Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. – – ”Aidot belgialaiset”, jotka olivat asuneet kaupungissa jo sukupolven ajan tai pitempään, eivät alentuneet luomaan katsettakaan muiden ryhmien kuolevaisiin lukuun ottamatta muutamia Parempia Ihmisiä, joita heidän taustastaan riippumatta kunnioitettiin ja arvostettiin yleisesti. Millä ansioilla he olivat asemansa saavuttaneet oli useimmiten täysin käsittämätöntä, oppineisuudella tai aineellisella varallisuudella ei siinä ollut osaa eikä arpaa. Ne onnelliset kuitenkin, jotka tuon arvonimen olivat onnistuneet saamaan, ottivat kasvoilleen ylpeän ilmeen, josta asiaan vihkiytyneet saattoivat lukea selvästi: ”Minä olen yleisesti tunnustettu Parempi Ihminen ja yleisten ennakkoluulojen yläpuolella.”

img_20190907_1646504992885006336177509.jpg
Belgiassa syntyneen mutta Hollannissa eläneen Ida Simonsin teoksen Tyhmä neitsyt (alk. Een dwaze maagd, 1959; uudestaan alkukielellä 2014; suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2015) takana on todella mielenkiintoinen tarina. Simons oli saksanjuutalainen konserttipianisti, joka perheineen joutui kokemaan keskitysleirien kauhut – mutta ihmeen kaupalla selvisi hengissä. Sotavuodet heikensivät häntä siinä määrin, että musiikkiura täytyi asettaa sivuun, mutta sen sijaan Simons alkoi kirjoittaa. Hieman alle 50-vuotiaana yllättäen kuolleen naisen kirjallinen ura jäi lyhyeksi, mutta esikoisromaani Tyhmä neitsyt sai aikanaan ylistetyn vastaanoton Hollannissa. Vuosien mittaan kirja jäi unohduksiin, kunnes muutamia vuosia sitten eräs hollantilainen kustannustoimittaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2014, loistavat arviot seurasivat toinen toistaan ja menestystä seurasi joukko käännöksiä, myös suomeksi. Näistä käänteistä voisi jo itsessään kirjoittaa kirjan, mutta viiltävä, ironinen ja pohdiskeleva Tyhmä neitsyt ei kalpene vertailussa.

Tyhmä neitsyt on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kuvaus aikuiseksi kasvamisesta hollantilaisessa juutalaisperheessä ja -yhteisössä, mutta toisin kuin kirjan ilmestymisajankohdasta voisi päätellä, on tarina kehityskertomus ja arkikuvaus täysin vailla viittauksia holokaustiin. Päähenkilö ja kertoja on 12-vuotias hollantilainen Gittel, joka haaveilee pianistin urasta ja elää yhdessä ikuisesti epäonnisen liikemies-isänsä sekä jatkuvasti avioeroa hautovan äitinsä kanssa. Riitaisa kotielämä on tytöstä lähinnä rasittavaa, sillä säännöllisten avioerouhkausten vahvistamiseksi äitinsä aina nappaa hänet mukaansa lapsuudenkotiinsa, jolloin Gittel joutuu paitsi jättämään koulupäiviä väliin, myös sietämään äitinsä meluisaa ja toisiaan kiusoittelevaa sisarusparvea sekä ärtyisää isoäitiä. Sukuloinnit Belgian Antwerpenissä (joka on muuten Simonsin oma synnyinkaupunki!) muuttuvat kuitenkin yllättäen mielenkiintoisiksi, kun Gittel onnistuu tekemään vaikutuksen isoäidin naapurissa elävään, 29-vuotiaaseen vanhaan piikaan, neiti Lucie Mardelliin. Mardellien perhe on Antwerpenin rikasta ja arvostettua kermaa, ja ihmeekseen Gittel voittaa Lucien lisäksi myös tämän ystävällisen isän luottamuksen. Pian hän saa juosta naapurissa soittamassa arvokasta Steinwayta aina halutessaan, ja Lucie kuljettaa häntä ympäri kaupunkia kokemassa vapauksia, joita tiukka äiti ja tämän suku eivät tytölle ikinä suo.

Idylli ei kuitenkaan jatku loputtomiin, ja hiljalleen teini-ikäiseksi kehittyvä Gittel alkaa huomata aikuisuudessa outoja ja puistattavia puolia, jotka lähestyvät häntäkin vääjäämättä. Aikuiset ovat kuin vierasta rotua: he nauravat oudoille asioille, he kuiskailevat salamyhkäisesti, he valehtelevat toisilleen ja Gittelille, naiset joutuvat kärsimään vatsakivuista kuukautisten vuoksi… Kun ennen Gittelille varauksettoman huomionsa antanut Lucie vielä menee rakastumaan isänsä työntekijään, Gabrieliin, alkaa aikuisuus lieveilmiöineen todella huolestuttaa. 12-vuotiaana lapsi ei ole enää vain lapsi: hän alkaa hahmottaa elämän lainalaisuuksia ja lausumattomia sääntöjä aivan uusilla tasoilla. Juuri tätä kehitysvaihetta Simons kuvaa upean tarkkanäköisesti mutta synkästi. Gittelin mielikuvitusmaailmat kummittelevat vielä kirjan alussa mukana sekoittuen todellisiin tapahtumiin, mutta kirjan lopussa monenlaisia vastoinkäymisiä ja karvaita opetuksia kokenut tyttö tekee jo tietoisia valintoja maailmankuvansa suhteen. Lukijaa tosin kylmää, sillä Simonsin Gittelin suulla maalaama elämänasenne on valtavan kyyninen. Kun mikään Gittelin ympärillä ei ollutkaan sitä miltä lapsesta näytti, hän tekee kirjan lopussa vakaan päätöksen olevansa tästä edespäin kuin Raamatun vertauksen viisaat neitsyet; hänelle se tarkoittaa varovaisuutta, tunteiden syrjään asettamista ja ikuista valmiustilaa petosten ja ansojen varalta.

Kirjan nimimotiivinakin toimiva Raamatun vertaus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä on mielestäni kirjaan nähden kovin monitulkintainen. Ensinnäkin on erikoista, että kirjassa suoraankin siteerattu Raamatun kohta on ensinnäkään päätynyt mukaan teokseen, sillä Matteuksen evankeliumi, josta vertaus löytyy, ei sisälly juutalaisten käyttämään heprealaiseen Raamattuun. Toiseksi, vertauksen opetukseksi on yleisesti tulkittu valppaana oleminen, Jeesuksen saapumisen tai maailmanlopun varalta. Gittel – juutalainen kun on – ei varmasti odota kumpaakaan näistä, ja sen tietää myös vertauksen Gittelille esittelevä naapuri, herra Mardell. Toisaalta Simons taitaa paljastaa jotain hyvin olennaista niin omasta taustastaan kuin Gittelin kohtalosta tällä virkkeellä:

”Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.”

Tyhmä neitsyt ei ole suotta ansainnut uutta tulemistaan, sillä se on todella vahva ja omaääninen romaani. Kieli on luonnollista ja lennokasta, teoksen maailma erikoisine hahmoineen kokonainen ja Gittelin kertojanääni pisteliään ironinen ja tarkkoja havaintoja tekevä. Itselleni kirja kuitenkin aiheutti ristiriitaisen olon, sillä tarinan loppupäätelmät ovat niin totaalisen kylmiä ja lopullisia. Kyynisen pohjavireen huomaa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta se pääsee silti yllättämään lopussa. Tuntuu väärältä, että nuori Gittel joutuu huomaamaan elämän epäoikeudenmukaisuuden ja ihmisten epäluotettavuuden niin syvästi vaikuttavilla tavoilla; eiväthän kaikki ihmiset ole pahoja ja tietoisia pettureita, tekisi mieli huudahtaa. Simons on kuitenkin tehnyt valintansa, ja lukemisen jälkeen jääkin pohtimaan, miten valtavia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä kirjailija itse joutuikaan käymään läpi – masentava elämänasenne ei niiden valossa enää ihmetytä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s