin tuo paljoa uutta. Ajattelen, että tarkoituksena onkin tarjota aloittelijoille ja epäilijöille helppo väylä sukupuolten tasa-arvon pohdintaan. Omaan makuuni kirjailija korostaa esimerkiksi ulkonäön merkityksetöntä roolia tasa-arvotyössä hieman liian moneen kertaan ja yksinkertaistaen: ”Esimerkillisin tuntemani feministi on veljeni Kene, joka on myös kiltti, komea ja hyvin miehekäs nuorukainen.” Toisaalta yksinkertaisuus on myös yksi kirjan onnistumisista, sillä selkeä, toteava tyyli on hyvin aseistariisuva ja yhteiseen pohdintaan kutsuva, mahdollisista mielipide-eroista huolimatta: ”Sukupuolesta ei ole helppo keskustella. Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. Sekä miehet että naiset ovat vastahakoisia puhumaan sukupuolesta ja kärkkäitä sivuuttamaan siihen liittyvät ongelmat.

Vaikka teos ei kaikille tarjoaisikaan uutta tietoa tai kulmaa feminisimiin, Adichien vastaanpanematon tarinankerronnan lahja kutsuu mukaansa ja saa viihtymään. Tiedollista uutuusarvoa voivat tarjota kuitenkin mielenkiintoiset anekdootit paitsi nykypäivän Nigerian kulttuurista, myös kirjailijan huomiot amerikkalaisen ja nigerialaisen kulttuurin eroista. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyväntuulinen katsaus paitsi kirjailijan oman ajattelun kehittymiseen, myös hänen taustaansa ja lähipiiriinsä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 23: Pieni kirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: