Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Noustakseen arvossa taideteos vaatii tietynlaisen psykologisen ilmaston. SoHo tarjosi tuolloin täsmälleen oikean määrän henkistä kiimaa, jotta taide kukoisti ja hinnat nousivat pilviin. Minkä tahansa kauden kalliit työt on aina kyllästettävä aineettomuudella – kestävän arvon käsitteellä. Tällä käsitteellä on paradoksaalinen kyky erottaa taiteilijan nimi teoksesta, ja niin nimestä tulee hyödyke, jota ostetaan ja myydään. Teos pikemminkin seuraa taiteilijan nimeä konkreettisena todisteena.

Norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin kolmas romaani Kaikki mitä rakastin (alk. What I loved, 2003; suom. Kristiina Rikman, Otava 2007) on perusteellinen kurkistus New Yorkin nykytaidepiireihin sekä traaginen kuvaus kahden juutalaistaustaisen perheen yhteen kietoutuvasta elämästä. Lähes 500-sivuisen järkäleen tarina saa alkunsa 1980-luvun New Yorkista, mutta kunnianhimoinen taiteilijoiden sukusaaga jatkuu aina kirjan ilmestymisajankohtaan, 2000-luvun alkuun saakka. Yhteiskunnalliset muutokset eivät nouse tässä tiiviisti hahmojensa sisäiseen maailmaan keskittyvässä romaanissa esiin, vaan pääteemoiksi voisi nimetä ihmiselämän suuret kysymykset: ihmissuhteiden rakentamisen vaikeuden ja niistä luopumisen tuskan, ikääntymisen sekä kuoleman kohtaamisen ja hyväksymisen. Kaiken taustalla suurimpana kuitenkin häilyy taiteen tekeminen, ostaminen ja tulkitseminen: kaikki tapahtuu ympäröivän yhteiskunnan ehdoilla ja armoilla.

Polveileva tarina kuvataan keski-ikäisen taidehistorioitsija Leo Hertzbergin suulla ja silmillä. Saksasta Yhdysvaltoihin juutalaisvainoja paenneet vanhemmat ovat kasvattaneet hillityn ja herkän pojan, joka mieheksi kasvettuaankin lukee ihmisten elekieltä tarkkaan, usein hieman huolestuneena tai hermostuneena. Leon lähipiiri onkin hänen onnekseen täynnä vahvoja ja elämäniloa pursuavia ihmisiä: sielunveli, boheemi taiteilija ja naapuri Bill, tämän estynyt runoilijavaimo Lucille, Billin hurmaavan välitön, nuori ja kaunis malli Violet sekä Leon vaimo, älykäs kirjallisuuden yliopisto-opettaja Erica muodostavat tiiviin arjen turvaverkon. Leo ja Bill puolisoineen illastavat, lomailevat, juhlivat ja saavat perheenlisäystäkin yhdessä, ja etuoikeutettu elämä SoHon suurissa asunnoissa kulkee hetken kuin tanssi.

Onni ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Vuosien vieriessä kahden pariskunnan ja Violetin elämänpolut risteävät, limittyvät ja lomittuvat myös traagisissa merkeissä. Tiivis ystävysporukka kohtaa ihmissuhdeongelmia, vanhenemisen ja katoavan maineen aiheuttamaa huolta sekä lähipiiriin osuvia vakavia mielenterveysongelmia – jopa kuolemaa. Hitaasti kahden perheen yhteisenä kasvu- ja kipuilutarinana käynnistynyt romaani tekee useita yllättäviä suunnanvaihdoksia, ja muuttuu lopulta jopa kauhistuttavia piirteitä saavaksi trilleriksi.

Hustvedtiä ei voi koko kirjan mittakaavassa syyttää ennalta-arvattavuudesta, mutta muutamat yksityiskohdat pistivät lukiessa silmääni hyvin vanhahtavina ja kliseisinä. Tarinan minäkertojana Leo kuvataan mielestäni vanhanaikaiseen tyyliin korostetun (toksisen) miehisenä hahmona. On hyvin ristiriitaista, että Leon hallitusta luonteesta huolimatta lukija saa jatkuvalla syötöllä kuulla häneltä seksuaalisesti värittyneitä kommentteja ja jopa fantasioita kohtaamistaan naisista. Naishahmojen akateemisista ja taiteellisista saavutuksista huolimatta heistä puhutaan Leon näkökulmasta usein ulkokuoreen keskittyen. Odotin kirjan loppuun saakka löytäväni selityksen tälle kovin ankealle piirteelle, mutta tarinan loppukaan ei tarjonnut vastausta naishahmojen ohentamiselle.

Toisaalta Kaikki mitä rakastin tarjoaa todella kauniin kahden miehen välisen ystävyyden kuvauksen. Leon ja Billin lähes sattumalta alkava ihmissuhde syvenee loppuun saakka ja kestää kaikenlaiset vaiheet. Heidän kuvauksessaan on vilpittömyyttä ja monipuolisuutta, jota naishahmojen kohdalla jäi kaipaamaan. Lisäksi romaania määrittävät mielenkiintoisella tavalla kirjoittajansa intohimot, kirjallisuus ja taide. Kirja on täynnä viittauksia kuvataiteilijoihin, kirjoittajiin ja ihmistieteiden tutkijoihin, mutta eniten kunnioitusta herättävät päähenkilöiden urien ja tuotosten kuvaukset. Taiteilija Billin kirjan aikana syntyvää runsasta tuotantoa läpikäydään kuin täikammalla: erikoiset nykytaiteen teokset tuodaan lukijan eteen kuin elokuvassa, kaikki yksityiskohdat paljastavalla tarkkuudella.

Sekä Billin että omia tutkimuksiaan ja kirjojaan kirjoittavien Leon, Erican, Violetin ja Lucillen kohdalla on nostettava Hustvedtille hattua: newyorkilaisen taide- ja tiede-eliitin uskottava kuvaus ei ole helppoa, mutta tässä romaanissa tutkimukset ja taiteet ovat yksityiskohtaisia, tärkeitä juonen osia, jotka todella myös avataan lukijalle. Taustatyö ja mielikuvitus tekevät vaikutuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirja, jota luet ulkona

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s