Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Ilman vanhempiani en olisi voinut lentää Taavetin kanssa rantalomalle Lissaboniin enkä osallistua ystävieni 30- ja 40-vuotisbrunsseille, puhumattakaan takuuvuokrani maksamisesta. Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten.
”Hyvä on, tämän kerran”, äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. ”Mutta näin ei voi jatkua”, he ovat lisänneet ja kysyneet: ”Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?”
Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita.
Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.

Ehkä_tänä_kesänä_kaikki_KANSI.indd
Kuva: Gummerus

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) on kevyesti kirjoitettu mutta vakava kirja nykypäivän pääkaupunkiseudun lapsettomien nuorten aikuisten elämästä. Pätkätyöt ja rahapula, äidin kustantama terapia, Kallion muodikkaat mutta nuhjaantuneet kulmat, liian nopeasti päättyvät parisuhteet, opintolaina matkustamiseen, avokadot ja sipsit dipillä (Pirkan!) vaikka piti laihduttaa, somen luomat ulkonäköpaineet, treffit, jotka eivät johda mihinkään, masennus – kaikki arkipäiväisiä ongelmia, joita ei ole totuttu käsittelemään kirjallisuudessa ainakaan vastaavana yhdistelmänä nuoren naisen näkökulmasta. Nopeana listana yllä luetellut tuntuvat kenties stereotyyppisiltä ja koomisilta aiheilta, mutta todellisuudessa kirja keittää niistä melko surullisen sopan. Ja mikseipä keittäisi – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei hempeästä kannestaan huolimatta ole huoletonta chick lit-kirjallisuutta, vaan lempeästi parodinenkin kuvaus kaupunkielämää viettävien kolmikymppisten oikeista ongelmista.

Kirjan päähenkilö, 34-vuotias nimettömäksi jäävä nainen on vapaa toimittaja, jonka oman alan työskentely on tosin sen verran hiipumaan päin, että useimmiten hän elää toimeentulotuella. Aleksis Kiven kadun liian kalliissa yksiössä häntä masentaa huono rahatilanne, jolle ei kuitenkaan masennuksensa vuoksi jaksa tehdä tarpeeksi päästäkseen kierteestä. Poikaystävä jätti kahdeksan kuukautta sitten, seitsemän vuotta terapiassa ei ole merkittävästi auttanut ja velat ystäville ja vanhemmille sen kuin kasaantuvat, sillä rahanpuutteesta huolimatta helsinkiläinen elämäntapa ”vaatii” rahaa: ystävät tavataan kahviloissa ja ravintoloissa, työhaastattelussa on oltava siistit vaatteet ja pariutuminen vaatii naiselta panostusta meikkeihin ja ulkonäköön, ainakin yleisesti hyväksyttyjen asenteiden mukaan.

Tästä ankeasta tilanteesta päähenkilö pakenee muistoihinsa. Kirja muodostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa on ex-poikaystävän tapaamisesta alkava takauma, joka jatkuu kronologisesti aina nykyhetkestä kertovaan toiseen osaan, jossa kesä on alkamassa ja toiveet korkealla. Molemmat osat on jaettu toteavalla tavalla koomisiin alalukuihin, kuten ”Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille”, ”Kävin poikaystäväni kanssa Ikeassa ja se olisi voinut olla hauska reissu” ja ”Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia”. Toteava tyyli ei pääty otsikoihin, vaan alaluvut saattavat käsitellä yksityiskohtaisesti operaattorin asiakaspalvelun kanssa käytyä puhelua tai tiedostojen siirtämistä pilveen.

Päähenkilön elämä pyörii muutenkin erilaisten arkisten listojen ympärillä: uusien työelämässä hyödyllisten taitojen opettelun estävät talouspaperin osto, tiskaaminen, suihkussa käynti, mummille soittelu ja työhakemusten tekeminen. Lempiherkkuja luetellaan sivuja, poikaystävän hyviä puolia ainakin puolet siitä. Terapeutin pyynnöstä hän kirjaa ylös hänet vihaiseksi tekeviä asioita, joihin mahtuvat muun muassa ”entiset poikaystävät, jotka kertovat minulle kuulumisensa mutta eivät kysy, mitä minulle kuuluu” ja ”se, että nukuin tänäänkin liian myöhään”. Eräänä päivänä mietteet pyörivät kosmetiikkatuotteiden ja niihin liittyvien muistojen ympärillä, toisena pään täyttävät vaatteiden materiaalit.

Sieltä täältä esiin ponnahtavat listat ja lakoniset kuvailut hämmensivät ensin toisteisuudellaan, mutta kirja tavoittaa juuri sen avulla jotain merkittävää arkielämästä. Eivät päämme humise kaunokirjallisuuden klassikoista tuttuja syväluotaavia pohdintoja ihmisluonteesta; ajatuksemme täyttyvät kauppalistoista, velvoitteista, outojen assosiaatioiden kautta mieleen tulevista muistoista ja ohikiitävistä, loppuelämän kannalta yhdentekevistä pohdinnoista. Toisaalta se on myös hieno keino kuvata päähenkilön masentuneisuutta, jossa yksittäisestä aikeesta versookin upottava ajatusten suo, jonka jälkeen alkuperäisen tavoitteenkin suorittaminen tuntuu liian raskaalta. Vakavista aiheista huolimatta kirja ei pääty masentaviin tunnelmiin: kesän aikana kaikki ei muutu, mutta pikku hiljaa tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 49: Vuonna 2018 julkaistu kirja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Vesi hipoo vyötäröäni. Katson kuinka mieheni pää painuu veteen ja pulpahtaa sitten taas pintaan. Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle?
Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset.
– En minä halua sinua jättää.
– Mutta sinä et halua olla minun mieheni.
Siinä me seisomme, tämä asia välissämme loiskimassa. Hän sukeltaa pois.

img_20180803_141518626655379.jpgPaljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.

Pääroolin nimeämätön nainen, kirjan edetessä ex-vaimo, ei koskaan erityisemmin arvostanut miehensä stereotyyppisen miehisiä puolia, ennen kuin eräänä päivänä aamupalapöydässä saakin kuulla miehensä halunneen aina olla nainen. Tästä alkaa tunteiden vuoristorata: nainen alkaa epäillä kaikkea yhteistä elämää aina ensitapaamisesta lähtien. Hän epäilee miehen tunteita transsukupuolisuudesta vetoamalla sota- ja historiaharrastuksiin, eikä ota omaksi yllätyksekseen kuuloonsakaan suhteen jatkamista loputtomiin: hän haluaa miehen, jonka ruumiinosia hän alkaa tallentaa mieleensä pala palalta ennen niiden lopullista menettämistä.

Epäilyn jälkeen ja tilanteen tullessa julkisemmaksi myös perhe- ja ystäväpiirissä puskevat päälle toisenlaiset tunteet. Pettymys oman rakkauden riittävyyteen iskee kovaa: enkö rakastanutkaan ihmistä, jonka luonne ja mieli ulkoisista muutoksista huolimatta ovat samat? Miten suurin osa läheisistä suhtautuu asiaan niin hyvin, vaikka puolisona kaikki on vaikeaa? Välillä nainen tarjoaa apua hetki hetkeltä enemmän naiseksi muuttuvalle miehelleen vaate- ja meikkiasioissa, toisessa hetkessä jo kiroaa rooliaan.

Lopulta kamelin selkä katkeaa, mutta avio- ja asumusero eivät heti tuo kaivattua helpotusta. Viha ja pettymys eivät laannu napin painalluksella, ja miehen muutos uudeksi ihmiseksi aiheuttaa alitajuista vastarintaa aina tämän uuden nimen omaksumisesta lähtien. Kliseisesti aika parantaa, ja miehestä jäljelle jääneitä mielikuvia voi jo hieman helliä lämpimästi, ihmetellen elämän kulkua.

Pariskunnan erilleen kasvuun, miehen sukupuolenkorjaukseen ja naisen eron tuskaan sekoittuvat runollisesti kirjoitetut matkakuvaukset 1400-luvulta. Kirjailijan valinta yllätti, mutta osoittautuu erittäin toimivaksi: matkakertomukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja ne kietoutuvat nykyhetkeen kirjan loppua kohden yhä monitasoisemmin. Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue jatkaa Intiaksi kutsumansa Kiinan metsästystä vimmalla vastoinkäymistenkin jälkeen, mutta päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan – edelleen todistellen mannerta Intiaksi. Samalla tavoin päähenkilö pohtii ihmistä ja toisen tuntemista: me kutsumme toista jollakin nimellä ja ajattelemme hänestä tietyllä tavalla, mutta se, mitä hän sisimmässään tuntee olevansa ja mitä hän todellisuudessa on, saattavat olla jotain aivan muuta. Vaikka se itsestä vaikuttaisi päivänselvältä Intialta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta