”Kun mä oon jo tämmönen vanha ämmä!”
Olen päättänyt lopettaa sen. Nainen ei saa puhua itsestään noin rumasti. Meitä ämmitellään ja akotellaan muutenkin aivan tarpeeksi. Ei siihen tarvitse itse osallistua.
Sitä paitsi en ole vanha ämmä. Olen keski-ikäinen nainen. Ja suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla ei ole vielä pahempia kolotuksia ja sairauksia. Jos hyvin käy, on edessä vielä monia hienoja vuosia. Kiinnostavia ihmisiä, töitä ja matkoja.
Anna-Leena Härkösen seitsemäs kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava 2018) on koottu Apu-lehdessä vuosina 2013–2017 julkaistuista teksteistä. Muutaman sivun mittaiset kolumnit ovat kiehtovaa luettavaa, sillä ne eivät pysy lestissään; aloituslauseesta versoo uusia teemoja aivan odottamattomiin suuntiin, mutta lopulta jokainen muodostaa eheän kokonaisuuden, joka usein vieläpä tavoittaa jotakin hyvin oleellista ihmissuhteista tai elämästä yleensä. Tekstejä lukiessa tavoittaa saman tunteen kuin teekupin äärellä ystävän kertomuksia kuunnellessa, ja arkiset oman elämän tai ystävien sattumukset yhdistettyinä humoristiseen pohdintaan ja kirjoittajan omiin mielipiteisiin viihdyttävät viimeiselle sivulle.
Kaikissa kolumneissa puhujana toimii kirjailija itse, ja monissa viitataan hänen elämänsä oikeisiin tapahtumiin ja läheisiin. Välillä esimerkiksi oman pojan tai ystävän napakka lausahdus pääsee sitaattina mukaan maustamaan kerrontaa, mutta nekin Härkösen äänen ja mielipiteiden kehystäminä. Omakohtaisuus sopii tällaisen pakinaa lähestyvään kirjoitustyyliin; lyhyet, toteavat tekstit ovat kukin kokoelma sekalaisia ajatuksia, huumoria ja kokemuksia tietyn aiheen ympäriltä. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi koirakammoisten sosiaaliset vaikeudet, vitsailun vaivaannuttavuus, shoppailu, nukkuminen ja luettujen kirjojen herättämät ajatukset. Kuulostaa luettelona kovin yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta Härkösen tyyli yllättää – jopa nauratti muutaman kerran ääneen, vaikka niin käy itselleni kirjan parissa hyvin harvoin. Lakoniset toteamukset välittävät mahtavalla tavalla vaikeasti välitettävää tilannekomiikkaa:
”Toisen kerran sovitin hattukaupassa baskerimaista angoralakkia.
Lakki oli liian iso ja se lerppui päässäni typerällä tavalla. Myyjä seisoi vieressäni eikä sanonut mitään.
– Mä näytän sieneltä, totesin.
Tässä tilanteessa myyjän olisi pitänyt tietysti kiellellä kiivaasti. Mutta hän katsoi minua osaaottava, surullinen ilme silmissään ja sanoi: ”Niin.”
Sienilakki jäi kauppaan.”
Kun kyseessä on omakohtainen, kirjoittajan omia mielipiteitä sisältävä teos, törmää väistämättä siihen, ettei ole kaikesta aivan samaa mieltä. Härkönen ilmaisee itseään anteeksipyytelemättä ja vahvasti mielipiteitään esiin tuoden, joten välillä heräsi jopa pienoinen ärsytys: voiko noin muka sanoa ja ajatella? Toisaalta tyyliä oppi arvostamaan enemmän, kun kokoelman loppupuolella kirjoittaja kertoi olevansa erityisherkkä ja harjoittavansa mielikuvaharjoituksia, joissa huonosti häntä kohtelevat ihmiset pomppivat ja vihoittelevat suuren muurin ulkopuolella, samaan aikaan kun hän itse vain tarkkailee heille sisältä, omasta turvapaikastaan. Juuri tällainen vilpittömyys, aitous ja itsestään antaminen suuntaan ja toiseen tekee kokoelmasta viehättävän vuoropuhelun, jota jää mielipide-eroista huolimatta seuraamaan kiinnostuneena.
Vaikka pääpaino on keveissä ”ensimmäisen maailman ongelmissa”, kuten matkustellessa sattuneissa kommelluksissa ja ihmissuhteiden väärinkäsityksissä, siintää huumorin alta myös vakavampia sävyjä. Kirjoituksissa vierailevat masennus ja mielenterveysongelmat, kirjailijan itsemurhan tehnyt sisko, ystävyyden loppuminen ja avioerot sekä analyyttinen itsensä arvostelu: miksi aikuisenakaan ei uskalla puuttua esimerkiksi muita kiusaavien tai omia rajoja ylittävien ihmisten toimintaan? Kokoelma päättyy kuitenkin lempeisiin sanoihin itsen ja muiden kehumisesta sekä halauksista, ja kirjan luettua mieleen jäävät päällimmäisiksi hauskat anekdootit.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Sivuhenkilö 