romaani – Sivu 12 – Sivuhenkilö

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Tuuli tuiversi milloin hiljempaa milloin kovampaa ja silitti tottumattomasti poskia. Metsänlaidan pajunoksissa loisti valkoisia pajunkissoja. Ankarimmassa ahavassa isoäidille tuli yskänpuuska, hän pysähtyi ja sanoi vaivoin: ”Mene sinä vain edeltä, kyllä minä tulen perässä.” Katosin heti metsään. Pajunkissat kiinnostivat minua määrättömästi enemmän kuin vanhojen ihmisten murheet. Siitä mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.

Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (alk. Seitsmes rahukevad, 1985; suom. Eva Lille, Tammi 1986) viehättää, kummastuttaa ja välillä hiukan ahdistaakin. Viisivuotiaan virolaistytön näkökulmasta maailma on ihmeellinen ja arvaamaton paikka, mutta sitä tytön elinpiiri on myös kokonaisuuden näkevän nykylukijan mielestä; Virosta on muutamia vuosia aiemmin tullut osa Neuvostoliittoa, eikä köyhällä maaseudulla arki ole ruusuilla tanssimista. Luonto, neuvostopropaganda ja aikuisten piilotellut huolet yhdistyvät lukutaitoisen mutta vielä epäloogisen lapsen mielessä sopaksi, joka satunnaisessa piikikkyydessään tuo mieleen Tove Janssonin.

Romaani etenee verkkaisesti päivästä toiseen; vuodenajat vaihtuvat hitaasti, ja kirjalle olennainen luontokuvaus pääseekin tahdin vuoksi oikeuksiinsa. Alle kouluikäisellä on vielä aikaa kuvitella olemattomia mörköjä talon nurkkiin ja metsien reunoihin sekä keksiä jekkuja niin koirille kuin kotiväelleen. Pieni tyttö elää vanhempiensa, äidinäitinsä ja enonsa kanssa pienessä tuvassa turvallisen maalaisyhteisön ympäröimänä, mutta läsnä ovat myös vasta loppuneen sodan kauhut ja Neuvostoliiton jatkuva paine; milloin uhkaillaan talojen ja maiden viemisellä, milloin vankeusrangaistuksilla. Lisäksi metsien kätköissä piilottelevat vastarintaliikkeen jäsenet, metsäveljet, pelottavat tavallista kansaa, sillä Neuvostoliitto on asettanut ankaria rangaistuksia heitä vahingossakaan maillaan suojeleville. Lapsi ei aivan ymmärrä aikuisten huolia, eivätkä ne häntä kiinnostakaan, ennen kuin sattuvat aivan pihapiiriin; tärkeämpää on ahmia mielenkiintoisia kirjoja ja vaania herkkupaloja.

Seitsemäs rauhan kevät on paitsi aiheiltaan, myös toteutukseltaan hyvin mielenkiintoinen romaani. Se on kirjoitettu niin taitavasti, että lukijalle jää mielikuva lähes juonettomasta kirjasta, joka vain soljuu eteenpäin tytön toikkaroidessa päivästä toiseen metsäteillä. Pääosaan nousevat vahvasti välittyvät tunnelmat ja tunteet, eivät yksittäiset tapahtumat tai dialogit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja sisältäisi painavaa asiaa, päinvastoin: se sisältää paljon isoja ja hienoja teemoja aina perhesiteistä kasvamiseen ja Neuvostoliiton arjesta kaupungistumiseen ja digitalisaation ensi askeleisiin. Oman mausteensa kerrontaan tuo se, kun muutaman kerran hypätään 1950-luvulta nykyhetkeen (1980-luvulle, oletan kirjan ilmestymisvuoden perusteella), jossa kaikkitietävänä minäkertojana toimiva tyttö kommentoi lapsuuttaan (ja lapsuutensa Viroa) aikuisen naisen roolissa.

Luikin tyyli ja teksti tavoittavat todellista lapsuuden tunnelmaa; päivät tuntuvat loppumattomilta ja mielikuvitus on suoraa jatkumoa reaalimaailman tapahtumille. Ruokakomeron sokeripussi on vastustamaton kiusaus, eikä naapurin lapsille saa näyttää pelkojaan mistään hinnasta, ainakaan itseään nuoremmille. Viisivuotias ymmärtää jo paljon sanattomia viestejä ja osaa pitää ihan omia salaisuuksia, mutta toisaalta kuvittelee oman tahtonsa pystyvän siirtämään vaikka vuoria – ja harmistuu perin pohjin, kun näin ei tapahdukaan. Päähenkilö on kerta kaikkiaan hauska yhdistelmä vilpitöntä uteliaisuutta, lukutoukkaa ja rasittavaa kakaraa, jonka sukulaiset ovat antaneet liian usein periksi jatkuvasti vaihtuville mielihaluille.

Hitaasti etenevässä tekstissä on tilaa tulkinnoille ja rivienväleille. Yksi itseäni eniten kiinnostanut henkilö on tytön äiti, jota lapsi retuuttaa ja arvostelee välillä jopa armottomasti; tyttö on tullut ikään, jossa oman identiteetin kehitys vaatii kritisointiakin. Äidin ikää ei koskaan kerrota, mutta hän on saanut lapsensa ilmeisen nuorena, ja käyttää suorapuheista ja kenkkuilevaa lasta suorastaan aseena omaa ja kylmäkiskoista äitiään, lapsen isoäitiä, vastaan. Enimmän osan ajasta sotasilla ovat kuitenkin äiti ja lapsi. Luik kuvaa ihmissuhteiden monimutkaisia kipupisteitä tarkkanäköisesti, mutta silti hyvin persoonallisella tavalla; välillä jopa kuin hieman kylmästi naurahdellen. Seitsemäs rauhan kevät on kaikilla tavoin uniikki lukukokemus, jonka tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

”Prinsessa, mitä sinä puhut? Miten rakkautemme kuihtuisi? Eikö se ole vain vahvistunut siitä kun olimme nuoria, hupsuja rakastavaisia?”
”Mutta Axl, emmehän me edes muista niitä aikoja. Emmekä vuosia niiden jälkeen. Emme muista kovia riitoja emmekä ihania pieniä hetkiä. Emme muista poikaamme emmekä sitä, miksi hän on lähtenyt luotamme.”
”Voimme kyllä palauttaa sen kaiken mieleemme. Sitä paitsi tunne sydämessäni sinua kohtaan on aina sama, riippumatta siitä, mitä muistan tai unohdan. Eikö sinustakin tunnu samalta, prinsessa?”
”Tuntuu. Mutta minua mietityttää myös, eikö nykyinen tunne sydämessämme ole kuin sade, joka valuu päällemme ylhäältä märistä lehdistä, vaikka vedentulo taivaalta on lakannut aikoja sitten. Minua mietityttää, voiko rakkautemme muuta kuin näivettyä ja kuolla ilman muistoja.”

Unenomainen, haikea, myyttinen. Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen (alk. The Buried Giant, 2015; suom. Helene Bützow, Tammi 2016) on mykistävän hieno ja syvällinen fantasiakirja, jota ei kuitenkaan tee mieli nimittää pelkästään fantasiaksi. Muinaiseen Britanniaan saksien ja kelttien sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva kirja ei hengitä vain taruhahmojensa kautta, vaan käyttää maagisuuden lävistämää maailmaa kehyksenä yleisinhimillisten aiheiden pohdinnalle. Pääosaan nousee kysymys muistin merkityksestä; missä määrin ihminen on muistojensa summa? Kirjan maailman lähimenneisyyden sodat nostavat myös yhteiskunnallisen näkökulman vahvasti esille. Olisiko vanhat haavat parempi unohtaa silloinkin, kun unohdus vie mennessään myös hyvää, vai onko kaikki kohdattava silmästä silmään suurten tuskienkin muistamisen uhalla?

Ishiguro ei kulje missään kohdin sieltä, mistä aita on matalin. Hieman syrjittyinä pimeässä luolastoyhteisössään elävät Axl ja Beatrice, raihnainen kelttipariskunta, on epätodennäköisin päähenkilövalinta tarinaan, jonka keskiössä on eeppinen vaellus läpi demonien valtaamien tasankojen ja jättiläisten terrorisoimien saksikylien kohti koko maata peloittavan lohikäärme Querigin luolaa. Pariskunta on heikko, hidas ja kivulias, mutta heitä kannattelee järkkymätön rakkaus toisiaan kohtaan. Keskinäinen rakkaus on kuitenkin ainoa asia, josta vanhukset ovat varmoja, sillä koko maata kiusaa mystinen sumu, joka saa unohtamaan paitsi menneet, myös aivan äskettäin tapahtuneet asiat. Kotikylän ihmiset eivät tunnu edes huomaavan muistojensa menetystä, mutta Axl ja Beatrice tuntuvat muistavan niin menneitä kuin juuri tapahtuneita asioita paremmin kuin muut; selitystä tälle he eivät kuitenkaan saa päähänsä. Tietoisuus muistojen menetyksestä on pelottavampaa kuin täysi unohdus, sillä Beatricen kuuleman mukaan lautturit erottavat pariskunnat, jotka eivät voi kertoa rakkaimpia muistojaan yhteneväisesti. Miten pariskunta voisi selvitä joskus yhdessä veden ylityksestä, kun he eivät muista mitään?

Eräänä päivänä molemmat muistavat kipeästi, että heillä on poika. Poika ei kuitenkaan elä heidän kylässään, eikä kumpikaan ole aivan varma perheen erkanemisen syistä. Kylässään höperöinä vanhuksina kohdelluksi tullut pariskunta päättää, että heidän on korkea aika lähteä etsimään poikaansa, joka nyt on jo aikamies itsekin – kenties he saisivat asettua hänen luokseen asumaan ja elää onnellisina yhdessä pitkästä erosta ja menneisyyden erimielisyyksistä huolimatta. Axl ja Beatrice lähtevät luottavaisina matkaan suunnistaen intuitionsa mukaan vältellen vesireittejä ja lauttureiden kysymyksiä. Pariskunta etsiytyy ensin läheiseen saksikylään tarkoituksenaan etsiä kummista kivuista kärsivälle Beatricelle helpotusta kylän rohtotietäjältä, mutta he sattuvat paikalle huonoon aikaan: ennennäkemättömän ovelat ja vahvat jättiläiset ovat kaapanneet kyläläisiä. Paikalle sattunut muukalainen, soturi Wistan lupaa lähteä pelastamaan miehiä, ja palauttaakin nuoren Edwin-pojan lähes vahingoittumattomana takaisin kylään. Vahvasti taikauskoiset saksit kuitenkin hurjistuvat pojan paluusta, sillä he uskovat hänen rintaansa ilmestyneen haavan olevan jättiläisen pahaa onnea tuottava purema.

Yhteisen tuttavan kautta Wistan ja Edwin lyöttäytyvät kunniallisen kelttipariskunnan matkaan kohti läheistä luostaria, sillä poika on tarkoitus salakuljettaa turvaan murhanhimoisilta sukulaisiltaan. Axl ja Beatrice tavoittelevat luostarista puolestaan salaista lääkettä, sillä Beatricen tila – jota hän ei edes Axlille voi selittää – on pahenemaan päin. Matkallaan nelikko törmää kuningas Arthurin veljenpoikaan, jo vanhaksi käyneeseen ritari sir Gawainiin. Hyväntahtoinen ritari on sanojensa mukaan metsästämässä lohikäärme Querigia, mutta Wistan aiheuttaa erimielisyyksiä paljastaessaan olevansa seudulla samoilla asioilla oman kaukaisen maansa kuninkaan käskystä. Kaiken lisäksi molemmat soturit vaikuttavat tuntevan Axlin hämmentävän hyvin, mutta syyt on sakea sumu unohduttanut…

Luostari ei kuitenkaan tarjoa matkalaisille helpotusta, sillä munkit ovat liittoutuneet soturi Wistanin vihollisen, pahantahtoisen lordi Brennuksen kanssa. Lordi haluaisi valjastaa lohikäärmeen valtaisat taikavoimat omien sotajoukkojensa käyttöön, sillä hän ei ole unohtanut saksien ja kelttien erimielisyyksiä – päinvastoin, uusi sota vaikuttaa olevan hyvää vauhtia valmisteilla. Munkit huijaavat paitsi Wistanin ja arvokkaaksi suunnistajaksi osoittautuneen Edwinin, myös viattoman pariskunnan surman suuhun, mutta matkalla tavattu sir Gawain saapuu yllättäen apuun. Paljastuu, että lohikäärme on syypää myös unohduksen sumuun, ja Axl ja Beatrice ovat valmiita avustamaan sen löytämisessä ja surmaamisessa; muistot takaisivat paitsi pojan löytämisen, myös yhteisen tulevaisuuden veden toisella puolen.

Luostarin tapahtumien jälkeen matkalaisten tiet eroavat hetkeksi, mutta kukin haluaa saavuttaa lohikäärmeen luolan ensimmäisenä – osa tappaakseen sen, osa säästääkseen, osa estääkseen sitä päätymästä vastapuolen tuhoisaksi aseeksi. Verkkaisen alun, tarumaailman kuvauksen ja hatarien muistojen tavoittelun jälkeen tarinan tahti kiihtyy loppua kohden: aiemmat mysteerit alkavat saada selityksiä ja unohduksen verho raottua, eikä veren vuodattamiseltakaan voida välttyä. Aiemmin vankkumattomasti muistojaan kaivanneet Axl ja Beatrice alkavat kyseenalaistaa halujaan; entä jos rakkaus ei riitäkään, kun menneet loukkaukset ja kivut ovat taas mielessä? Entä miten kävisi koko yhteiskunnan, mikäli sumun poistamat muistot menneistä sotarikoksista ja kostosuunnitelmista palaisivat kelttien ja saksien mieliin?

En voi olla pohtimatta kirjailijan japanilaisten juurten vaikutusta teoksen poikkeuksellisen tunnelman luomisessa, sillä kirjasta huokuu joitakin itämaiseen filosofiaan viittaavia ajatuksia kaiken rajallisuuden hiljaisesta hyväksymisestä, lempeyden tärkeydestä sekä arvokkaasta tappiosta ja vihollisen kunnioittamisesta. Luopuminen, kuolema ja kaiken muuttuminen ovat läsnä ensimmäisiltä sivuilta aina viimeiseen lauseeseen niin intensiivisesti, että katkeransuloiseen loppukohtaukseen on alitajuisesti varautunut koko kirjan ajan.

Ishiguron runollinen kerronta on todellinen lukunautinto, ja maagiseen maailmaan yhdistettynä lukijalle jää tilaa tulkita. Iäkkäät päähenkilöt ohjaavat tulkitsemaan monia yksityiskohtia vertauskuvallisesti; voisiko Beatricen sairaus olla vain ikää, lähestyvää kuolemaa, jota ei voi selittää eikä parantaa? Veden ylitys puolestaan rinnastuu kuolemanjälkeiseen elämään, johon pariskunnan molemmat osapuolet eivät vielä ole yhtä valmiita.

Olen surkea fantasian lukija ja tietämykseni genrestä on erittäin rajallinen, osin asenteellinenkin. Haudattu jättiläinen vei minut silti heti mukanaan: kirjaa oli ensin vaikea laskea käsistä, mutta puolivälissä aloin hidastaa tahtia ihan vain saadakseni nauttia tästä kaihoisasta, mystisestä ja niin koukuttavasta maailmasta hetken pidempään. Olin kuullut kirjan olevan raskas, mutta ainakin itseni se imaisi heti mukaansa monimutkaisella, loogisella maailmallaan ja syvällisillä teemoillaan. Fantasiaan tottumattomalle Haudatun jättiläisen maailman hyväksyminen sellaisenaan oli ensin vaivalloista, mutta kun suostuu Ishiguron sääntöjen mukaiseen leikkiin, palkinto on vaivan arvoinen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Miika Nousiainen: Juurihoito

[Pekka:] Soitan kotimatkalta Eskolle ja saan hänet houkuteltua elokuviin. Vaikka tämä ei johtaisi mihinkään, haluan pitää veljestäni kiinni. Tuskin Eskollakaan on mitään sitä vastaan.
Elokuvat toimii meidän tapauksessamme kuten ensitreffeillä. Ollaan toistemme seurassa mutta ei tarvitse puhua. Ja elokuvan jälkeen on yhteinen keskustelunaihe, jos muuten ei olekaan mitään yhteistä. Meillä toki on, paljonkin.

Juurihoito (Otava 2016) on Miika Nousiaisen neljäs romaani, jonka alaotsikko kertoo sen olevan ”suku- ja hammaslääkäriromaani”. Kummalliselta kuulostava lupaus todella täytetään, sillä keskenään etäiseltä kuulostavat aiheet vuorottelevat romaanissa tasavahvasti – näin hammaslääkäripelkoiselle melkein turhankin realistisesti erilaisine termeineen ja toimenpidekuvauksineen! Kirjan johtava teema on kuitenkin perhe- ja sukulaisuussuhteet, joita käsitellään erityisesti kadonneen isän etsinnän kautta. Isättömiksi jääneiden sisarusten yritykset ymmärtää tuntemattomia perheenjäseniään ovat paikoin mielikuvituksellista, mutta silti mielenkiintoista ja liikuttavaakin luettavaa. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, mutta koukkaa Lieksan kautta Eurooppaan ja kaukomaille asti. Samalla käsitellyksi tulevat muun muassa ihmisoikeudet, rasismi ja suomalaisten etuoikeutettu asema koko maailman kontekstissa. Nousiaisen kepeä tyyli pitää paatoksellisuuden kuitenkin kaukana, ja kirjan monella tasolla välittämä viesti erilaisuuden hyväksymisestä nousee lukijan mieleen kuin itsestään, osoittelematta.

Päähenkilö Pekka Kirnuvaara on nuorena isänsä Onnin hylkäämäksi tullut nelikymppinen stadilainen, joka käy läpi paitsi keski-ikäistymistä, myös avioeron myötä tulleita huoltajuuskiistoja kahdesta lapsestaan. Limsojen suurkuluttajana hänen tiensä vie pian hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran pakeille, ja harvinainen sukunimi osoittautuu muuksikin kuin sattumaksi: kyseessä on hänen vanhempi veljensä, jonka elämässä yhteinen isä ei myöskään ole ollut mukana. Sijaisperheessä jäyhäksi ja lähes tunteettomaksi kasvatettu Esko ei ensin lämpene Pekan tutustumisyrityksille, mutta pian hän huomaa kaipaavansa hammaslääketieteen lisäksi muutakin sisältöä vanhanpojan arkeensa. Isän motiivit askarruttavat enenevissä määrin kumpaakin, ja hiljalleen salaisuuksien verhot alkavat raottua kaukaisten sukulaisten löytämisen avulla. Ilmenee, että Pekka ja Esko eivät suinkaan ole ainoat Onnin tekemisistä kärsineet henkilöt, ja pian juuri tutustuneet veljekset aloittavat monivaiheisen matkan isänsä jalanjäljissä.

Polveileva juoni pysyy kasassa ja hallittavana erityisesti skarpin minä-kerronnan (ja hellyttävän veljesparin) ansiosta; kertojina vuorottelevat toiveikas, sosiaalinen ja moderni Pekka sekä uusiin kokemuksiin ja tuntemuksiin varovaisen kielteisesti suhtautuva, eläkeikää haikaileva Esko, jonka linssien läpi koko maailma pyörii hampaiden ympärillä. Puhekielisen oloisesti kirjoitettu teksti tasapainottaa synkkiä aiheita ja tarjoilee samalla todella ajankohtaisia, usein lakonisen humoristisia lausahduksia nykyajasta – monet voisi irrottaa vaikkapa aforismeiksi. Lisäksi veljesten maailmankuvien ja elämäntilanteiden kontrasti pitää mielenkiinnon ja sympatian yllä silloinkin, kun tarina ottaa askeleen epäuskottavuuden puolelle. Se Juurihoidolle kuitenkin sallittakoon; kyseessä on ennen kaikkea ansiokas (tragi?)komedia, joka surullisista perhekohtaloista huolimatta viihdyttää ja huvittavuudestaan huolimatta laittaa pohtimaan.

Lyhyesti sanottuna Juurihoito yllätti todella positiivisesti; viimeksi Nousiaiselta lukemani Maaninkavaara ei onnistunut pitämään minua otteessaan, mutta tämän luin yhdessä hujauksessa. (Taas yksi hyvä osoitus siitä, että kirjailijan tuotannosta voi löytyä todellisia helmiä, vaikkei ensilukemalta vakuuttuisikaan.) Teksti on vetävää ja oivaltavaa, rakenne selkeä, hahmot sympaattisia ja lopussa ainakin lähes kaikki hyvin – mitä voisi lukuromaanilta vielä vaatia?

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

John Green: Teoria Katherinesta

Hassan nousi ja vakavoitui äkkiä. »Mikä tässä nyt tarkasti ottaen on ongelmana?»
»Ongelma on se, että Katherine jätti minut. Se että olen yksin. Voi luoja, olen taas yksin. Eikä siinä kaikki: olen myös täydellinen luuseri, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen mennyttä kalua, entinen. Katherine XIX:n entinen poikaystävä. Entinen lahjakkuus. Entinen lupaus. Nykyinen paska.»
Kuten Colin oli selittänyt Hassanille lukemattomia kertoja: sanat lahjakkuus ja nero tarkoittavat täysin eri asioita.
Lahjakkuudet oppivat hyvin nopeasti sen, minkä muut ovat valmiiksi selvittäneet: nerot keksivät sen, mitä kukaan ennen heitä ei ole oivaltanut. Lahjakkuudet oppivat; nerot toimivat. Suurimmasta osasta ihmelapsia ei tule aikuisia neroja. Colin oli melko varma siitä, että kuului kovaonniseen enemmistöön.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Green on tullut suurelle yleisölle tutuksi erityisesti Tähtiin kirjoitettu virhe -menestysromaanillaan (alk. The Fault in Our Stars, 2012; suom. Helene Bützow, WSOY 2013), josta muokattiin myös hittielokuva muutamia vuosia sitten. Greenin tuotanto luokitellaan yleensä nuortenkirjallisuudeksi tai niin sanotuksi YA-kirjallisuudeksi (lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista young adult), eikä kirjailijan toinen teos, Teoria Katherinesta (alk. An Abundance of Katherines, 2006; suom. Helene Bützow, WSOY 2016), ole poikkeus.

Pääosassa on high schoolin päättötodistuksen juuri saanut Colin Singleton, ihmelapsi ja kävelevä tietosanakirja, jolla on identiteettikriisi ja murtunut mieli. Nuorimies haluaisi olla jotain suurta ja merkittävää, mutta on toistaiseksi vain loistanut koulussa, voittanut television tietokilpailun ja tullut Katherine-nimisten tyttöjen jättämäksi. Nyt koulu on loppu, ja tulevaisuus tuntuu harmaalta.

Ajankohtaisin syy suruun on kuitenkin se, että Colin on juuri tullut tyttöystävänsä Katherine XIX:n jättämäksi. Pakkomielteen kehittänyt Colin on seurustellut vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja viimeisin tapaus oli jo yhdeksästoista samaa nimeä kantanut seurustelukumppani. Nuoresta iästä johtuen useimmat suhteet ovat olleet lähinnä leikkiä, mutta juuri aikuisuuden kynnyksellä tullut ero masentaa pojan täysin. Jotta kesäloma ei menisi vain murehtiessa, Colinin paras ystävä Hassan yllyttää hänet mukaansa keskilänteen suuntaavalle roadtripille. Vanhempien suostuttelun jälkeen pojat ampaisevat matkaan tehtävänään paitsi saada uutta potkua Coliniin, löytää Hassanille kesäksi työpaikka tai ainakin motivaatiota jatko-opintoihin. Tennesseessä päämäärätön ajelu saa loppunsa, kun tienviitta mainostaa Gutshotin pikkukaupungin paikallisena nähtävyytenä arkkiherttua Franz Ferdinandin hautaa. Historian kuin omat taskunsa tuntevat nuoret miehet eivät hetkeäkään usko haudan aitouteen, mutta road tripin hengessä mikä tahansa nähtävyys kelpaa elämykseksi.

Kuten pojat uumoilivatkin, hauta ei ole aito, mutta sillä vierailun kautta he pääsevät osaksi koko kesän mittaista seikkailua. Hautanähtävyyden omistaa paikallinen tehtaanomistaja Hollis Wells, joka asuu tyttärensä Lindseyn kanssa suuressa vaaleanpunaisessa kartanossa. Pojat saavat Hollisilta pestin Gutshotin paikallishistorian keräilijöinä ja majapaikan hänen talostaan, ja hetken kaikki tuntuu rullaavan hyvin: vanhemmat voivat olla rauhallisin mielin kun pojilla on työpaikka, eivätkä Katherinetkaan kummittele Colinin mielessä enää aivan yhtä paljon. Paikallisia mekaanisesti haastatellessa Colinin mielessä on jopa tilaa hänen tulevalle läpimurrolleen: teoria ja matemaattinen kaava Katherineista ja Colineista eli jättäjistä ja jätetyistä alkaa hiljalleen muovautua.

Pienuudestaan huolimatta Gutshotin kaupunki tarjoaa paljon häiriötekijöitä akateemiselle ajattelutyölle. Hollis on armoton pomo, joka pitää tarkkaan huolen siitä, että pojat työskentelevät minuutilleen oikean ajan. Toisaalta naisen tekemiset alkavat herättää epäilyksiä, ja totuus tehtaasta on tutkittava… Pahemmin Colinin ajatuksenjuoksua sotkevat kuitenkin ihmissuhteet. Hassan alkaa yhtäkkiä islamilaisen vakaumuksensa vastaisesti seurustella (huolestuttavaa!), Hollisin tytär Lindsey osoittautuu ulkokuortaan fiksummaksi ja kiinnostavammaksi (vielä huolestuttavampaa!) ja ennen kuin poika huomaakaan, Lindsey ja hän jakavat salaisuuksia, joita tyttö ei jaa edes poikaystävänsä – joka myöskin sattuu olemaan Colin – kanssa (huolestuttavinta!). Onkin selvää, ettei kesästä Gutshotissa selvitä ilman välienselvittelyjä suuntaan ja toiseen. Niiden lopulta selvittyä elämä näyttää Colinista jotenkin kummalla tavalla erilaiselta – ahdistus omasta riittävyydestä on kadonnut ja nuori aikuisuus kolkuttelee kutkuttavina mahdollisuuksina ovelle.

Teoria Katherinesta oli nopealukuinen ja ehdottoman sujuvasti kirjoitettu teos, mutta en saanut siitä irti niin paljon kuin kannen mainostekstien perusteella etukäteen kuvittelin. Kirja myös sisältää yllättävän paljon matematiikkaa: Colinin kuvitteellinen teoria ei olekaan pelkkää kuvitelmaa, vaan sen etenemistä pääsee lukijakin seuraamaan pitkin sivuja esiintyvinä graafeina ja pohdintoina. Kirjan lopusta löytyy vielä liitteenä kirjailijan hyvän ystävän, Chicagon yliopiston apulaisprofessori Daniel Bissin yksityiskohtainen mutta populaari selitys rakkaussuhteiden kaavasta ja toiminnasta, jonka hän kirjaan loi Greenin pyynnöstä.

Otollisimpina kohderyhminä pitäisin äkkiseltään yläaste- tai lukioikäisiä, matematiikasta kiinnostuneita nuoria. Kirjan päähenkilöiden hieman kliseinen nörtteys (johon viitataan paljon) ja nuorten miesten näkökulmasta kerrottu tarina kenties etäännyttävät osan lukijoista huumorista huolimatta: esimerkiksi Hollisin tehtaan ykköstuotteeseen, tamponeihin, viitataan asiana, josta pojat eivät paljoa tiedä eivätkä ”haluakaan tietää”, ja Lindseyn ulkonäköä kuvaillaan mielestäni huomattavasti enemmän kuin Colinin ja Hassanin.

Kirja ansioituu kuitenkin monien tärkeiden asioiden esiin nostamisessa: miehillä on ulkonäköpaineita, tulevaisuus tuntuu epävarmalta lukion päätyttyä ja ihmissuhteet ovat välillä yhtä sotkua. Ilahduttavasti Hassan kuvataan aivan tavallisena tyyppinä, ja islamin usko sekä arabian kieli esitetään tuoreella tavalla: yleisnero Colin keskustelee Hassanin perheen kanssa arabiaksi – mutta vain kunnioituksesta, ei perheen englanninkielen puutteiden vuoksi – ja syrjäistä Gutshotia lähestyessään Hassan pohtii varovasti, luulevatkohan vanhat ihmiset häntä terroristiksi. Kirjan johtotähtenä voikin pitää elämän tarkoituksen pohdinnan ohella kaikenlaisten ennakkoluulojen purkamista – Colinkin pääsee lopulta yli Katherineistaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja