Arttu on näköjään tinkinyt linjastaan, jonka mukaan sisävessaa saa käyttää vain kovalla ukkosella ja tulipalopakkasella. Vessaa se ei tietenkään vetänyt, koska vessaa ei saa vetää, paitsi jos käy paskalla. Minulla tosin on ollut täällä aina etuoikeus käyttää sisävessaa kaikissa sääolosuhteissa. Kai se oli Artun tapa osoittaa, että sillä sittenkin oli sydän ja minulla erityisasema siellä. Mutta rajansa se oli rakkaudenosoituksillakin. Vessanvetokielto koski myös minua. En enää totellut sitä.
Sukupolvien välisiä kulttuurieroja, vaiettuja suvun kipupisteitä ja tummaa huumoria Pohjois-Karjalassa – tätä kaikkea löytyy Soili Pohjalaisen toisinkoisteos Valuviasta (Atena 2019). Kevyt ja pohjimmiltaan hyväntuulinen teos keskittyy tavallisesta poikkeavan pääparin, metsän keskelle erakoituneen isoisän ja freelance-toimittaja tyttärentyttären, elämänarvojen ja näkökulmien törmäyksiin, kun lapsenlapsi Maria päätyy sattumusten kautta yksinäisen isoisänsä seuralaiseksi. Arjesta poikkeavassa ympäristössä kaupunkilaiselämän ja kolmekymppisen parisuhteen ongelmat asettuvat erilaisiin mittakaavoihin, mutta samalla myös kaavoihinsa kangistunut Arttu oppii kuin oppiikin uusia temppuja.
Varsinainen tarina käynnistyy, kun Maria päätyy oikukkaan äitinsä huijaamana itärajalle. Äiti on huolestunut isoisä-Artun mahdollisesta muistisairaudesta, muttei halua itse lähteä tarkastamaan tilannetta. Huonosta työtilanteesta kärsivä freelancer-Maria usutetaan matkaan ensin vastentahtoisesti, mutta pian reissulle löytyy sisäsyntyinenkin motivaatio: Marian puoliso Jarkko kiristää hermoja, joten matka isoisän luo tarjoaa sopivaa etäisyyttä. Kun periltä löytyy ikäänsä nähden omatoiminen mutta huolestuttavasti alkoholia käyttävä vanhus, tuntee nainen hetken itsensä hieman petetyksi ja tarpeettomaksi. Lopulta yhdeksi yöksi kaavailtu vierailu venähtää kuitenkin kuukausien hengähdykseksi kaupungin ja parisuhteen vaikeuksista. Pidemmän oleskelun aikana Artusta löytyy yllättäviä piirteitä ja jopa henkistä tukea, jota vaille nainen tuntee muutoin jäävänsä elämän käännekohdassa. Toisaalta liian tutulta tuntuvat, itsepäiset piirteet sekä vanhanaikaiset ajatusmallit ajavat naista toisinaan raivon partaalle.
Valuvika käsittelee keveydestä huolimatta mielenkiintoisia ja kipeitä aiheita, kuten omien sukulaisten vanhenemisen hyväksymistä sekä lapsi-vanhempi-suhteen ongelmia, jotka voivat vaikuttaa yhä aikuisiällä vahvasti. Marian näkökulmasta kulkeva kerronta vuorottelee nykyhetken kuvauksen ja elävien lapsuusmuistojen välillä, ja niiden avulla tuodaan hienovaraisesti esiin myös syitä hahmojen ensin kummallisilta tuntuville käytösmalleille: lapsuuden muistot ja aikuinen nykyhetki käyvät dialogia, ja lukija saa uutta tietoa menneisyydestä yhtä matkaa Marian kanssa. Kun läheisistä paljastuu uusia, hämmentäviä tietoja, voi tosiaan ensin olla vaikea suhtautua rakkaiden tekemiin virheisiin ja puoliin, joihin itse ei ole tutustunut. Yksi läsnäolevista suurista teemoista on myös perheen perustaminen: Jarkko ja Maria ovat toivoneet lasta kolme vuotta, mutta kun raskaus todella alkaa, ei tilannetta olekaan aivan helppo niellä.
Valuvika on tuoreelta tuntuva teos isovanhempien ja lastenlasten (ja laajemminkin sukulaisten) välisistä monimutkaisista suhteista. Päähenkilön kärsimätön ja toisinaan töykeä käytös kuitenkin kummastuttaa: työ- ja parisuhdetilanteestaan stressaavan Marian äksyilyt ovat varmasti yksi huumorin keinoista, sillä niiden myötä hän myös päätyy erilaisiin, jännitteisiin tilanteisiin. Toisaalta töykeyden taustoja ei oikein avata, ja ainakin itseäni jäi ihmetyttämään tämän negatiivinen asenne häntä tukevia läheisiä, Jarkkoa ja isäänsäkin, kohtaan. Kirjaan parhaaseen antiin lukeutuu rikas ja leveä pohjoiskarjalainen murre, jonka toteutuksessa kirjailijaa on avustanut Paavo Havula. Tarkasti toteutettu puheenparsi luo autenttista tunnelmaa, joka sekä korostaa huumoria että syventää koskettavia dialogeja.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 42: Kirjassa on isovanhempia
Sivuhenkilö 