Aisopos: Aisopoksen tarinoita

Susi ja leijona

Susi oli siepannut laumasta lampaan ja oli viemässä sitä pesälleen. Leijona tuli vastaan ja riisti siltä lampaan. Kauempaa susi huusi: ”Sinulla ei ole oikeutta ottaa minun saalistani!” Leijona kysyi nauraen: ”Ystävän oikeudellako sinä itse olet sen saanut?”

Tämä tarina sopii rosvoihin ja ryöväreihin, jotka vastoinkäymisen sattuessa alkavat syytellä toisiaan.

Kreikassa elänyt traakialaissyntyinen orja ja sadunkertoja Aisopos eli n. 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua, eikä hänestä ole jäänyt juurikaan varmoja tietoja. Historiankirjoittaja Herodotoksen mukaan kreikkalaiset surmasivat hänet Delfoissa terävän kielensä vuoksi, mutta aikalaistensa puheissa Aisopos muuttui pian lähes jumalalliseksi taruhenkilöksi, jonka jopa sanottiin palanneen maanpäälle kuolemansa jälkeen. Aisopos kruunattiin antiikin maailman suurimmaksi tarinankertojaksi ja opettavaisten eläintarinoiden eli faabeleiden keksijäksi, vaikka perinne on tutkitusti häntä vanhempi. Siitä huolimatta kreikkalaiset ja roomalaiset nimesivät kaikki uudet ja vanhat tarinansa Aisopoksen tarinoiksi, ja vielä keskiajallakin faabeleita kirjoitettiin latinaksi hänen nimiinsä. Luin Otavan vuonna 1979 julkaiseman, kääntäjä Marja Itkonen-Kailan kuratoiman valikoiman faabeleita, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Tämä Aisopoksen tarinoita -nimellä julkaistu teos sisältää 110 opetusta – joka on noin kolmasosa säilyneistä kreikankielisistä tarinoista – sekä kääntäjän tiiviin mutta informatiivisen johdannon aiheeseen.

Itselleni Aisopoksen tarinat ovat tulleet aiemmin tutuiksi lapsille tarkoitettuina mukaelmina, mutta alun perin tarinat ovat Itkonen-Kailan mukaan olleet eräänlaisia puhetaidon harjoitusmateriaaleja. Tarinat on aikanaan kirjoitettu muistiin ilman kirjallisia kunnianhimoja, hyvin toteavassa ja tiiviissä muodossa, sillä tarkoituksena oli ammentaa niistä oivaa sisältöä omiin julkisiin esiintymisiin. Suomennokset ovatkin kaikki pituudeltaan noin kymmenisen virkkeen mittaisia. Faabeleiden loppuun on vuosien saatossa kirjoitettu auki myös kunkin tarinan opetus ja sopiva käyttötarkoitus, jotta puhujan olisi ollut helpompi valita omiin tarpeisiinsa sopivin. Nämä lisäykset eivät ole alkuperäisiä, vaan ne ovat tuntemattomiksi jääneiden, ilmeisesti roomalaisten, kirjoittajien tekosia. Toteavat ja ankarat loppupäätelmät saivat minut useamman kerran lähes nauramaan: ”Jos joku on luonnostaan pelkuri, mitkään kehotukset eivät saa häntä rohkeaksi”, ”Tämä sopii omahyväiseen ihmiseen, jota toiset eivät lainkaan arvosta”, ”Tämä sopii mitättömään ihmiseen, josta ei ole hyötyä eikä vahinkoa, olipa hän paikalla tai ei.”

Aisopoksen tarinoiden pessimistinen elämänkatsomus yllätti; tarinoiden mukaan parasta on olla huomaamaton ja näkymätön, köyhä ja varovainen, olla haastamatta mahtavampiaan tai olla kokeilematta siipiään, sillä epäonnistumisista saa rangaistukseksi naurunalaisuuden, kurituksen tai kuoleman. Huh! Faabelit eivät ole muodoltaan sananlaskumaisia yleistyksiä, vaan selkeästi kertovia tarinoita, joissa on alku, käännekohta ja loppu sekä monesti myös repliikkejä. Hahmoina eivät toimi vain erilaiset eläimet, vaan mukana on myös Kreikan jumaltaruston hahmoja, tavallisia ihmisiä ja esineitäkin. Osa tarinoista toimii myös erilaisia ilmiöitä selittävinä syntykertomuksina; esimerkiksi sivistymättömät ja raa’at ihmiset ovat erään tarinan mukaan olleet ensin eläimiä, mutta Zeus määräsi Prometheuksen muotoilemaan heistä ulkoisesti ihmisiä.

Kaiken epäilyn ja kurjuuden kuvauksen lomassa Aisopoksen tarinat sisältävät kuitenkin myös kannatettavia ja yleisinhimillisiä ajatuksia toisten auttamisesta: mahtavien tulisi auttaa heikompiaan, sillä silloin kaikki pärjäävät paremmin, kuuluu yhdenkin tarinan johtoajatus. Lyhyet faabelit ovat helppolukuisia ja tarjoavat mielenkiintoisen kurkistuksen kauan sitten eläneiden ihmisten ajatusmaailmaan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 18: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja