Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi. Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa. Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata.
Pulitzer-palkittu yhdysvaltalaiskirjailija Elizabeth Strout sukeltaa viidennessä teoksessaan monimutkaisten äiti–tytär-suhteiden, häilyvien muistojen ja kirjoittamisen maailmaan. Loistava lukuromaani Nimeni on Lucy Barton (alk. My name is Lucy Barton, 2016; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) on jännittävä yhdistelmä melankolista pohjavirettä ja oman itsensä löytämisen iloa ja ylpeyttä. Myöhäiskeski-ikään ehtinyt päähenkilö Lucy teki aikanaan luokkaretken köyhästä maalaistytöstä varakkaan miehen newyorkilaiseksi vaimoksi ja perheenäidiksi, mutta on sittemmin eronnut ja löytänyt paikkansa maailmasta kirjailijana. Nykyhetkestä käsin herkkä ja ihmissuhteissaan kärsinyt nainen pohtii vuosien takaista aikaansa sairaalassa, mennyttä avioliittoaan, lapsiaan silloin ja nyt, omia epävarmuuksiaan – mutta ennen kaikkea läsnä ovat karun ja puutteellisen lapsuuden aiheuttamat jäljet sekä suhde vaikeasti tulkittavaan, tunnekylmään äitiin.
Äidin ja aikuisen tyttären suhdetta pohditaan erityisesti menneen sairaalajakson kautta: Lucy sairasti vakavasti ja vietti viikkoja sairaalassa. Kaksi kotona odottavaa pientä lasta ja kammo sairaaloita kohtaan pitivät aviomiehen poissa vaimoaan tukemasta, mutta kolmannella sairasviikollaan nainen herää yllättävään näkyyn: hänen äitinsä on saapunut sairaan seuraksi. Käy ilmi, ettei kaksikko ole juuri tavannut Lucyn naitua miehensä ja muutettua New Yorkiin. Maalla Amgashissa asuva, umpimielinen ja ylpeäkin äiti ei selittämättömästä syystä pidä tyttärensä aviomiehestä, vastaanota tyttärensä maksullisia kaukopuheluita saati ostele lentolippuja kauas suurkaupunkeihin, joten tämän yhtäkkinen saapuminen Lucyn sairaalahuoneeseen todella vavisutti nuoren naisen mieltä.
Alkaa viiden päivän vierailu, jota Lucy muistelee vielä nykyhetkessäkin tunteet pinnassa. Toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan ollut onnellisempi: hänen rakas äitinsä on New Yorkissa, vaikka Lucy oli jo alistunut ajatukseen siitä, että perheensä oli hylännyt hänet! Tutut ja turvalliset juorut kotiseutujen ihmisten elämänkohtaloista naurattavat pitkälle yöhön ja juttuseura todella virkistää yksinäisen jakson jälkeen. Ensimmäisen onnenpuuskan haihduttua vanhat haavat alkavat kuitenkin vaivata: miksi Lucyn elämä ei kiinnosta häntä muutaman kysymyksen, edes vuosittaisen puhelun vertaa? Miksi äiti ei pysty myöntämään, etteivät lapset saaneet ansaitsemaansa, emotionaalisesti turvallista lapsuutta? Suurimpana häilyy kysymys: rakastaako äiti todella, kun ei voi sitä sanoa edes pyydettäessä?
Erityisen ansiokkaasti Strout sanoittaa Lucyn epävarmuuden tunteita ja epäilyksiä: tältä asiat tuntuvat jälkikäteen ajateltuina, muttei ole varmaa, että asiat todella menivät kuten muistikuvissa. Kirjan tunnelmaa hallitseva oivallus kaiken epävarmuudesta on toisaalta eletyn elämän tuomaa, realistisuuteen sekoittunutta kyynisyyttä, mutta toisaalta vain äitinsä muistonkin edessä epävarmaksi Rimpulaksi kutistuvan naisen loputonta rakkaudenkaipuuta. Oman äitisuhteensa lisäksi Lucy pohtii erityisesti omille tyttärilleen välittämää kuvaa: avioero oli heille rankka paikka, jonka haavat eivät nykyhetkessäkään ole vielä umpeutuneet. Onko hän kuitenkaan osannut toimia toisin kuin äitinsä? Henkilöt eivät ole yksiulotteisia hyviksiä ja pahiksia, vaan harmaan sävyjä löytyy runsaasti.
Strout kirjoittaa äärimmäisen vetävästi ja aidon koskettavasti mutkikkaista ihmissuhteista ja elämäntilanteista. Kirja on täynnä jännitettä ja tekee mieli hotkaista yhdellä kertaa, vaikka suurin osa tapahtumista sijoittuu sairaalasängyn äärelle ja Lucyn mielen sisälle. Ohikiitävät hetket, muistot ja satunnaiset tapaamiset elämän varrelta sidotaan taidokkaasti yhteen nykyhetken kirjailijuudella. Lucy käyttää vaiherikkaan elämänsä tapahtumia kirjoittamisensa materiaalina, ja kipeistä muisteluista huolimatta toteaa lopussa päässeensä kokemustensa herraksi: tämä tarina, surullisine hetkineenkin, on Lucyn oma, ei kenenkään muun.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella
Sivuhenkilö 