Minä panin tupakaksi kun muut vertailivat saalistaan. Mitä kaikkea he olivat vieneet: kynsilakkaa, hajuvettä, vessapaperia. Mitä heille oli annettu: parittomia korvakoruja, parikymmentä vaateripustinta, risoja rintaliivejä. (Vinkki siivoojalle: ota vastaan kaikki mitä rouva antaa ja sano kiitos. Voit jättää tavarat bussiin penkin ja seinän väliin.)
Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Lucia Berlin on ollut viime vuodet pinnalla uusien, suomennettujenkin novellikokoelmien myötä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (alk. A Manual for Cleaning Woman: Selected Stories, 2015; suom. Kristiina Drews, Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018) sisältää nimensä mukaisesti joukon elämänmakuisia tarinoita, joskin Berlinin tekstit keskittyvät enimmäkseen elämän rankkojen ja raakojenkin puolien kuvaamiseen.
Päihdeongelmat, kykenemättömyys tunteista puhumiseen, köyhät ja niukat oltavat, rikokset… Naispäähenkilöiden näkökulmasta kirjoitetut kertomukset ovat persoonallista ja yllätyksellistä kieltä, mutta herättävät usein jopa epämiellyttäviä tuntemuksia inhorealismiin yltävillä yksityiskohdillaan. Berlinin maailmassa epäonni ja vaikeudet kuuluvat jokapäiväiseen arkeen, eikä niitä esitetä suurina tragedioina. Tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa lukijaa: tilanteessa kuin tilanteessa hahmot löytävät vielä vähän voimaa jatkaa – tai ainakin päästävät lakonisen hymähdyksen tilanteidensa nurinkurisuudelle.
Kirjailijan oman elämän kokemukset nivoutuvat osaksi omaleimaista kerrontaa. Berlin syntyi Alaskassa, mutta asui pitkiä aikoja kuuman, hiekkaisen tuulen ja espanjan kielen värittämissä El Pason, Santiago de Chilen ja Albuquerquen kaupungeissa. Novelleissa tuodaankin toistuvasti esiin Yhdysvaltain ja Meksikon rajamaiden arkipäivää kulttuurieroineen. Toisaalta Berlin asui myös suurissa pohjoisen kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja Los Angelesissa. Näistä Berlin on oletettavasti napsinut kertomustensa osiksi jazz-muusikoita, suurten kaupunkien ruuhkabusseissa odottelevia siivoojia, rähjäisiä itsepalvelupesuloita – ja päihdehoitoklinikoita.
Alkoholismi värittää monia Berlinin kertomuksista, ja elämässään hän todella kohtasi kyseistä sairautta lapsuudenperheessään, aviomiehillään kuin omakohtaisestikin. Kuvaukset eivät kuitenkaan ole siitä perinteisimmästä päästä: viimeisillä voimillaan alkoholia yöstä etsivä yksinhuoltajaäiti, jonka on kuitenkin palattava kotiin ennen lasten heräämistä ja kouluunlähtöä, jättää realistisuudessaan ja surullisuudessaan lähtemättömän muistijäljen. Aiheen vaikeudesta huolimatta Berlinin teksteissä on myös lämmintä huvittuneisuutta: nuori, lähipiiriltään salaa alkoholismista kärsivä naisopettaja saa katkolla suorastaan kuninkaallista kohtelua rähjäisten äijien kansoittamassa laitoksessa.
Berlinin novellikokoelma antaa ääniä ja kasvoja monipuoliselle ihmisjoukolle. Mukana on tylsistyneitä sairaala-assistentteja, itsepalvelupesuloissa asioivia alkuperäisasukkaita, aborttia suunnittelevia nuoria sekä kosketusta ja lämpöä kaipaavia viisikymppisiä naisia. Tarinat heräävät eloon Berlinin raikkaan, suoran tyylin ja yllätyksellisten kielikuvien avulla. Tekstit myös kiinnittävät tarkkaan huomiota pieniin yksityiskohtiin:
”Tytöillä oli laivastonsiniset koulupuvut. Kuin mykät linnut he keimailivat pojille, jotka kallistivat sulkakoristeisia päitään ja hohtivat helakanvärisinä oransseissa tai keltaisissa tai turkooseissa, alaspäin kapenevissa housuissaan.”
”Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa.”
Siivoojan käsikirja on särmikäs, hurjuudestaan huolimatta nautinnollinen sukellus hyvin erilaisiin elämänpiireihin ja tilanteisiin. Novellit eivät muodosta jatkuvaa kokonaisuutta, ja luin kirjan itsekin pätkissä muutaman kuukauden ajanjaksolla: tekstien herättämät tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, etteivät ne pääse unohtumaan pidemmänkään tauon jäljiltä.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia
Sivuhenkilö 