Stéphane Garnier: Elä kuin kissa

Kissoilla on paljon piirteitä, joita me ihmisetkin voimme hyödyntää omassa arjessamme, niin yksityis- kuin työelämässäkin. Kissojen elämänfilosofia tuntuu kiteytyvän muutamaan sanaan: syö, leiki, nuku, pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi, tee mitä haluat. Sekin on jo paljon verrattuna meihin!

Kuva: Tammi

Ranskalainen kirjailija Stéphane Garnier ottaa elämäntaito-oppaassaan Elä kuin kissa (alk. Agir et penser comme un chat, 2017; suom. Kira Poutanen, Tammi 2020) esimerkeiksi omanarvontuntoiset kissat. Kevyt ja lyhyehkö kirja ei ole nimestään huolimatta yksiselitteinen opas, vaan on myös rakkaudellinen ylistys kissoille. Kirja keskittyy korostamaan kissojen monimutkaisen luonteen hienoutta: ne ovat itsevarmoja, karismaattisia ja aina rehellisiä, ja niiltä oppia ottamalla myös ihmiset eläisivät paremman ja helpomman elämän.

En ole elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja, mutta tulkitsen Garnierin tekstin olevan osin totista pohdiskelua ja filosofointia siitä, mitä eläimiltä todella voisimme oppia, mutta osin myös humoristista hassuttelua rakastettavan eläimen kustannuksella. Parissa kymmenessä lyhyessä kappaleessa pääsee Garnierin minäkertojan lisäksi ääneen myös hänen kissansa Ziggy, jonka ajatukset mm. kodin pahojen henkien karkottamisesta ja muusta mystisestä tuntuvat tosin jokseenkin irrallisilta, kenties kevennyksiksi tarkoitetuilta. Lisäksi varsinaiseen kerrontaan keskittyvien lukujen ohella on useita Ajattelemisen aihetta…-nimisiä lukuja, joihin on koottu kuuluisten (tai vähemmän kuuluisien) henkilöiden mietelauseita kissoista: ”Ihmiset ovat sivistyneitä, koska ymmärtävä kissoja. – George Bernard Shaw”.

Kissojen kanssa eläville ja kissojen ystäville luvuissa on paljon samastuttavaa. Lyhyet luvut keskittyvät aina yhteen kissan piirteeseen tai taitoon kerrallaan; lukuihin kuuluvat esimerkiksi ”Kissat ovat rauhallisia (useimmiten)”, ”Kissat ovat huomion keskipiste” ja ”Kissat valitsevat läheisensä”. Garnier esittelee piirteen kissansa Ziggyn arjen ja tempausten kautta, ja siirtyy konkretian jälkeen pohtimaan, miksi kyseinen taipumus olisi hyväksi myös ihmiselle – ja miten sen voisi arjessaan saavuttaa. Tämän rakenteen vuoksi kirja muuttuu lyhyydestään huolimatta nopeasti puuduttavan toisteiseksi, vaikka kissat olisivatkin lähellä sydäntä.

Lukemisen jälkeen jää ristiriitainen olo. Toisaalta nautin kirjan sympaattisista arjen hetkien kuvauksista kissan kanssa, mutta teoksen nimen luomat odotukset eivät tunnu täyttyvän. Garnierin pohdinnat eivät mielestäni ole erityisen syvällisiä, ja elämäntaitovinkitkin tuntuvat jäävän kovin simppelille tasolle, tyyliin ”kissat ovat itsevarmoja – ole sinäkin”. Lopusta löytyvä kissapitoisuustesti saa viimeistään pohtimaan kohderyhmää, vaikka huumoriksi lienee sekin tarkoitettu. Vaikka kirjan tarkoitus jää hieman hämärän peittoon, on kyseessä harmiton ja hauska välipala, joka herättää kissafanissa lämpimiä tunteita.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

Jani Toivola: Kirja tytölleni

En myöskään ollut suuremmin ajatellut, miltä vastuu tuntuu; millaisia tunteita minussa herää, kun jonkun henki ja elämä on varassani. En ollut osannut ajatella, miten yksinäiseltä vastuu voi tuntua, vaikka lähellä olisi rakkaita ihmisiä. Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle.

Kuva: WSOY

Jani Toivolan toinen teos, Kirja tytölleni (WSOY 2018), on omaelämäkerrallinen kasvatus- ja kasvuopas, kertomus matkasta isäksi. Aloitin kirjan vailla ennakkoajatuksia, ja todella pääsin yllättymään positiivisesti. Toivola kirjoittaa tunteikkaasti mutta tunteisiin kompastumatta ja lapsen ja lapsiperheen maailmaa hauskasti ja raivorehellisesti avaten. Vaikka taustalla on tavallista mutkikkaampi matka vanhemmuuteen (josta itsessäänkin saisi jo kirjan aikaiseksi), tässä kirjassa kaiken keskiössä on pieni tyttö ja hänen isässään aikaansaama suuri, samastuttava kasvutarina.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja on kirjoitettu Toivolan tyttärelle, Ailille. Läpi kirjan Toivolan minäkertoja puhuttelee tytärtään (ja samalla lukijaa) suoraan, toisessa persoonassa. Tekstistä tulee puhuttelevuudessaan jopa puheenomaista, kun sitä elävöitetään yksityiskohtaisilla kuvauksilla tytöstä, tämän luonteesta ja arjen sattumuksista: ”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.” Tästä huolimatta kirja ei ole oikeasti suunnattu tuolloin päiväkoti-ikäiselle jälkikasvulle, vaan Toivola tallentaa tekstiin tuntojaan vertaistueksi ja iloksi muille vanhemmille sekä vanhemmaksi tulosta haaveileville – kenties myös aikuiselle tyttärelleen, jota varten kirjaan on tallennettu pienen elämän ensimmäiset vuodet, aina luvusta ”Miten sinä sai alkusi” lukuun ”Tästä eteenpäin”.

Lukijana tulee vedetyksi intiimiyden ja avoimuuden kehään sellaisella voimalla, että lukukokemuksen päätteeksi tuntee tosiaan hieman tuntevansa tätä pientä perhettä. Toivola kirjoittaa avoimesti ja tunteella homomiehen vaikeasta suhteesta isyyteen: haaveen toteutuminen ei ole itsestäänselvyys tai normi, vaan vaatii erilaisten vanhemmaksi tulon polkujen hyväksymistä ja selvittämistä. Kun isäksi tulo sitten mahdollistui, yllätti sanoinkuvaamattoman rakkauden lisäksi toinen ääripää: arjen raskaus, väsymys, jopa toisinaan viha lasta kohtaan. Toivolan kuvaamissa epätoivoisissa tunnoissa on paljon samaa, jota kauan raskautta yrittäneiltä vanhemmilta voi kuulla: saako turhautua mistään, kun suurin ja vaikeuksien kautta toteutunut haave on vihdoin totta? Oman lisämausteensa tuo Toivolan mielenkiintoinen reflektointi elämästä ruskeana ja homoseksuaalisena miehenä ja vanhempana Suomessa. Ikävä kyllä nykypäivänäkin tasa-arvossa on runsaasti tekemistä, ja sen puutteet vaikuttavat myös lapsen elämään.

Vaikka huono omatunto, pelot sekä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet ovat isossa roolissa (Toivolan perheeseen vaikuttaneen työuupumuksen ja masennuksenkin vuoksi), on kirja elämänasenteeltaan raikkaan valoisa. Vaikka voimaannuttavat kokemukset esitetään paikoin jopa vaivaannuttavan tunteellisesti, kirja tarjoaa ennen kaikkea vilpittömän tuntuisen ja aidosti mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhden vanhemman kasvutarinaan. Toivola jakaa omaa kasvuaan, mutta myös kantapään kautta opittuja lapsen kasvatuksen oivalluksia, jotka ovat paikoin ääneen naurattavan hauskoja tarinoita. Vaikka Toivolan tarinassa isyys ja sateenkaariperhe ovat määrittäviä tekijöitä, kirja liikkuu universaalilla tasolla: lapsiperheen haasteet, pohdinta suhteesta omiin vanhempiin ja rakkauden monien muotojen kuvaus koskettivat tätäkin aivan eri elämäntilanteessa olevaa lukijaa syvästi.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 42/50
Kohta 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Menestyskertomuksissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka on tänään yhtä elinvoimainen kuin yli 2000 vuotta sitten. Kaavaa on vain kyettävä käyttämään entistä taitavammin kulttuurin kehittyessä ja yleisön vaatimustason noustessa. Näin ovat tehneet esimerkiksi monet bestsellerkirjailijat: he kertovat ikivanhoja tarinoita, mutta sijoittavat ne tieteen, bisneksen, suurvaltapolitiikan tai huipputeknologian maailmaan.

Ari Hiltusen jo muutaman vuosikymmenen ikään ehtinyt tietokirja Aristoteles Hollywoodissa – menestystarinan anatomia (Gaudeamus Helsinki University Press 1999) valottaa sitä, miksi toiset tarinat menestyvät ja toiset eivät. Pääpaino on Hollywood-elokuvissa, mutta samoja oppeja voi hyödyntää missä tahansa tarinankerronnassa tv-sarjoista tietokonepeleihin – ovathan innoituksena antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuuden oivallukset. Nimensä mukaisesti kirja perkaa erityisen tarkkaan Aristoteleen Runousoppia (n. 330–320 eaa.), joka ohjeisti tragedian (vakavan draaman) kirjoittajia pyrkimään kohti ”oikeaa nautintoa” – kaavaa, jolla lukija saadaan nauttimaan maksimaalisesti juonesta, henkilöistä ja esityksen kokonaisuudesta.

Aristoteleen kirjoituksista tiedetään jääneen puuttumaan osa, joten nykylukijan tuntema Runousoppi on erilainen teos kuin se, millaiseksi se alun perin tarkoitettiin. Hiltunen korostaa, että hänenkin perusteellinen teoksensa on vain yksi tulkinta Aristoteleen kirjoituksista, eikä menestyksen kaava edes kaikkiaan ole laitettavissa Aristoteleen nimiin: kansansadut ja sankarimyytit ovat olleet osa ihmisten elämää jo historian alkuhämärissä. Runousoppikin on kirjoittajansa subjektiivinen näkemys, mutta sen ansio piilee siinä, että se on koonnut näitä perin pohjin tuntemiamme hyvän, mukaansa tempaavan tarinan piirteitä yhteen kaavoiksi ja suosituksiksi, kirjoittajien tueksi.

Mikä tuo mystinen menestymisen kaava sitten on? Hiltusen tulkinta Aristoteleen opeista tiivistyy hyvän juonen strategian, sankarimyyttiä mukailevan päähenkilön ja jo mainitun oikean nautinnon rakentamisen ympärille. Jos tarinan juoni sisältää tunnistamisen (anagnorisis), äkkikäänteen (peripeteia) ja kärsimyksen (pathos), rakenteesta saa Aristoteleen mukaan tarpeeksi monimutkaisen. Silloin myös katsoja tai lukija pääsee syvälle niihin tunteisiin, jotka mahdollistavat tarinaan eläytymisen: sääli, pelko ja niistä vapautuminen eli katharsis on tarjottava niin antiikin tragedian katsojalle kuin nykyajan leffapenkin kuluttajalle. Suuri rooli on myös oikeanlaisella päähenkilöllä. Hänen on oltava pidetty, moraalisesti oikeamielinen, rohkea – siis sanalla sanoen jo kansansaduista tuttu sankari, joka selvittää tiensä läpi lähes ylivoimaisten esteiden. Kun nämä osat ovat koossa, voi yleisö päästä oikean nautinnon (eli jatkuvan jännityksen ja siitä vapautumisen) äärelle.

Helsingin yliopiston kustantama kirja on tieteellisellä tarkkuudella tehty. Vaikka takakansi mainostaa teoksen sopivan niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin menestystarinoista muuten vain kiinnostuneille, on vähemmän Runousoppia ja muuta kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa tuntevien lukijoiden hyvä varautua melko raskaslukuiseen kokemukseen. Hiltunen kirjoittaa selkeästi ja erilaista teoriataustaa mielenkiintoisesti avaten, mutta tiedon ja erilaisten kaavojen määrä sekoittaa pään nopeasti – paljon informaatiota sisältävä teksti onkin parhaimmillaan osissa kahlattuna. Kokonaisuutta keventävät Hiltusen Shakespeare-, elokuva- ja tv-sarja-analyysit, joita on ripoteltu niin kappaleisiin kuin kirjan liitteiksikin.

Aristoteles Hollywoodissa on kattava teos, josta riittää varmasti pureskeltavaa useaksikin lukukerraksi. Hiltusen mielenkiintoiset tulkinnat sekä antiikin ja Hollywoodin menestystarinat yhteen liittävät analyysit tuntuvat raikkailta vuosikymmentenkin jälkeen, ja kirja on käännetty myös englanniksi (Aristotle in Hollywood, Intellect Ltd, 2001). Vaikka kirja ei ole suoranainen kirjoittamisen opas, sitä lukiessa alkaa kaivata näppäimistön äärelle: hyvin selostetut teoriat ja kaavat suorastaan kutsuvat kokeilemaan itse.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Suvi Ratinen: Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Sangen erilaisia ovat myös päähenkilöidemme huoneet: joku kirjoittaa enonsa vintillä sahanpurujen seassa ja toinen sanelee sihteerille silkkityynyjen seasta pylvässängyssä suuressa kartanossaan. On paitsi vankilan myös mielisairaalan ja keuhkotautiparantolan pihoille aukeavia ikkunoita, ja merelle ja järvelle. On mustahirsinen, lumivalkoisilla pellavilla pehmennetty kalastajamaja ja saunakamari, jonne sulkeudutaan kesäyön hämäriksi tunneiksi. Olemaan yksin ja hiljaa, miettimään ja ehkä kirjoittamaan.

Suvi Ratisen tietokirja Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021) keskustelee hurmaavasti Virginia Woolfin Oma huone -klassikkoteoksen kanssa: siinä missä Woolf määrittelee optimaaliset kirjoitusolosuhteet naiskirjailijoille, Ratinen tarkastelee, miten ne toteutuivat Woolfin kollegoilla ja aikalaisilla 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Runsaalla arkistokuvituksella höystetty teos on kattava ja asiantuntevasti koottu, mutta ei tukahduta inspiroivaa aihetta suurten faktojen alle: päinvastoin, kirjaa lukiessa tekee mieli lähteä kurkkimaan Helsingin kantakaupungin rakennuksiin ja alkaa rakentaa ihka omaa kirjoituspesää kirjallisten suurnaistemme jalanjäljissä.

Ratinen rajaa laajan aiheen keskittymällä päähenkilöihin, jotka edustavat Suomen nuoressa kirjallisuushistoriassa vasta toista naiskirjailijoiden sukupolvea. Teos on johdannon ja loppusanojen ohella jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokaisessa tutkitaan yhden kirjailijanaisen elämää asuinpaikkojen ja työtilojen näkökulmasta – ne olivat useimmiten samoja tiloja. Mukana on kaiken kansan tuntemia klassikkokirjailijoita kuten Maria Jotuni, Aino Kallas ja L. Onerva, mutta myös muutamia vain oman aikansa tähdiksi jääneitä kirjoittajia, kuten Elsa Heporauta ja Ain’Elisabet Pennanen. Kaikista kirjaan mukaan otetuista kirjailijoista löytyy kuitenkin sen verran kirjeenvaihto-, päiväkirja- ja muuta taustamateriaalia, että heistä ja työskentelypisteistään maalautuu lukijalle elävä kuva.

Vaikka lukija olisi jo tuttu osan päähenkilöistä kanssa, kirja tarjoaa varmasti uuden ja mielenkiintoisen ikkunan heidän historiaansa. Kirjailijoiden elämäntarinoihin saa uudenlaista otetta, kun pääsee lukemaan heidän elämästään kotien ja väliaikaisempienkin asuinolojen kautta: juuri siellä paljastuu se kirjoittamisen työläs, raivostuttava ja silti palkitseva arki, jota ei valoteta yhtä paneutuneesti muunlaisissa elämäkerroissa. Arkistomateriaaleissaan naiset kaipaavat yksinäisyyttä ja äänieristystä kuin Woolfin teoksessa konsanaan, tosin jo ennen Woolfin teoksen ilmestymistä: monelle ajat sairaalassa tai jopa vankilassa olivat sitä hedelmällisintä aikaa, kun lapset, seuraelämä ja velvollisuudet jäivät pois. Kirjailijoiden kaipuu ajattelun ja olemisen rauhaan lienee yleismaailmallinen piirre, mutta naisilla ei siihen ole ollut yhtäläistä mahdollisuutta ennen omaa taloutta ja tasa-arvoa.

Omat huoneet kiinnostanee ainakin kolmen aiheen intoilijoita. Yhtäältä se on sukellus kotimaisen kaunokirjallisuuden henkilöhistoriaan, toisaalta mielenkiintoinen retki erityisesti helsinkiläisen kaupunkikulttuurin ja asumisen historiaan. Vaikka päähenkilöt viettävät aikaa ja kirjoittavat myös vanhan ajan pitkillä ulkomaanreissuilla ja muualla Suomessa (erityisesti erilaisilla kansallisromanttisilla kesäasunnoilla), ovat toisen sukupolven naiskirjailijat vielä voittopuolisesti helsinkiläistä, hyviin naimisiin päätynyttä tai jo valmiiksi akateemisesta tai hyväosaisesta suvusta ponnistavaa väkeä. Tämä näkyy myös kaupunkikotien käyttötarkoituksissa: harvalla naiskirjailijalla oli mahdollisuutta yksityisyyteen kotonaan, sillä ne olivat monesti edustustiloja, joissa pyörivät jatkuvasti myös professorimiesten oppilaat ja kollegat, kaupungin kerma illallisilla ja muut taiteilijat verkostoitumassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista.

Kolmas ja kenties tässä viehättävin teema on kuitenkin kirjoittamisen mahdollistajien tutkiminen: millaisissa oloissa klassikkoteoksia on edes mahdollista kirjoittaa? Tätä tutkiessa Ratinen päätyy kuljettamaan lukijan väistämättä feminististen kysymysten äärelle. Miksi ammatikseen kirjoittaneille, aikalaistensa tunnustuksen saaneille naiskirjailijoille ei monesti edes yritetty järjestää omaa työpistettä, vaan heidän tuli kirjoittaa olohuoneen melussa tai makuuhuoneen nurkassa – vaikka kodeista löytyi lähes poikkeuksetta aviomiehen oma työhuone, jopa erillinen kirjastokin? Miksi naisen, tuohon aikaan siis monesti automaattisesti äidin, aika oli ensisijaisesti perheen ja toissijaisesti työn, vaikka kaikissa professoriskodeissa oli erikseen palveluskuntaa hoitamassa lasten kasvatusta, kokkausta ja järjestelyjä? 1800- ja 1900-lukujen asumis- ja arkijärjestelyiden kuvaus paljastavat suuria yhteiskunnassamme tapahtuneita muutoksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kun seison Rungstedlundissa Karenin työpöydän äärellä, sen josta näkee suoraan myrskyävälle merelle, ajattelen, ettei Karenin todellinen esikuvallisuus ehkä ollutkaan hänen elämässään Afrikassa, saati niissä vähemmän hohdokkaissa puolissa, joita hänen luonteestaan on paljastunut. Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen.

Mia Kankimäen toinen teos, Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), on rönsyilyvyydessään hurmaava mutta myös hengästyttävä seikkailuromaanin, elämäkerran ja historiallisten naisten kohtaloita valottavan tietokirjan sekoitus. Naiset joita ajattelen öisin on hyvinkin läheistä sukua Kankimäen esikoisteokselle Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013): tälläkin kertaa keski-ikäinen nainen (kirjoittaja itse) päättää ottaa ja repäistä, jättää päivätyönsä, alkaa tutkia kiinnostavia naisia ja kulttuureita ilman koulutusta sekä elää kuten historian havinaan unohdetut esikuvanaisensa: taiteilijat, seikkailijat ja tutkimusmatkailijat.

Proosan ja tietokirjallisuuden väliin sijoittuva teos esittelee jopa kymmenen poikkeuksellista naista osin elämäkerrallisin keinoin, osin Kankimäen omia oivalluksia ja tulkintoja selostavin päiväkirjamaisin osioin. Kankimäki ei vain toista naisten kohtaloita aiempien lähteiden perusteella, vaan lähtee ottamaan niistä itse konkreettisesti lisää selkoa. Noin puolentoista vuoden ajan Kankimäki matkustaa lukuisiin eri maihin naisten jalanjäljissä, palaa toisinaan Suomeen hengähtämään ja hakemaan apurahoja, kirjoittaa vimmatusti ja miettii, mitä seuraavaksi. Tälle mielenkiintoiselle, vanhan ajan seikkailun charmia ja naisille asetettujen tunkkaisten roolien murtamista uhkuvalle matkalle lukija pääsee mukaan.

Kun kirjallisen (ja epäakateemisen) tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Afrikkaan sopeutunut kahvifarmari ja kirjailija Karen Blixen, ensimmäinen vapaa naistaiteilija Sofonisba Anguissola ja ihmissyöjäheimojen kanssa ystävystynyt tutkimusmatkailija Mary Kingsley, kyseessä ei olekaan mikä tahansa retki, vaan epäsovinnaisten ja inspiroivien naisten kohtaloiden selvittely. Kuten niin monesti huomataan, iso osa aikanaan merkittävienkin naisten tarinoista on pyyhitty näkymättömiin, eikä jalanjäljissä seuraamista ole tehty helpoksi. Kankimäki yrittää kuitenkin löytää jokaiseen henkilökohtaisen yhteyden, ottaa heidän elämästään suuntaa ja toteuttaa neuvojaan käytännössä.

Teos sisältää tasapuolisesti historiallisten naisten esittelyä ja tutkimista sekä Kankimäen oman elämän suunnan ja vapaan kirjoittajan arjen haasteiden päiväkirjamaista kuvausta. Kirjoitustyyli vaihtelee esseemäisestä keveydestä huumorin kautta aina taloustilanteesta, matkakohteen epämääräisistä oloista tai villieläimistä ahdistumiseen, mutta yli 400-sivuinen teos pitää lukijan kiinnostuneena loppuun saakka. Kustannustoimittajan turvallisesta työstä vapaaksi kirjoittajaksi jättäytynyt Kankimäki kohtaa pelkonsa ja epämukavuusalueensa niin savanneilla, Firenzen kaduilla kuin kirjailijaresidensseissä, ja kohtaa mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä.

Vaikka nautin valtavasti Kankimäen perusteellisuudesta ja värikkäästä kuvauksesta (jonka edellytyksenä ovat olleet vieläpä uskomattoman rohkeat ratkaisut), en saanut toisesta teoksesta yhtä paljon irti kuin esikoisestaan. Naiset joita ajattelen öisin kärsii moninaisesta henkilökaartistaan: yönaisia, maita ja matkoja tulee vyörynä, liikaa. Siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sukelsi syvälle Japaniin ja hovinainen Sei Shōnagonin tarinaan, toisen teoksen henkilöihin ei muodostu samanlaista, Kankimäen tarttuvan innostuksen luomaa sidettä. Jatkuva lentolippujen varailun ja uusien kokemusten etsinnän kuvaus väsyttää, kun punainen lanka ei ole yhtä selvä. En silti ihmettele kirjan saamaa valtavaa suosiota: ajatus kaiken tutun, totutun jättämisestä ja maailmalla seikkailemisesta kypsällä aikuisiällä on kutkuttavan epätavallinen ja kiehtova.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa