Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti