Kreetta Onkeli: Tervetuloa Paratiisiin

Syksyllä ne ajoivat alaoven eteen. Oli ilta, myöhä. Iikalla oli vanhanaikaiset vaatteet, ne oli annettu. Se jäi ovelle katsomaan kuinka Tuulia tuli sisään. Ne halusivat jäädä yöksi. Iikka jätti auton parkkipaikalle, se oli hänen isänsä ja uusi. Tuulia oli koko matkan huutanut aja kovempaa ja ne olivat tulleet sataakolmeakymppiä. Aamulla soi ovikello mutta en avannut. Auto parkkipaikalta oli lähtenyt, isä oli sen aamun ensimmäisellä linja-autolla käynyt hakemassa, satoja kilometrejä edestakaisin.

Kreetta Onkelin novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2003) on yhdistelmä varta vasten kokoelmaan kirjoitettuja että aiemmin lehdissä ja radiossa julkaistuja novelleja. Niissä Onkeli jatkaa esikoisteoksensa, Ilosen talon, viitoittamalla tiellä: lauseet ovat lyhyet ja tyyli minimalistisen toteavaa jopa siihen asti, että toisinaan lukija saa tulkita niiden merkityksiä hyvin vähäisten vihjeiden avustamana. Myös tematiikka on tuttua vilisten maaseudun ja pienten keskisuomalaisten kuntien tragikoomisia asukkaita, rahan puutetta, alkoholismia ja monenlaista vaivaa. Lukijalle tehdään selväksi jo ensimmäisillä sivuilla, että kokoelman (ja erään novelleista) nimi onkin vahvasti ironinen.

Kokoelma koostuu yhteensä seitsemästä novellista. Vaikka ne eivät ole toisilleen suoraa jatkumoa, ne muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen kokonaisuuden, jota yhdellä sanalla kuvailtuna kutsuisin ankeudeksi. Jokseenkin lohduton, harmaa ja toteava tunnelma tekee lukemisesta melko raskasta, mutta on samalla ehdottoman tarkasti harkittu ja tyylitelty tehokeino, ei sisällön puutetta tai taitamattomuutta. Epäonnistumiset ja kurjuus muuttuvat suuren määränsä vuoksi usein jopa mustaksi huumoriksi:

”Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä.”

Pienestä Luhangan kunnasta kotoisin olevan Onkelin novelleissa rakennettu ympäristö ja asuminen ovat suuressa roolissa. Pienten kaupunkien, jopa maaseutumaisten kylien yksityiskohdat määrittävät myös niissä asuvia ja toimivia henkilöhahmoja: pienen kylän vararikon partaalla taiteilevan baarin työntekijät eivät uskalla lopettaa töitä edes laittomien työtehtävien tullessa eteen, sillä ei kylällä muitakaan töitä olisi – ja mitä kunnan silmäätekevätkin sanoisivat? Todennäköisesti pahaa, sillä näiden novellien maailmassa muut ihmiset ovat useimmiten joko uhkia tai potentiaalisia pettymyksen tuottajia.

Raskaat teemat ja henkilöjen jatkuva epäonni vain hetken viipyilevine tyytyväisyyden tunteineen tekivät lukukokemuksesta itselleni hyvin raskaan, mutta tekstin omaperäinen tyyli sai jatkamaan. Onkeli kirjoittaa viehättävän ristiriitaisesti: vaikeimmatkin asiat todetaan ohimennen, mutta pienet detaljit saatetaan kuvata runollisen yksityiskohtaisesti. Toteavuutta lisäävät myös kertojavalinnat, sillä suurin osa novelleista kerrotaan jonkun tarinassa mukana olevan hahmon näkökulmasta ja kaikkitietävälle kertojalle tyypilliset kuvailut ovatkin vähissä. Toisaalta välillä teksti muuttuu lukijan yllätykseksi ajatuksenjuoksumaisiksi vuodatuksiksi. Näitä novelleja lukiessa onkin parasta hylätä omat odotuksensa ja vain kulkea tekstin johdattamana.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s