Aino Kallas: Sudenmorsian

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmistenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. – Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Suomen ja Viron yhteinen suosikkikirjailija, Aino Kallas (1878–1956), kirjoitti urallaan monipuolisesti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Kenties hänen tunnetuimmaksi teoksekseen on noussut yliluonnollinen rakkausromaani Sudenmorsian (alk. 1928; luettu Otavan pokkaripainos v. 2014). Se on arkaistiseen ja balladimaiseen tyyliin kirjoitettu hurja kuvaus 1600-luvun Hiidenmaasta, jossa elävät myös ihmisten seassa piilottelevat ihmissudet. Perinteistä tragedian kaarta noudattaen päähenkilöiden kohtalot ovat jo alkusivuilla sinetöidyt, mutta persoonallinen (ja silti sujuva) kieli-ilottelu nostaa teoksen yksinkertaisen juonensa yläpuolelle.

Tarinan kaikkitietävä ja vahvasti tapahtumia myös näkökulmastaan kommentoiva kertojanääni pitää lukijan otteessaan läpi tarinan. Susivitsauksen kohteeksi joutunut hiidenmaalainen kylä elää hiljaiseloaan, kunnes metsävahti Priidik ottaa aviovaimokseen nuoren kaunottaren, Aalon. Ujon ja kaikin puolin kunnollisen nuorikon ulkonäkö antaa kansanperinteiden mukaan kuitenkin ymmärtää, että Priidik teki perustavanlaatuisen virheen: leiskuvan punainen tukka ja pahaenteinen luomi kielivät itse Pirun vaikutuksesta tyttöön. Ihastunut Priidik ei voi uskoa vaimostaan mitään pahaa, ja häät pidetään hyvillä mielin, aavistukset syrjään heitettyinä.

Yhteiselämä alkaa mainiosti, ja nuoripari saa pian myös perheenlisäystä. Eräänä juhannusyönä Aalo kuitenkin jää olosuhteiden pakosta yksin, eikä mikään voi enää pelastaa häntä: juhannusyönä taiat ja henget ovat vahvimmillaan, ja Piru (Metsänhengen eli Diabolus Sylvarumin muodossa) päättää ottaa naisen vihdoin haltuunsa. Aalon on pakko juosta metsään ja löytää toiset kaltaisensa – nimittäin ihmissudet. Hiljalleen nuori nainen alkaa valua yhä enenevissä määrin pahan puolelle, unohtaen perheensä ja velvollisuutensa verensä vedon vuoksi. Kuten arvata saattaa, loppu ei ole onnellinen kellekään.

Vaikka tragediaan ei mahdu syvällisiä henkilöhahmoja, Kallas maalailee vakuuttavia ja mieleen jääviä tunnelmakuvauksia. Pimeän, yöllisen metsän tuoksu, suden vahvojen jalkojen tuntu juostessa, hurmaantunut ja pakottava tarve etsiäytyä muiden susien seuraan… Intensiivinen kerronta ja herkkä luontokuvaus vetävät mukaansa, vaikka koukeroinen kieli ehtisikin paikoin etäännyttää tapahtumien keskipisteestä.

Sudenmorsianta on pitkään tulkittu myös eräänlaisena viittauksena Kallaksen ja kirjailija Eino Leinon rakkaussuhteeseen, mutta kirja itsessään ei anna siihen aihetta. Se on nopealukuinen mutta syvän vaikutuksen tekevä rakkaustarina, jonka yliluonnolliset elementit ja 1600-luvun maalaiselämän kuvaus tekevät siitä raikkaan ja muista selvästi erottuvan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s