Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

img_20190424_1600018746595140621116071.jpg

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Mikä on ollut vuosisatojen ajan länsimainen hyvän miehen ihanne?
Se on herrasmies.
Herrasmies on yhä elävä kulttuurinen hahmo. Siitä todistaa se, että minäkin luulin tuntevani mitä siihen kuuluu, vaikka olin tuosta ihanteesta hyvin kaukana. Olen tämän vuoden jälkeen oppinut paljon paremmin ymmärtämään, mitä herrasmies tarkoittaa, mutta tuona keväänä päätin laittaa vedon sisään. Laitoin oman panokseni sille, että paras tavoite, johon voisin miehenä pyrkiä, olisi tulla herrasmieheksi. Panos oli vuosi elämästäni.

JoonasKonstig
Kuva: WSOY

Joonas Konstigin realityproosana markkinoitu romaani Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017) on nimensä herättämiä mielikuvia monin verroin samastuttavampi ja fiksumpi, jopa filosofinen teos. Kirjan lähtökohtana toimivat kirjailija Konstigin omat tarpeet ja toiveet: kun kolmilapsisen perheen isä huomaa käyttävänsä samanlaisia kriisienratkaisukeinoja kuin perheen uhmaikäinen (lue: karjumista ja kiukuttelua), syntyy päätös vuoden mittaisesta herrasmieskokeilusta, jonka aikana opetellaan niin perinteisiä herrasmiestaitoja kuin sukelletaan syvälle niin hyve-etiikkaan kuin antiikin ajattelijoiden totuuksiin. Matka kuvataan ironisen hauskasti ja raa’an rehellisesti tässä päiväkirjahenkisessä teoksessa, josta jokainen löytää uutta ajateltavaa.

Vuosi herrasmiehenä on viihteellisestä otteestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kevyttä luettavaa; lähtökohtana kun on kysymys siitä, miten olla hyvä ihminen. Konstig ruotii omia luonteenheikkouksiaan ja teini-ikäisenä vakiinnutettuja käytösmallejaan rehellisesti, ja yhdistettynä vankkaan ja monipuoliseen teoriaan lopputulos on oikeasti syvällinen. Konstig pureutuu alusta asti paitsi omiin henkilökohtaisiin kipu- ja kehityskohtiinsa, myös hurjaan määrään klassisia ajattelijoita. Konstigin matkaa ohjaavat herrasmiehet ympäri maailman: miehen malleja ja ihanteita tutkitaan muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen, lordi Chesterfieldin, kreivi Baldesar Castiglionen, Mannerheimin ja Matti Klingen kirjoitusten, elämien ja neuvojen avulla. Siinä sivussa lukijakin oppii melkoisen annoksen muun muassa ritariromantiikasta, character-käsitteestä kuin herrasmies-sanan alkuperästä.

Koska kyseessä on realityproosa, Konstig ei jää vain reflektoinnin ja teorian tasolle, vaan päiväkirjaan syntyy merkintöjä myös erilaisten konkreettisten taitojen opettelusta. Armeijaa käymätön entinen punkkari perehtyy perusteellisesti muun muassa Kadettikouluun, opettelee käytöstapojen saloja Kaarina Suonperän ohjauksessa, osallistuu ratsastus- ja miekkailutunneille, tekee vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, liittyy rugby-joukkueeseen ja alkaa kerätä klassisen oikeaoppista vaatekaapin sisältöä tyyligurujen ja miestenpukimoiden ohjeilla. Kimara erilaisia kokeiluja alkaa vaikuttaa yllättävästi myös arjessa; pian pienet tyttäretkin saavat opetella ruokailutapoja Konstigin järjestämässä prinsessaravintolassa ja suhde vaimoon, Kaisaan, alkaa voida paremmin kuin aikoihin, kun asioista huomauttelu ja rasvaisten äijäjuttujen puhuminen alkaa tuntua uusien oppien valossa turhalta.

Konstigin teos on hengästyttävä paketti yleissivistystä ja tapahistoriaa, mutta virkistäväksi ja nautittavaksi sen tekee omakohtainen ote. Vaikka vastoin ennakko-odotuksiani jopa rugbyn historiakin osoittautui itsessään kiehtovaksi aiheeksi, eniten ilahdutti läpi kirjan juokseva avoin parisuhteen kuvaus. Alussa provosoivaksi itseään kuvaava Konstig käy läpi paitsi ulkoisen, myös valtavan sisäisen muodomuutoksen, jonka lopputuotteet itsehillintä, muita oikeasti arvostava käytös ja laajentunut maailmankuva eivät voi olla heijastumatta myös avioliittoon. Harvoin lukee yhtä todenmukaista ja ajassa olevaa parisuhdekuvausta kuin tässä kirjassa – riitojen ja rahahuolten keskeltä löytyvä yhteinen sävel ja Konstigin kauniit sanat läheisistään todella liikuttavat. Hyve-etiikan ylevä perusajatus, oman luonteen jatkuva jalostaminen, realisoituu tässä kirjassa koskettavasti ja innostavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 40/50
Kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Paulo Coelho: Vakooja

Viattoman? Ehkä se ei ole oikea sana. En enää koskaan ollut viaton sen jälkeen, kun ensi kerran astuin tähän suuresti rakastamaani kaupunkiin. Luulin voivani manipuloida niitä, jotka halusivat minulta valtiosalaisuuksia. Luulin, että saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja espanjalaiset eivät ikinä kykenisi vastustamaan sitä mikä olen – ja päädyin itse manipuloinnin kohteeksi. Sain vapautuksen kaikista rikoksistani, joista suurin oli se, että olin emansipoitunut, itsenäinen nainen miesten johtamassa maailmassa – ja minut tuomittiin vakoilusta, vaikka ainoa konkreettinen saavutukseni olivat seurapiirisalonkien juorut.

img_20181221_1414371456435278.jpg

Paulo Coelhon tositapahtumien pohjalta kirjoittama romaani Vakooja (alk. A Espiã, 2016; suom. Jarna Piippo ja Sanna Pernu, Bazar Kustannus 2016) kertoo Margharetha Zellen eli Mata Harin monivaiheisesta elämästä ja epämääräisissä oloissa toteutetusta kuolemantuomiosta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas elämäkerta, vaan Coelho ottaa vapauden puhua paitsi kaikkitietävän aikalaiskertojan, myös itsensä Mata Harin että tämän entisen rakastajan ja asianajajan, Edouard Clunetin, suulla. Kirjassa esitetyt tapahtumat ovat jälkipuheen mukaan kaikki tosia, mutta minäkerronta, tapahtumien valikointi ja dialogit ovat romaanikirjailijan omaa käsialaa. Lopputulos on mielenkiintoinen ja sujuva yleisesitys Mata Harin elämästä niin yksityishenkilönä kuin koko Euroopan tuntemana tanssijana, kurtisaanina ja vakoojanakin, mutta erityisesti kirjan loppupuolella Coelhon tavaramerkit – uskonnollinen symboliikka ja aforistiset lausahdukset – valtaavat omaan makuuni liiaksi tilaa itse aiheelta.

Hollantilaissyntyinen Mata Hari (1876–1917) oli ilmeisen ristiriitainen henkilö: toisaalta jo koulutyttönä seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunutta ja väkivaltaisen avioliiton alistamaa naista säälii syvästi, toisaalta hänen myöhempiä toimiaan on osin ihailtava, osin hämmästeltävä. Porvarillista elämää eläneen tytön tulevaisuus sinetöityi, kun hänen isänsä menetti perheen rahat ja Margaretha lähetettiin perhekriisin keskeltä lastentarhaopettajakouluun. Leidenin pikkukaupungissa elämäänsä kyllästynyt teinityttö haaveili seikkailuista, ja tilaisuus sellaisiin ruumiillistui skottilaistaustaisen hollantilaisupseeri Rudolf MacLeodin muodossa. Margaretha avioitui 18-vuotiaana itseään 20 vuotta vanhemman upseerin kanssa lehti-ilmoituksen ja muutamien kuukausien tapailun jälkeen, ja pian pariskunta muutti eksoottiselle Jaavalle miehen komennuksen vuoksi.

Seikkailut Aasiassa eivät kuitenkaan vastanneet Margarethan päiväunia, sillä aviomies osoittautui pian väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tämä myös petti vaimoaan avoimesti paikallisten naisten kanssa ja vietti alkoholinhuuruista elämää, kun Margaretha joutui muiden upseerien vaimojen tapaan viettämään päivänsä jatkuvan valvonnan alaisena, enimmäkseen neljän seinän sisällä kotimaataan ikävöiden ja lapsia kasvattaen.

Tanssijan urasta haaveillut nainen päätti alkaa toteuttaa omia unelmiaan perheen palattua Hollantiin 1902, sillä hän oli menettänyt tyttärensä huoltajuuden ja aviopari oli erkaantunut toisistaan. Jaavalla paikallisista tansseista innostunut Margaretha muutti seuraavana vuonna yksin Pariisiin, ja alkoi onnekkaiden sattumien avulla saavuttaa mainetta itämaisena tanssijattarena. Tumma nainen kävi ulkonäkönsä puolesta eksotiikasta innostuneelle yleisölle aasialaisesta, ja Margaretha loikin pian itselleen taustatarinan, jonka mukaan hän on jaavalaissyntyinen pyhiä tansseja opiskellut tanssijatar Mata Hari. Vähäpukeisuus ja eroottisuus siivittivät naisen koko Euroopan laajuiseen kuuluisuuteen ja miesten suosioon, ja hän oli aikansa suurimpia julkisuudenhenkilöitä.

Vuosien kuluessa Mata Harin tähti alkoi kuitenkin laskea ja kriitikot epäillä naisen aitoutta. Yli 30-vuotiaaksi ehtinyt nainen oli myös lihonut, ja toimeentulonsa turvaamiseksi hän alkoi tapailla korkea-arvoisia miehiä kurtisaanina. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Mata Hari päätyi kuitenkin keskelle sotaa vakoojan roolissa, kun Saksa värväsi hänet vakoojaksi koodinimellä H21. Lähes samalla kertaa hän päätyi vastavakoojaksi, kun myös Ranska halusi naisen vakoilevan maan puolesta.

Mata Hari herätti huomiota minne matkustikin, ja lopulta häntä pitkään varjostanut Ranskan sotaministeriö vangitsi naisen; tämän uskollisuutta olikin epäilty alusta asti. Usean kuukauden vankeusajan päätteeksi Mata Hari määrättiin kuolemaan, joka toteutettiin 15.10.1917, vaikka todisteet naisen syyllisyydestä olivat puutteellisia. Coelhon kirja linjaa vahvasti, että tarinan sankari oli syytön nimellisestä vakoojan asemastaan huolimatta: ”Hänen ainoa rikoksensa oli olla vapaa ja itsenäinen nainen.” Romaani esittää Mata Harin sodan ja patriarkaalisen yhteiskunnan uhrina, jonka vapaamielinen ura tanssijattarena ja prostituoituna herätti tarpeetonta vihaa aina sotaoikeuden päätöksentekijöissä asti. Niin tai näin, pikaisella googlailulla ja kirjankin esityksen mukaan nainen kuitenkin otti vastaan rahaa ja vakoilutarpeita, vaikkei ilmeisesti luovuttanutkaan tärkeitä tietoja kummallekaan maalle.

Romaanimuotoon kirjoitettua mutta tositapahtumiin perustuvaa kirjaa lukiessa itseäni jää häiritsemään faktan ja fiktion raja; Coelho käyttää häpeilemättä kirjailijan oikeutta tulkintojen tekemiseen ja asioiden yhdistelemiseen, ja jälkisanoissakin hän kertoo jättäneen osan tapahtumista pois. Se on ymmärrettävää, mutta jättää kuitenkin epämiellyttävän epätietoisuuden tunteen: millainen tarina todellisuudessa kaikkine käänteineen olisikaan ollut? Coelho ei peittele varauksetonta sympatiaansa Mata Haria kohtaan, ja erityisesti sen vuoksi kirjan esittämää kuvaa alkaa epäillä, kenties enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Kaiken kaikkiaan Vakooja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa ainakin yhden kuvan aikakautensa kuuluisimmasta femme fatalesta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

”Kun mä oon jo tämmönen vanha ämmä!”
Olen päättänyt lopettaa sen. Nainen ei saa puhua itsestään noin rumasti. Meitä ämmitellään ja akotellaan muutenkin aivan tarpeeksi. Ei siihen tarvitse itse osallistua.
Sitä paitsi en ole vanha ämmä. Olen keski-ikäinen nainen. Ja suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla ei ole vielä pahempia kolotuksia ja sairauksia. Jos hyvin käy, on edessä vielä monia hienoja vuosia. Kiinnostavia ihmisiä, töitä ja matkoja.

img_20181213_1329091339138579.jpg

Anna-Leena Härkösen seitsemäs kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava 2018) on koottu Apu-lehdessä vuosina 2013–2017 julkaistuista teksteistä. Muutaman sivun mittaiset kolumnit ovat kiehtovaa luettavaa, sillä ne eivät pysy lestissään; aloituslauseesta versoo uusia teemoja aivan odottamattomiin suuntiin, mutta lopulta jokainen muodostaa eheän kokonaisuuden, joka usein vieläpä tavoittaa jotakin hyvin oleellista ihmissuhteista tai elämästä yleensä. Tekstejä lukiessa tavoittaa saman tunteen kuin teekupin äärellä ystävän kertomuksia kuunnellessa, ja arkiset oman elämän tai ystävien sattumukset yhdistettyinä humoristiseen pohdintaan ja kirjoittajan omiin mielipiteisiin viihdyttävät viimeiselle sivulle.

Kaikissa kolumneissa puhujana toimii kirjailija itse, ja monissa viitataan hänen elämänsä oikeisiin tapahtumiin ja läheisiin. Välillä esimerkiksi oman pojan tai ystävän napakka lausahdus pääsee sitaattina mukaan maustamaan kerrontaa, mutta nekin Härkösen äänen ja mielipiteiden kehystäminä. Omakohtaisuus sopii tällaisen pakinaa lähestyvään kirjoitustyyliin; lyhyet, toteavat tekstit ovat kukin kokoelma sekalaisia ajatuksia, huumoria ja kokemuksia tietyn aiheen ympäriltä. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi koirakammoisten sosiaaliset vaikeudet, vitsailun vaivaannuttavuus, shoppailu, nukkuminen ja luettujen kirjojen herättämät ajatukset. Kuulostaa luettelona kovin yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta Härkösen tyyli yllättää – jopa nauratti muutaman kerran ääneen, vaikka niin käy itselleni kirjan parissa hyvin harvoin. Lakoniset toteamukset välittävät mahtavalla tavalla vaikeasti välitettävää tilannekomiikkaa:

”Toisen kerran sovitin hattukaupassa baskerimaista angoralakkia.
Lakki oli liian iso ja se lerppui päässäni typerällä tavalla. Myyjä seisoi vieressäni eikä sanonut mitään.
Mä näytän sieneltä, totesin.
Tässä tilanteessa myyjän olisi pitänyt tietysti kiellellä kiivaasti. Mutta hän katsoi minua osaaottava, surullinen ilme silmissään ja sanoi: ”Niin.”
Sienilakki jäi kauppaan.”

Kun kyseessä on omakohtainen, kirjoittajan omia mielipiteitä sisältävä teos, törmää väistämättä siihen, ettei ole kaikesta aivan samaa mieltä. Härkönen ilmaisee itseään anteeksipyytelemättä ja vahvasti mielipiteitään esiin tuoden, joten välillä heräsi jopa pienoinen ärsytys: voiko noin muka sanoa ja ajatella? Toisaalta tyyliä oppi arvostamaan enemmän, kun kokoelman loppupuolella kirjoittaja kertoi olevansa erityisherkkä ja harjoittavansa mielikuvaharjoituksia, joissa huonosti häntä kohtelevat ihmiset pomppivat ja vihoittelevat suuren muurin ulkopuolella, samaan aikaan kun hän itse vain tarkkailee heille sisältä, omasta turvapaikastaan. Juuri tällainen vilpittömyys, aitous ja itsestään antaminen suuntaan ja toiseen tekee kokoelmasta viehättävän vuoropuhelun, jota jää mielipide-eroista huolimatta seuraamaan kiinnostuneena.

Vaikka pääpaino on keveissä ”ensimmäisen maailman ongelmissa”, kuten matkustellessa sattuneissa kommelluksissa ja ihmissuhteiden väärinkäsityksissä, siintää huumorin alta myös vakavampia sävyjä. Kirjoituksissa vierailevat masennus ja mielenterveysongelmat, kirjailijan itsemurhan tehnyt sisko, ystävyyden loppuminen ja avioerot sekä analyyttinen itsensä arvostelu: miksi aikuisenakaan ei uskalla puuttua esimerkiksi muita kiusaavien tai omia rajoja ylittävien ihmisten toimintaan? Kokoelma päättyy kuitenkin lempeisiin sanoihin itsen ja muiden kehumisesta sekä halauksista, ja kirjan luettua mieleen jäävät päällimmäisiksi hauskat anekdootit.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa