romaani – Sivu 16 – Sivuhenkilö

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Mariam pani huuhdotut taimenenpalat puhtaaseen kulhoon. Veden yhä tippuessa sormenpäistä hän nosti päätään ja katsoi Lailaa, katsoi kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa.
”Silloin yhtenä iltana, kun Rashid… Kukaan ei ole aikaisemmin puolustanut minua”, hän sanoi.
Laila tarkasteli Mariamin riippuvia poskia, silmäpusseja, suupielten syviä juonteita – hän pani merkille nuo asiat aivan kuin olisi hänkin nähnyt toisen ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäistä kertaa Laila ei nähnyt edessään vastustajaa vaan kasvot, joilta kuvastuivat sanattomat murheet, napisematta kannetut taakat, omaan kohtaloon alistuminen ja vaiti kestäminen. Jos hän jäisi, tuollaiseltako hänkin näyttäisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, Laila mietti.
”En voinut antaa hänen tehdä sitä”, Laila sanoi. ”En ole kasvanut perheessä, jossa ihmiset kohtelisivat toisiaan noin.”
”Tämä on nyt sinun perheesi. Paras kun totuttelet siihen.”

Khaled Hosseinin toinen teos, Tuhat loistavaa aurinkoa (alk. A Thousand Splendid Suns, 2007; suom. Kristiina Savikurki, Otava 2008), on rikkaasti kuvailtu ja polveileva kertomus rakkaudesta eri muodoissaan. Lukemaan koukuttavassa tarinassa rakastetaan niin lähimmäistä, ystävää, perhettä, nuoruuden rakkautta, lasta kuin kotimaatakin, ja kaikkia näitä tunteita kuvataan aidosti ja vilpittömän oloisesti. Kirjan alussa niin moderni ja rauhaisa 1950-luvun Afganistan muuttuu Talibanin ja sodan myötä painajaismaiseksi loukuksi jokaiselle kaupunkilaiselle, ja tätä taustaa vasten rakkauden ja toivon säilyminen teki ainakin allekirjoittaneen lukukokemuksesta entistäkin tunteikkaamman.

Kirjan päähenkilöiksi nousee kaksi vahvaa ja eri-ikäistä naista, Mariam ja Laila, joista tarinan kuluessa muodostuu sukulaisuussuhteen puuttumisesta huolimatta kuin äiti ja tytär. Kahden sukupolven naisten tarinoiden myötä Hossein maalaa taitavasti myös kokonaisen yhteiskunnan murroksen. Lähes terrorismiksi yltyvä sota ja fundamentalistinen islamin tulkinta tuskin tuovat onnea kenellekään, mutta tässä kirjassa fokus on ruohonjuuritasolla ja naisten kokemissa vääryyksissä. Talibanin mielettömät rangaistukset, naisten asettaminen miesten holhoukseen, jatkuva väkivallan uhka kotona ja kaupungilla sekä kaikkien kodin ulkopuolisten mahdollisuuksien evääminen hengästyttävät – eihän kirjan kuvaamista tapahtumista ole aikaa kuin vuosikymmeniä. Shokeeraavia kohtaloita ei kuitenkaan roiskita lukijan silmien eteen sattumanvaraisesti, vaan 1950-luvulta 2000-luvulle kulkeva tarina mahdollistaa Afganistanin kehityskulun syiden ja seurauksien esittelyn ja jonkinasteisen ymmärtämisen.

Tuhat loistavaa aurinkoa alkaa Mariamin tarinalla. Hän on Heratin rikkaimpiin kuuluvan miehen ja tämän entisen palvelijan avioton lapsi, harami eli äpärä. Kun nuoren Mariamin äiti kuolee, joutuu hän isänsä vaimon painostuksesta naimisiin vanhan kabulilaisen Rashidin kanssa, ja muuttaa tämän luokse toiselle puolelle Afganistania. Vuosien mittaan Mariam turtuu elämäänsä ei-minään, kouluttamattomana väkivaltaisen miehen vaimona.

Toisessa osassa lukija tutustuu Lailaan, koulutetun ja hyvän perheen kuvankauniiseen tyttäreen. Kabul on täynnä vaihtoehtoja ja tulevaisuudessa siintävät yliopisto-opinnot, kunnes sota pyyhkii haaveet tieltään. Lailan rakkain ystävä Tariq lähtee perheineen pakoon toiseen maahan, mutta ennen tämän lähtöä rakastuneet nuoret päätyvät rakastelemaan ja uhmaamaan kaikkia tuntemiaan rajoja. Pian tämän jälkeen Kabul muuttuu vaaralliseksi miinakentäksi, joka vaatii uhreikseen myös Lailan vanhemmat. Haavoittunut tyttö otetaan naapurin Rashidin ja Mariamin hoiviin, ja Lailan ulkonäköön mieltynyt Rashid ottaa tämän toiseksi vaimokseen – tietämättä, että Laila odottaa jo Tariqin lasta.

Kolmas osa kuvaa naisten arkielämää ja lähentymistä, ja sisältää todennäköisesti kirjan raaimmat henkisen ja fyysisen väkivallan kuvaukset. Vastapainoksi lukija saa seurata rikkoutuneiden naisten hidasta vahvistumista, kun he löytävät omat paikkansa toistensa viereltä. Lopulta sietämättömäksi muuttunut yhteiselämä Rashidin kanssa ja yhteiskunnallinen tilanne ajaa naiset kuitenkin epätoivoisiin tekoihin, jotta he ja lapset voisivat elää ihmisarvoista elämää. Laila on jo vuosia luullut rakkaansa kuolleen, mutta Tariqkin yllättää ilmestymällä takaisin Kabuliin keskellä vaikeimpia aikoja. Kaikki ei kuitenkaan käy kuin saduissa, ja uuden alku vaatii ensin suuria uhrauksia.

Neljäs osa sijoittuu jo lähes nykypäivään, ja kuvaa Lailan, lasten ja Tariqin myöhempiä vaiheita. Pahimmat myrskyt ovat jo laantuneet, mutta moni asia askarruttaa aikuistunutta paria: miten käy Afganistanin? Entä kahden haavoittuneen ihmisen muodostaman parisuhteen? Hosseini kuvaa tuoreen perheen haparoivaa alkua realistisesti ja lämmöllä: epäkohtia löytyy eivätkä kaikki haavat parane, mutta tahtoa ja toiveikkuutta löytyy. Saman pätee kirjan lopussa esiteltävään Afganistaniin, jossa uskaltaa jälleen elää tavallista elämää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 33: Selviytymistarina

Kjell Westö: Kangastus 38

”Siinä seistessään Matilda muistelee iltaa jolloin lupasi juhlallisesti Zaidalle pitää huolta Konnista. Kun Zaida-äiti lähti puolustamaan punaista Tamperetta, Milja Matilda lupasi katsoa että Konnilla ei olisi hätää kunnes Zaida palaisi.

Sitä lupausta hän ei pystynyt pitämään. Mutta ei Zaidakaan tullut takaisin.”

Kjell Westön Kangastus 38 (alk. Hägring 38, suom. Liisa Ryömä; Otava 2013) on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva kuvaus sisällissodan haavoittamasta kansakunnasta. Näennäisesti niin taloudellisesti kuin henkisesti sodasta selvinneen yhteiskunnan yksilöt eivät kuitenkaan unohda kokemaansa ja näkemäänsä: öisin mielessä väikkyvät vankileirien hyväksikäytöt, homeiset leivänkannikat ja loputtomat, vartaloa pitkin juoksevat kirput – mutta ei kaikilla.

Westö kuvaa sodan mentyäkin punaisiin ja valkoisiin jakautunutta pääkaupunkia dramaattisesti mutta uskottavasti kahden päähenkilön kautta. Suomenruotsalaisen asianajaja Claes ”Klabben” Thunen loistava tulevaisuus on jo takana päin: avioliitto kauniin, rikkaan ja oikeasta suvusta ponnistavan Gabin kanssa kariutui vaimon petettyä ja rakastuttua Claesin parhaaseen ystävään, eikä pieni lakitoimistokaan ole sitä, mitä entiseltä korkeisiinkiin asemiin päässeeltä valtion virkamieheltä odotettiin. Suomenruotsalaisista keski-ikäistyneistä miehistä koostuva herrakerhokin väsyttää, eikä vähiten Saksan poliittisten tapahtumien herättämien mielipide-erojen vuoksi. Sisällissota ei sanottavasti jättänyt mieheen jälkiään, mutta Euroopan tulevaisuus huolettaa sitäkin enemmän.

Milja Matilda Wiik – tai rouva Matilda Wiik, kuten hän itse itseään tituleeraa – elää näennäisesti hyvää elämää. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva nainen on tehnyt uran huolellisena konttoristina, harrastaa elokuvateattereissa käyntiä ja pystyy rahallisesti avustamaan Konnia, muusikkoveljeään. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä todellisuudessa rouva ei enää ole rouva, vaan hyvin yksinäinen ja ahdistunut jätetty nainen. Lisäksi teini-ikäisenä punavankina toistuvien raiskausten ja epäinhimillisten olojen uhriksi joutunut nainen ei ole onnistunut karistamaan tapahtumia harteiltaan, vaan elää niitä pahenevien harhojen muodossa yhä uudestaan. Rouva Wiik ei sopeutuvaisena ihmisenä ole katkera valkoisille, mutta välillä alitajunnassa vallan ottava nuori Milja-neiti ei pysty antamaan anteeksi yksittäisille pahantekijöille.

Kaksi erilaista kohtaloa kohtaavat luonnollisesti asianajaja Thunen toimistossa, jonne rouva Wiik tulee palkatuksi. Keski-ikäistyvät ja kumpikin tahoillaan hylätyiksi tulleet päähenkilöt löytävät toisistaan (salattua) iloa harmaisiin työpäiviin, mutta romanttinen suhde ei koskaan pääse edes ajatuksen tasolla syttymään: liikaa luokkaeroja, liikaa vanhoja haavoja sekä yksi liian lopullinen päätös, joka tekee Matildan muun elämän mahdottomaksi.

Kangastus 38 on hienosta ja tunnelmallisesta Helsinki-kuvauksestaan huolimatta ennen kaikkea kirja sodasta eri muodoissaan: menneen kaiuista, tulevan uhasta ja henkisesti edelleen käynnissä olevista. Vaikka juonenkäänteet herättävät välillä toivoa, Matildan hahmon mukana myös lukija tulee vakuutetuksi siitä, että joskus edessä ei ole kuin pimeä umpikuja. Loppuratkaisu on kaikessa kylmyydessäänkin tarinan maailmassa looginen ja pääteltävissä, mutta se jätti hiljaiseksi pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Surullinen kirja

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Oliko se onnea, jos oli onnellinen neljä tuntia viikossa? Ja mitä sitten jos ei ollut. Oliko Jumala luvannut onnea? Autuaita ovat murheelliset. Jumalan valtakunta oli toista kuin onni, toista ja paljon suurempaa. Autuaita ovat hengellisesti köyhät sillä heidän on taivasten valtakunta. Onnen tavoittelu oli pelkkää epätoivon maailmaa joka yhden elämän vuoksi hylkäsi sen, mikä oli todellista. Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

Viime aikojen lukuisista uskontoja käsittelevistä romaaneista Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) teki minuun erityisen vaikutuksen: kainuulaisen helluntainuoren matkasta värikkäässä Bogotassa asuvaksi naiseksi saisi aikaan monella tapaa epäuskottavan tarinan, mutta Törmälehdon teksti ei missään vaiheessa osoita teennäisyyttä. Itselleni se oli aidosti koskettava lukukokemus teini-iän vimmaisesta päättäväisyydestä sekä aikuiseksi kasvamisen kipupisteistä.

Romaanin päähenkilö Elsa elää Kainuussa kahden maailman välissä: hänen isänsä ja perheen kanssa asuvat isän vanhemmat ovat hiljaista körttikansaa, etelästä vaimoksi eksynyt äitinsä kulttuuria janoava ateisti, jolle kirkot ovat kulttuuria ulkomailla, mutta epäilyttäviä reliikkejä Suomessa. Seurakuntanuori, lukioikäinen Elsa kaipaa jotain muuta, ja löytää ystäviensä Miran ja Talvin kanssa paikalliseen helluntaiherätysliikkeeseen. Yhtäkkiä jumalan valtakunta onkin lähempänä kuin koskaan, vaikka liikutaankin arviolta 2000-luvulla: seurakuntaporukalla tehdään herätysiskuja paikallisiin Alkoihin ja välitunnilla rukoillaan salaa herätystä koko lukioon, sillä lopunajat ovat lähellä. Kaikkein jännittävintä ovat kuitenkin armolahjat, joista riparilla ei puhuttu lainkaan samalla tavoin kuin helluntaiaktiivien Virpin ja Arvon kotona kokoontuvissa opetustilaisuuksissa.

Pian Elsakin toivoo kuumeisesti kielilläpuhumisen lahjaa, mutta paastoista, kyyneleistä ja ankarasta rukoilusta huolimatta toive ei täyty – Miralta ja Talvilta lahjan käyttöönotto kuitenkin käy kuin leikiten. Miksi juuri Elsa ei riitä, miksi hänen rukouksensa jäävät kuulematta? Helluntaiseurakunnassa käyminen iskee railon Elsan kotielämään; körttisukulaiset paheksuvat liikkeen äänekkyyttä ja riehakkuutta, äiti epäilee tyttärensä arviointikykyä yleisesti. Mikään ei kuitenkaan estä teini-iän päättäväisyydellä puhkuvaa Elsaa saavuttamasta suurinta tavoitettaan: armolahjan saamista ja Jumalan tahdon toteuttamista.

Toinen tarinan päälangoista vie lukijan noin kuutisen vuotta eteenpäin, Elsan elämään värikkäässä ja epävakaassa Bogotassa. Alun perin helluntailaiseen konferenssiin tehty matka onkin vaihtunut vakituiseksi opiskeluksi ja asumiseksi Kolumbiassa. Sota, sissit ja väkivalta häilyvät arkielämän taustalla ja ruumiillistuvat helluntaiseurakunnasta lohtunsa löytäneessä Manuelissa, entisessä sotilaassa ja sissien vangissa. Mies ei suostu päästämään rakastunutta Elsaa lähelleen: läheisyyttä nainen saa vain silloin, kun Manuel alkaa piirtää traumojaan tämän iholle värikkäinä taideteoksina. Manuelin voimakas usko ja järkähtämätön Raamatun tulkinta viehättävät huomaamattaan uskonsa menettävää Elsaa, mutta hiljalleen hän alkaa harkita elämää ilman etäistä miestä – ja ilman yhteistä helluntaiseurakuntaa.

Romaani vuorottelee nuoren ja aikuisen Elsan välillä soljuen. Kontrasti Kainuun hiljaisuuden ja Bogotan ruuhkaisten kujien välillä viehättää, mutta vielä voimakkaampaa on pohdinta uskosta ja epäuskosta. Törmälehto kuvaa sydäntäriipaisevasti juuri helluntailiikkeen löytäneen Elsan tuntoja: ”Talvi varmaan kuolisi ja tapaisi Jeesuksenkin ennen kuin hän”, tyttö miettii epätoivoisena. Toisaalta hänet on täyttänyt pakonomainen tarve olla kuin muut ja puhua kielillä, mutta taka-alalla säteilevät epäilykset eivät jätä häntä rauhaan. Ne samaiset nousevat pintaan lopulta Kolumbiassa, kun seurakunnan pastorille tuntuu olevan tärkeämpää eksoottisen Elsan ihannoitu ihonväri kuin tämän ajatukset.

Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa uskoa ja helluntaiuskontoa monipuolisesti, kiihkoilematta ja tietynlaisella hellyydellä kritiikistä huolimatta. Elsan matka ulos liikkeestä on oikeastaan läsnä ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta se ujuttautuu tietoisuuteen pehmeästi lause lauseelta: kun kirja loppuu, tajuaa tarinan käsitelleen luopumista koko ajan. Kuten oikeassakaan elämässä, maailmankuva ei muutu jyrkästi, vaan jokaiseen hyväänkin muutokseen liittyy haikeutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

”Soitin Jenniferille ja Elinalle, jotka olivat heti mukana suunnitelmassani. Tapasimme Kampissa, josta lohduttautumisseremonian oli määrä alkaa. Kerroin tilanteen. Minun ei tarvinnut esitellä aikomustani, sillä olimme tehneet saman aikaisemminkin. Ideana oli unohtaa itsensä kenkäkauppoihin ja pistäytyä konditorioissa, joista sai samppanjakreemitäytteisiä konvehteja, rapeita vadelma-sokerikidesuklaita sekä sacherkakkua isompaan angstiin. Piti saada poreileva hellyys kielen kärjelle, laajentaa tämä tunne vähä vähältä ulkomaailmaan. Terapian nimi oli ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”.”

riikka-pulkkinen_iiris-lempivaaran-levoton-ja-painava-sydan-768x1116 — Kuva: Otava

Riikka Pulkkisen neljäs romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013, Otava) on keveä lukuromaani vajaa kolmekymppisen ja korkeakoulutetun helsinkiläisnaisen itsensä etsinnästä pitkän parisuhteen kariuduttua yllättäen. Tarina kerrotaan nimihenkilö Iiriksen näkökulmasta, ja kaikenlaiset chick lit-kliseet ovat jopa huvittavuuteen saakka läsnä: Iiris kärsii mistäpä muusta kuin korkokenkä- ja suklaariippuvuudesta, omaa shoppailujensa perusteella lähes loppumattomat rahavarannot − vaikka käykin työpaikallaan vain pyörähtämässä − ja hädän hetkellä hänen aikuiset ystävänsä suostuvat mihin tahansa, kuten esimerkiksi pukeutumaan etsiviksi ja vakoilemaan Iiriksen ex-poikaystävää läheisessä pensaassa tuntien ajan.

Edellä mainituista piirteistä voi olla montaa mieltä, mutta erotuskan vuodattamisen ja miessekoilujen lisäksi kirjassa päästään paikoin pohtimaan koskettaviakin teemoja sisarussuhteista ja aikuistumisen vääjäämättömyydestä. Huolimatta Pulkkisen muun tuotannon vakavuudesta Iiriksen tarina on ensisijaisesti mielikuvituksellista viihdettä, ja sellaisena se on myös luettava.

Iiris Lempivaara on levoton sielu ja koulupsykologi, joka on suunnitellut koko elämänsä lapsien nimiä myöten rakkaan Aleksinsa kanssa. Kun Aleksi aamupalapöydässä kuitenkin kertoo, ettei rakkautta enää ole, alkaa Iiriksen elämässä aivan uusi luku. Selvitäkseen lamauttavasta käänteestä nainen suuntaa tarmonsa suklaan syömiseen työajalla, armottomaan treffailuun sekä avautumiseen parhaalle ystävälleen Elinalle ja täydelliselle siskolleen Jenniferille. Parhaat neuvot itsensä uudelleen löytämisen tiellä tuntuvat kuitenkin antavan 85-vuotias naapurin Marja-Liisa sekä eksentrinen gynekologi Ritva, joiden tehtäväksi jää opettaa sanojen ei ja kyllä merkitykset uudelleen.

Kuten niin usein, aika ja uudet tuulet parantavat syvätkin haavat. Iiriksen enimpien mieshuolten väistyttyä avautuu kuitenkin uudenlaisia ihmissuhdeongelmia, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta ja samastuttavinta antia. Pikkusiskon näkökulmasta virheetöntä perhe-elämää elävä Jennifer herättää Iiriksessä valtavaa rakkautta ja ylpeyttä, mutta samaan aikaan myös raastavaa kateutta. Ulkopuolisuuden tunne sen kuin kasvaa, kun myös elämänmittainen suhde Elinaan alkaa tämän aikuistumisen ja parisuhteen vakiintumisen myötä muuttaa muotoaan. Onko ystävyys yhtä aitoa ja hyvää, jos aivan kaikkea ei enää jaetakaan toiselle kuten lapsena ja nuorena? Iiriksen suhtautuminen lähipiirinsä suuriin muutoksiin ja pelko yksinjäämisestä kuvataan herkästi ja syvällisestikin, mutta humoristista kokonaisuutta särkemättä.

Vaikka Iiris kuvataan lahjakkaana ja kunnianhimoisena naisena, ei hänen mielenkiintoista koulupsykologin työtään sivuta kuin ohimennen. Sen sijaan Pulkkinen hassuttelee päähenkilöllään antaumuksella, ja laittaa Iiriksen kehittelemään erilaisia herkkuihin, kengänkorkoihin ja mekkoihin keskittyviä metodeja niin itselleen kuin 16-vuotiaille (naispuolisille) asiakkailleen. Ratkaisu tuntuu hieman tylsältä, sillä tarkoituksellisesti kepeäänkin kirjaan mahtuisi asiantuntemustaan käyttävä nainen. Toisaalta samalla alalla työskentelevä Elina kuvataan kaikin puolin vakaampana ja analyyttisempana henkilönä, joten kenties kyse on vain Iiriksen epätasapainon ja levottomuuden alleviivaamisesta.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän päättyy lajityypilleen uskollisesti onnellisesti, mutta se onnistuu ilahduttamaan sanomallaan. Iiristä ei lopulta tee onnelliseksi yksikään mies tai kenkäpari, vaan rakkaiden läheisten ja omien mokien avulla saavutettu oivallus siitä, kuka hän on, mistä hän tulee ja mitä elämältään haluaa. Kliseistä kenties sekin, mutta ehdottoman tärkeää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 11: Kirjassa käy hyvin

Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin koko ajan hukassa. Koko ajan kysymässä, että voiko näin ja mitä sitten?
Olin koko ajan toivonut, että jotkut kivikautiset geenit olisivat heränneet ja alkaneet lähettää alitajuntaan selkeitä ohjeita: sille näyttää tulevan nuha, nosta sängyn pään puolella olevia jalkoja parilla puhelinluettelolla. Nyt se menee kippuraan itkemään, mahaan sattuu, lopeta hiton D-vitamiini ja usko nyt vihdoin, että on odotettava siihen asti, kun sen maha oikeasti kestää – älä rääkkää pienempääsi senkin palliaivo!
Kirjoista löytyi tietoa, mutta ei niissäkään kaikkea kerrottu: miten vauvalta saa hikan pois?

Ainakin omasta näkökulmastani lapsiperhekomediana mainostettu Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) yllätti: on se hauskakin, paino päätteellä -kin. Kenties väärälle taajuudelle viritettyjen odotusten vuoksi tulkitsin romaanin enemmän vakavia aiheita käsittelevänä, hyvin surullisenakin teoksena, mutta ehkä suomalaiseen komediaan mahtuvat myös raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen psykoosi, erokiistat ja yksinhuoltajavanhemmuus. Synkistelyksi kirja ei kuitenkaan liu’u: teksti on vetävää ja elämä voittaa, vaikka arki paina päälle raadollisestikin.

Tärkein syy lukijan toiveikkuuteen ovat sydämelliset hahmot, joiden puolesta vuoroin pelkää, iloitsee ja nolostelee. Tarinan keskiössä on kolmekymppinen aviopari, Antti ja Pia Pasanen. Uraansa keskittyneet ja kaupunkielämän mukavuuksista nauttivat aikuiset muuttuvat pian neuvottomiksi, kun edessä on täysin uudenlainen haaste: vanhemmaksi kasvaminen yllätysraskauden myötä. Pia vaikuttaa hieman kärttyiseltä ja alakuloiselta pitkin raskausaikaa ja synnytyksen jälkeen, mutta kaikki selitetään Antille hormonien piikkiin. Lopulta kuitenkin selviää, ettei Pia todella ollut valmis vanhemmaksi: hän on masentunut, psykoosissa ja kykenemätön (ja haluton) hoitamaan lasta. Kaljanjuonnista, leppoisasta elämästä ja toimittajan työstään nauttiva Antti heitetään keskelle koti-isän arkea, sillä muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Ensin Antti on vain shokissa ja pyrkii parhaansa mukaan täyttämään lapsensa tarpeet. Outo uusi maailma herättää myös katkeruutta: eihän tämän pitänyt mikään miehen homma olla. Läheisen ja mieluisan työyhteisön menettämisen lisäksi koti-isäksi jäänyt Antti kohtaa yhden suomalaisen tasa-arvon ongelman konkreettisesti neuvolan tapaamisissa ja leikkipuistoissa: hän on lähes poikkeuksetta ainoa mies, eikä äitien piireihin ole niin helppoa ujuttautua. Kirja nostaakin oivallisesti esiin yhteiskunnassamme edelleen vallitsevia oletuksia äidistä ensisijaisena vanhempana, niin naisten kuin miestenkin vaatimuksesta. Samalla Yösyöttö on tarina myös mikrotason heräämisestä: tosipaikan tullen Anttikin tajuaa, miten huonosti on osannut tukea vaimoaan ennen tämän lähtöä – kaikenlaiset huolet koskien synnytystä ja kasvatusta oli helppo kuitata olan kohautuksella, kun lapsen asioiden piti jatkossakin koskettaa vain vaimoa.

Yksinäisyys ja epätoivon tunne pirstaloituneen parisuhteen ja avuttoman lapsen yksinhuoltajana toimimisen vuoksi on onneksi helpompi kestää läheisten avulla. Vaikkei tiivistä tukiverkkoa löydy heti, onneksi naapurin Reposet, erityisesti lapsirakas Anna, eivät jää neuvottomiksi keskellä yötäkään. Toimituksesta tuttu ystävä Peippo, ymmärtäväinen isä ja innokas kehitysvammainen pikkuveli Janne tarjoavat aikuisia kontakteja yksinäisiin päiviin, puhumattakaan neuvolan avuliaasta Ullasta tai äiti-lapsi-piirien kiinnostavasta kotiäidistä, Ennistä. Pikkuhiljaa arkirutiinit alkavat sujua, ja vaikkei elämä Yösyötössä olekaan ruusuilla tanssimista edes pahimman mentyä ohi, Antti alkaa taas jumittamisen sijaan tuntea elävänsä ja osaavansa.

Yösyötön tarina innoitti myös elokuvaversion tekemiseen (Marja Pyykön ohjaus v. 2017), eikä se ole ihme: tarina tarjoaa sopivassa suhteessa yllättäviä käänteitä, realistisia ihmissuhdeongelmia ja uskoa huomiseen ihmiselämän haavoittuvimmillakin hetkillä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 19: Kirja käsittelee vanhemmuutta