Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.

img_20200111_1139245593418114699862738.jpg

Kazuo Ishiguron kolmas romaani, Pitkän päivän ilta (alk. The Remains of the Day, 1989; suom. Helene Bützow, Tammi 2017), sukeltaa peribrittiläiseen mielenmaisemaan ja paljolti jo kadonneen ammattiryhmän, hovimestareiden ja muun palveluskunnan, todellisuuteen. Ishiguro kirjoittaa tiukasti protokollia ja etikettejä noudattavan hovimestari Stevensin suulla ihmisen salaisimmista haaveista ja tavoitteista; niistä, joita ei itsellekään aina myönnetä. Uransa loppupuolella oleva Stevens alkaa entisen työtoverinsa lähettämän kirjeen innostamana pohtia monivaiheista elämäänsä Darlington Hallin palveluksessa. Toisaalta hän voi tyytyväisenä todeta saavuttaneensa aina tavoittelemansa ammatillisen tason ja arvostuksen, mutta huomaa samalla menettäneensä monta edelleen merkittävää asiaa muilla elämän osa-alueilla – ja tehneensä jopa tekoja, jotka olisi voinut jättää väliin. Haikea ja viisas kirja toteaa osoittelematta, miten menestyksekäskin täydellisyyteen pyrkiminen yhdellä elämän osa-alueella niin helposti sulkee muita, merkittäviäkin ovia. Jälkikäteen tarkasteltuna arvojärjestys saattaa olla hyvin erilainen.

Uskollinen, hillitty ja salaa erittäin ammattiylpeä hovimestari Stevens kaipaa tarinan nykyhetkestä 1950-luvulta toista maailmansotaa edeltäneille vuosikymmenille. Silloin Stevensin pitkäaikainen ja ammatillisen läpimurron kannalta tärkeä työpaikka Darlington Hall sekä muutkin kartanot vielä kuhisivat ammattitaitoista palvelusväkeä, korkea-arvoisia omistajia ja mielenkiintoisia tilaisuuksia juhlista poliittisiin kokouksiin. Osa Stevensin nostalgiasta kohdistuu myös äärimmäiseen pätevään mutta temperamenttiseen entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin. Hän lähti talosta jo vuosikymmeniä sitten avioituakseen lähes hetken mielijohteesta, mutta läheinen työtoveruus on saanut kaksikon epäsäännöllisen kirjeenvaihdon pysymään voimissaan. Neiti Kentonin – eli nykyisen rouva Bennin – uusin kirje herättää Stevensissä levottoman toivon: vaikuttaisi lähes siltä, että taloudenhoitaja haikailisi takaisin tuttuun työpaikkaan avioliiton rapistuessa. Neiti Kentonin paluu ratkaisisi myös Stevensin suurimman ongelman, kartanon aivan liian vähäisen henkilökunnan määrän.

Kartanon uutena isäntänä hääräävä amerikkalainen liikemies herra Farraday on tuonut mukanaan lukuisia ennenkuulumattomia muutoksia talon arkeen, mutta nyt Stevens on siitä iloinen. Vasten yleisiä tapoja hovimestari päättää pitää lomaa ja matkustaa halki englantilaisen maaseudun neiti Kentonin luo tiedustellakseen, olisiko hän todella käytettävissä. Tästä alkaa kuuden päivän automatka, jonka aikana Stevensillä on aikaa muistella tekemisiään ja tekemättömyyksiään entisen omistajan, lordi Darlingtonin palveluksessa. Iso osa muistoista osoittaa hänen toimineen täysin korkeiden standardiensa mukaan: kunnon hovimestarin ilme ei täydelle salille tarjoillessa värähtänytkään, vaikka isä teki kuolemaa saman talon yläkerrassa. Matkan määränpään lähestyessä Stevens käy kuitenkin yhä epävarmemmaksi; huolimatta robottimaisesta mielenhallinnastaan monissa tilanteissa hän ei voi olla ajattelematta, että tunteet ja omat ajatukset olisi toisinaan ollut syytä laittaa etiketin edelle.

Vaikka iäkkään hovimestarin kuuden päivän aikana yhä rehellisimmiksi käyvät tilinteot menneisyytensä kanssa ovat jo yksinään loistavasti kirjoitettuja, Pitkän päivän ilta on paljon muutakin. Ishiguro tekee kerrassaan mielenkiintoisen ja yksityiskohtia vilisevän katsaukseen itselleni tuntemattomaan ajanjaksoon ja kulttuuriin. Vanha brittiläinen hovimestariperinne selitetään perinpohjaisesti, ja lisäksi kirja on mielenkiintoisesti yhteydessä historian suurimpiin poliittisiin käänteisiin. Toisen maailmansodan natsikytkökset saivat pohjimmiltaan hyvää tarkoittaneen lordi Darlingtonin suistumaan raiteiltaan ja koko lähitienoon mustaamaan hänen aiemmin maineikkaan nimensä; nyt jälkikäteen myös Stevens pohtii, mikä hänen, uskollisen palvelijan, merkitys lopulta oli kyseenalaisissa tapahtumissa.

Sodan jälkeen brittiläinen maaseutu koki myös peruuttamattomia muutoksia: köyhtyneet ja menehtyneet kartanonomistajat korvautuivat monin paikoin nousukkailla ja amerikkalaisilla raharikkailla, jotka alkoivat johtaa tiluksia eri perintein ja opein, yleensä ilman suuria palveluskuntia. Kokonaisten ammattiryhmien kadotessa Stevens pohtii, mitä koko elämän mittaisesta omistautumisesta oikeastaan jäikään käteen. Melankolinen pohjavire säilyy läpi kirjan, mutta Ishiguro osaa tuoda yksioikoiseen päähenkilöönsä myös sopivissa määrin absurdia huumoria ja samastuttavuutta. Myös teoksen johtava ajatus ohjaa toiveikkuuteen: vaikka elämä ei menisi suunnitelmien mukaan, jäljellä olevasta olisi osattava vielä nauttia parhaansa mukaan, kohtaloonsa alistuen ja menneestä oppien.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s