Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan.
Tove Janssonin kirjallisen tuotannon puolivälissä ilmestynyt Kesäkirja (alk. Sommarboken, 1972; suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 1973) on pohjoismaisen kaihoisa kuvaus persoonallisen perhekunnan elosta Suomen kesäisessä ulkosaaristossa. Hyvin realistisia tuokiokuvia maalailevan kirjan keskiössä on pienen, juuri äitinsä menettäneen Sophian sekä tämän kiltin mutta pippurisen isoäidin erityinen suhde, mutta lähes yhtä tärkeänä elementtinä toimii rikkaasti kuvattu saaristoluonto. Kesäinen klassikko toimii vuodesta toiseen, sillä ajattomat keskustelut ja rauhoittavalla kertojanäänellä kuvatut vaeltelut meren äärellä eivät hevillä vanhene.
Kesäkirja kuuluu niihin teoksiin, joiden äärellä mieli todella saa levätä. Luvassa ei ole suurta sukupolviromaania eikä hurjaa joukkoa hoksottimia vaativia juonenkäänteitä, vaan sen parissa matkataan saman aikaisesti kaukaiselta ja todelta tuntuvaan maailmaan. Pieni kirja ei tunne kerronnan sääntöjä tai tavanomaista aikakäsitystä: siirtymät tapahtumien välillä ovat satunnaisia, ja seuraava virke voi heittää äkisti uuden päivän puolelle. Kirja ei myöskään sisällä selkeää juonta, vaan kuvaa ilahduttavan vapautuneesti milloin mitäkin tapausta saaristokesän varrelta; tavallinen arki – tosin monille meistä lukijoista kovin eksoottisessa ulkosaaristossa –, touhujen lomassa vaihdetut sanat ja pienet, päivien jatkumossa hiljalleen unohtuvat hetket saavat ansaitun pääroolin.
Jansson on tunnettu vähäeleisestä mutta syvällisestä tyylistään, ja Kesäkirjassa se todella pääsee oikeuksiinsa. Tarinan taustalla häilyy suuri tragedia, rakastetun vaimon ja alle kouluikäisen lapsen äidin ennenaikainen poismeno. Siitä ei oikeastaan puhuta, mutta sekä hahmot että lukija tulevat taustatiedon myötä tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kirja ei luotakaan suoriin vastauksiin, vaan monet asiat käyvät ilmi sivulauseissa. Yksi esimerkki tästä on saarella isoäidin ja Sophian lisäksi kesäänsä viettävä Sophien isä: hänellä ei ole ainoatakaan vuorosanaa, eikä hänen tekemisistään kuulla kuin kertojan kautta. Taustalle etäännytetty ja yksinäisyyteen vetäytyvä isä on yksi keino tuoda esiin Sophian äidin kuolemaa ja sen seurauksia, mutta missään vaiheessa tätä huomiota herättävää yksityiskohtaa ei nosteta esiin.
Vaikka osuvat, kirpeätkin huomiot ihmisistä ja elämästä hurmaavat, Kesäkirjassa itseäni eniten viehättää Janssonin täysin vaivattomalta vaikuttava tapa ja kyky kuvata lapsen ajatuksenjuoksua. Oikutteleva Sophia on juuri niin epäloogisella tavalla viisas ja tahattomalla tavalla hauska kuin pienet lapset vain osaavat olla: toisinaan manaillaan Jumalalta hirmumyrskyjä tylsää päivää piristämään, toisinaan valjastetaan isoäiti kirjuriksi suuren matotutkielman kirjoittamista varten. Kun tytön innolla sanelema teos valmistuu ja isoäiti kysyy, haluaisiko tyttö kuulla teoksensa luettuna, vastaus on napakka:
”Ei älä, Sophia vastasi. Ei kai. Minulla ei ole nyt aikaa. Mutta säästä se tutkielma minun lapsiani varten.”
Kesäkirjaan mahtuu lyhyehköön sivumääräänsä nähden suuria ja monipuolisia teemoja, sillä kerronta ei keskity taustojen kertomiseen tai henkilöiden motiivien selittämiseen. Sivut täyttyvät hahmojen aktiivisesta toiminnasta ja filosofisiinkin sfääreihin yltävistä keskusteluista, joihin on helppo lukijana hypätä vauhdista mukaan. Lukunautintoa lisää myös kirjan episodimaisuus: sen voi lukea yhtenä kokonaisuutena, mutta myös palastella novellimaisiin osiin lukemalla vain alaotsikolla nimetyn luvun kerrallaan. Melankolinen mutta kaunis teos sopiikin parhaiten juuri pimeneviin elokuun iltoihin, tunnelmointiin ja kevyeen kaipuuseen, olipa sen kohde mennyt kesä tai läheinen ihminen.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa
Sivuhenkilö 