Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Annikan huudot kantautuvat ylhäältä raukeina ja traagisina kuin fadolaulajattaren valitus petollisen rakastajan lähdettyä. Viisi vuotta sitten, kun minä ja Niina emme olleet löytäneet fasilitaation kautta yhteyttä Annikaan, hänen kiljuntansa todella koetteli hermojamme. Varsinkin Niina kävi noihin aikoihin lähellä romahduspistettä.
Nykyään olemme vähän viisaampia. Fasilitoinnin ansiosta olemme päässeet tutustumaan tyttäreemme. Vaikka Annikan kiljunta ei ole vähentynyt, mieltämme huojentaa tieto, etteivät huudot johdu sietämättömistä kivuista.

Jaakko Yli-Juonikkaan viides teos, Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014), päästää lukijan kurkistamaan vaikeavammaisen tyttären omaishoitajien elämään. Aarno ja Niina ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin, varsinkin nyt, kun teini-ikään yltäneeseen Annikaan on löydetty yhteys fasilitoidun eli tuetun kommunikoidun avulla. Sekä tosi- että kirjan maailmassa epäilysten kohteeksi joutunut kommunikaatiomuoto kuitenkin sekoittaa perheen elämän, kun Annikan lupaavan runokokoelman julkaisu perutaan yllättäen: kustantajaa huolettaa sittenkin liikaa se, onko nuori tyttö todella kirjoittanut runot itse. Myös moni muu perheen lähipiirissä tuntuu ajattelevan, että hitaasti näppäimistöllä kirjoitettavat viestit ovat vanhempien ohjauksen tulosta. Vastoinkäymisestä ja epäluottamuksesta alkaa koko perheen monivaiheinen romahdus, joka jättää lukijan suuren mysteerin äärelle. Mikä tapahtuneesta on totta? Kuka lopulta puhuu, kuka tulkitsee?

Tarina alkaa hyvin suoraviivaisella ja arkisella proosakerronnalla, joka tempaa lukijan mukaansa uskottavalla erityisarjen kuvauksellaan. Pyörätuolissa koko elämänsä istunut ja fasilitoinnin ulkopuolella vain tahattomilla kiljahduksilla kommunikoiva Annika on pienen perheen keskipiste. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tarjota tälle ikäistänsä seuraa ja virikkeitä, mutta pieninkin uimahallireissu, keskustelunpätkä ja ilta keilahallilla vaativat aikaa, ylimääräisen avustajan tai välineitä – ja rahaa. Se on alkanut vaivata älykästä, ruumiinsa vangiksi jäänyttä Annikaa, mutta hänen on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. Rajalliset mahdollisuudet ja jatkuva muiden varassa eläminen on nuorelle mielelle kuitenkin kuluttavaa, ja runokokoelman julkaisunkin peruuntuessa masennus alkaa ottaa vallan.

Loppua kohden kerronnan tempo alkaa kiihtyä ja muuttua lukijan kannalta epäluotettavaksi. Aarnon, Niinan ja Annikan keskenään vuorottelevat minäkertojat luovat aluksi kokonaiskuvaa rankasta mutta silti toimivasta arjesta. Kustantamojupakan ja epäonnistuneen leikkauksen myötä myös keskustelut Annikan kanssa muuttuvat yhtäkkiä huolestuttaviksi: Aarno ja Niina saavat häneltä todella ristiriitaisia viestejä, ja aviopari alkaa nopeasti epäillä toisiaan yhä hurjemmista väärinkäytöksistä tytärtään kohtaan. Samalla myös perheen ulkopuoliset alkavat vaikuttaa uhkaavilta ja pahantahtoisilta, ja pelottavia merkkejä salaliitoista alkaa löytyä tutuistakin asioista. Perhe jää uupumuksessaan yksin: masennus, harhaluulot ja alkoholismi valtaavat perheen aikuiset traagisen loppukohtauksen lähestyessä – tai tältä kertojat saavat tilanteen ainakin vaikuttamaan.

Jopa kauhuelementtejä sisältävä loppu jättää tulkinnan täysin lukijalle. Viimeiset luvut käyvät oikeastaan salapoliisityöstä: kertojan nimi ei aina tunnu täsmäävän tämän esittämien havaintojen kanssa, ja pienetkin yksityiskohdat saavat pohtimaan joko kertojan mielenterveyden rapautumista tai täydellistä lukijan sumuttamista. Pienoisromaani jättää vahvan muistijäljen ja ennen kaikkea suuren kysymyksen siitä, kenen ääni lopulta onkaan teoksessa läsnä. Jonkun tarina ei täsmää, mutta hämmennyksen aiheuttajaa ja tarinan oikeaa tulosta voi vain jäädä arvailemaan. Tämä todenmukaisuuden ongelma pureutuu syvälle romaanin teemoihin: samanlaisen mysteerin verhon taakse jää myös kiistanalaisen fasilitoinnin varassa viestivä Annika.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö