romaani – Sivu 5 – Sivuhenkilö

Petri Tamminen: Musta vyö

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.

Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.

Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.

Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.

Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.

Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.

Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Julia Quinn: Salainen sopimus

Daphne mulkoili miestä, joka hekotti Daphnen kustannuksella. Hän ei ollut koskaan nähnyt muukalaista ennen, joten tämän täytyi olla uusi Lontoossa. Äiti oli varmistanut, että Daphne oli esitelty jokaiselle naimakelpoiselle herrasmiehelle tai että heidät oli vähintään tuotu Daphnen tietoisuuteen. Tietysti mies saattoi olla naimisissa, mikä selittäisi sen, ettei hän ollut Violetin mahdollisten uhrien luettelossa. Daphne kuitenkin tiesi vaistonvaraisesti, ettei komistus ollut ollut Lontoossa pitkään, sillä muuten kaikki olisivat kuhisseet hänestä.

Heti vuoden 2021 alussa Netflix-hitiksi noussut Bridgerton-sarja on puhuttanut kovasti mediassa, joten olihan tv-sarjan taustalla vaikuttavaan kirjaan tartuttava. Julia Quinnin menestyssarjaksi nousseen kirjasarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus (alk. The Duke and I, 2000; suom. Laura Liimatainen, Tammi 2020), esittelee 1800-luvun Englannissa elävän Bridgertonin korkea-arvoisen perheen. Teosta on kovasti esitelty modernina Jane Austenina, mutta mielestäni esikuvalta on lainattu vain nokkelaa sanailua ja tarinan ajankohta. Muutoin teos on puhtaasti romanttista viihdettä, josta on turha lähteä hakemaan yhteiskuntakritiikkiä tai syvempää sanomaa.

Kahdeksanlapsinen, Lontoossa kartanoaan asuttava Bridgertonin perhe on seurapiireissä tullut tunnetuksi erityisesti kolmesta asiasta: järjestelmällisestä tavastaan nimetä lapset aakkosjärjestyksessä, lämpimistä perhesuhteistaan sekä hämmästyttävän samannäköisistä sisaruksista. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa klaanin vanhimmat vesat ovat jo aikuisikään ehtineitä, ja tarina keskittyykin ennen kaikkea katraan neljännen, 21-vuotiaan Daphne Bridgertonin, avioliittoaikeisiin. Nuori, älykäs ja perhekeskeinen nainen on perheensä vanhin tytär, mutta koska kolme vanhimpaa veljeä saavat miehinä kouluttautua ja matkustella vapaasti, on Daphne ensimmäinen, jonka avioitumisaikataulusta äiti-Violet alkaa huolestua. Daphne on viettänyt jo kaksi tanssiaisten täyteistä seurapiirikautta Lontoossa, muttei ole suostunut toistaiseksi yhteenkään kosintaan.

Perheen isän kuoltua veljistä vanhin, 30-vuotias Anthony, on vastuussa siskojensa asioista ja toimii myös näiden esiliinana lukuisissa seurapiiritapahtumissa. Kiltti ja Daphnea vertaisenaan pitävä veli ei yhteiskunnan painostuksesta huolimatta halua kiirehtiä siskonsa naittamisessa: hänestä siskolla on oikeus valita arvostamansa kumppani, vaikka aikaa kuluisikin enemmän kuin tavallisesti. (Ja toisaalta: niin kauan kuin äiti stressaa Daphnea, ei hän ehdi stressata Anthonyn naimattomuutta.)

Juuri samoihin aikoihin Daphnen uuden seurapiirikauden alkaessa Simon Basset, isänsä kuoltua juuri Hastingsin herttuaksi ylennetty nuorimies, on palannut Lontooseen. Anthonyn parhaimpiin ystäviin jo poikakouluajoilta kuulunut synkkä nuori mies kantaa sisimmässään häpeällisiä salaisuuksia ja vihaa julmaa isäänsä kohtaan – synnytykseen kuollutta äitiään hän ei koskaan tuntenut. Mies on päättänyt olla koskaan avioitumatta tai perustamasta perhettä, jotta voisi yhä kapinoida edesmenneen isänsä muistoa vastaan. Nämä suunnitelmat ovat 1800-luvulla kauhistus, sillä ilman perillistä herttuan arvo ja omaisuus valuvat kaukaisille serkuille tai muille sukulaisille nykyisen haltijan kuoltua.

Koska kyseessä on romanttinen kirja, alkuasetelma pitkälti paljastaa loppuratkaisunkin. Daphne ja Simon tapaavat ja rakastuvat silmänräpäyksessä tulisesti. Ennen kuin suhdetta päästään virallistamaan, he kohtaavat tiellään paitsi vihaisen Anthonyn, myös Simonin järkkymättömien päätösten ja vastustamattoman vetovoiman aiheuttamat ongelmat. Toisin kuin voisi kuvitella, kirja ei kuitenkaan pääty avioliittoon (johon päästään lopulta verrattain pian). Naimisiinmenosta alkaa kirjan toinen keskeinen osa, jossa päärooliin nousevat Simonin menneisyyden traumat ja kahden erilaisen ihmisen toiveiden ja pelkojen yhteensovittaminen: Daphne haluaa kipeästi lapsen, Simon ei. Teos onkin herättänyt paheksuntaa, sillä eräässä kohtauksessa Daphen jopa harrastaa seksiä vastentahtoisen aviomiehensä kanssa – siis raiskaa tämän. Kirjan maailmassa tapaus ei herätä moraalisia pohdintoja tai edes sanottavasti huonoa omatuntoa, mikä ilmeisesti on välittynyt myös tv-sarjassa.

Monenlaisten käänteiden, venytettyjen (ja tiheästi toistuvien) seksikohtausten ja vauhdikkaan dialogin kautta kirjassa päästään kuin päästäänkin onnelliseen loppuun. Juoni on sanalla sanoen ohut ja sisältää lukuisia päättömiä, jopa lapsellisen tuntuisia yksityiskohtia; tästä hyvä esimerkki on kirjan suomennoksen nimeenkin nostettu sopimus, jonka Daphne ja Simon solmivat. Quinnin huippusuosio on tästä kaikesta huolimatta minusta silti ymmärrettävää. Hän kirjoittaa kertakaikkisen sujuvaa ja vetävää tekstiä, joka onnistuu täydellisesti tehtävässään: arkitodellisuuden unohduksiin saattamisessa. Bridgertonien laaja ja läheinen perhe on kaikessa sokerisuudessaan virkistävän positiivinen poikkeus perhesuhteiden kuvauksessa, ja nopeatempoiset kohtaukset muistuttavat tekstimuodossakin vauhdikasta sitcom-sarjaa. Vähäisetkin Austen-viitteet tekevät kirjasta hattaraakin keveämpää viihdettä 1800-luvun Englannista viehättyvälle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 5: Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

Joskus vaikeina iltoina, kun istuttiin kumpikin murjottamassa eri puolilla taloa, mietin, että ehkä tämän surkeuden syynä ovat mun omat ajatukset. Kun seistiin Iston kanssa alttarilla sinä heinäkuisena iltapäivänä huomasin äkkiä ajattelevani, että tätäkö se sitten on. Että tässä seistään hetki, pappi sanoo aamen, ja siinä sitä sitten ollaan niin kamalasti naimisissa. Jumissa. Verkossa yhteen ihmiseen.

Eve Hietamiehen neljäs romaani, kauan ennen Yösyöttö-menestystä ilmestynyt Teräsmiehen morsian (Otava 1995) on tarina kolmikymppisen pariskunnan kasvukivuista, lapsuudentraumoista ja perheriidoista. Hietamiehen laji on tässäkin eräänlainen musta komedia, mutta teemojensa puolesta teoksen sävyt ovat erittäin tummasta päästä. Vaikka ajan kulumisen huomaa monista arkielämän yksityiskohdista, 1990-luvulla kirjoitettu kirja on edelleen yllättävän kiinni ajassa: helsinkiläisen pääpari Iiriksen ja Iston kiistat sukuloinneista, lapsen yrittämisestä (tai yrittämättä jättämisestä), kotitöistä ja työn ja parisuhteen tasapainosta voisivat olla yhtä hyvin peräisin 2020-luvulta.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Iiris, koulussa Teräsmiehen morsiameksi ilkuttu kolmikymppinen, joka toimii myös tarinan minäkertojana. Tuoreehko aviovaimo elää stressaavassa välikädessä, jossa kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tarkemmin katsottuna ei kuitenkaan. Työ toimituksen valokuva-arkistossa tuo rytmiä elämään, muttei tyydytä; mieluummin hän olisi toimittaja. Rivitalonpätkä Itä-Helsingissä oli yhteinen tavoite, mutta aivan rempallaan. Aviomies on hänen paras ystävänsä, mutta hän ei osaa huomoida vaimonsa tarpeita tai kanna vastuuta arjen pyörittämisestä; riidoissa oleminen on kaksikon perusolotila. Äiti on läheinen, mutta istuu vankilassa tuhopolton sytyttämisestä. Tämä puolestaan kiristää Iiriksen välejä Iston (itseään hieman parempana pitävään) sukuun, joka nauttii tapauksella mässäilystä.

Kirjan alussa Iiris kuvataan takakireänä, jatkuvasti valittavana ja ahdistuneena naisena, mutta tarinan edetessä reaktiot ja suhteet eri henkilöihin alkavat lisätietojen valossa vaikuttaa oikeutetummilta. Nainen onkin lähes joka elämänalueella hukassa, ja kun päälle tulevat vielä Iston lapsihaaveet ja syyllistävät ajatukset ”oikeanlaisesta” naiseudesta, tuntuu kuorma aivan ylivoimaiselta kantaa. Kamelin selkä katkeaa, ja Iiris päättää lähteä – ilman päämäärää, suunnitelmaa tai paljoa rahaakaan, mutta arjen jättäminen on ainoa keino selvitä järjissään.

Tarinan hahmojen tarkoituksellisen yliviedyt maneerit ja ankeudet tarjoavat synkkää humoristisuutta, mutta itselleni kirja jätti melko tyhjän ja harmaan olon. Vaikka tarinan loppu tarjoaa jonkinlaisen toivon kipinän, on koko asetelma hyvin iloton, surullinenkin. Vaikeat perhesuhteet eivät ole vain vaikeita, vaan suorastaan myrkyllisiä, hyvät käänteet muuttuvat seuraavalla sivulla pettymyksiksi… Lukijana ehkä piinaavinta oli seurata Iiriksen ja Iston täysin mahdottomalta tuntuvaa, ailahtelevaa ja eripuran täyttämää parisuhdetta: miten he edes fiktiivisessä maailmassa olivat päätyneet yhteen?

Teräsmiehen morsian on nopealukuinen ja melko lyhyt kirja. Itselleni sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat kysymykset tasa-arvosta ja naisen roolista: oli mielenkiintoista lukea 90-luvun (fiktiivistä) pohdintaa siitä, millaisia odotuksia yhteiskunta on asettanut ”oikealle” naiselle. Voiko nainen olla omasta tahdostaan lapseton, voiko nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, miten kotityöt tulisi jakaa eri tavoin ansaitsevien välillä…? Mietinkin, miten kirja mahdettiin ottaa vastaan sen ilmestyessä, 90-luvulla? Nykyaikana kolmikymppisen naisen eksistentiaalinen kriisi ja naisen roolin rajojen venyttäminen tuntuvat läpikotaisin tutuilta pohdinnoilta, mutta ilmestyessään kirja on saattanut olla kovastikin edellä aikaansa. Samaan aikaan lohdullista ja harmillista, että kirjan esiin nostamat aiheet tunnistaa edelleen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 13: Kirjassa eksytään

J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee
lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä
Kai se on merkki rakkaudesta
– tai sitten vallasta.

Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Suvi kirjoitti levyn kappaleet Rytsölöiden aikaan, edellisen vuosituhannen viimeisenä vuonna, jolloin minun ikäiseni pojat ajoivat Lamborghineilla, ihmiset jonottivat uusmediafirmojen osakkeita, internet oli lopullinen ratkaisu kaikkeen, ja vaikka tämä hysteerinen maailma on kappaleissa Static ja I Am Not a Compact Disc vain rivien välissä, se kiistatta on siellä. Kaupallisesti ajatellen tällaiset yhteiskunnalliset pohdiskelut olivat tietenkin täysin toissijaisia. Vuonna 2000 Summer Maple tarvitsi ehdottomasti suuren hitin, kappaleen joka kelpaisi radioasemille ympäri Eurooppaa, ja Confessions-levyltä sellainen löytyi.

Juha Itkosen läpimurtoteokseksikin kuvattu Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) on nopeatempoinen rock- ja ihmissuhderomaani, joka sotkee kutkuttavalla tavalla suomalaista musiikkihistoriaa ja mielikuvitusta. Kirja houkuttelee mukaansa naiivista nuoruudesta virtansa saavalla musiikkiunelmalla, joka hiljalleen kehittyy oikeaksi menestystarinaksi: hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera nousee suurimmaksi suomalaiseksi vientituotteeksi taiteilijanimellä Summer Maple. Vaikka näennäinen päähenkilö onkin ilmiömäinen Suvi, kerronnassa hänellä ei ole ääntä lainkaan: tarina teiniydestä maailmanmaineeseen ja huipulta ongelmiin kerrotaan kahden läheisen äänillä. Ensimmäinen poikaystävä, edelleen Suvin perään haikaileva Antti ja ainokaisestaan alati huolehtiva äiti Leena valottavat rokkarin elämää ja taustoja omista näkökulmistaan. Lopputulos onkin mielenkiintoinen kudelma oikeita muistoja, salaisia toiveita ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Vaikka tarinan aika liikkuu vikkelään lapsuusmuistoista nykyhetkeen (2000-luvun alkuun) ja takaisin, kokonaisuus tuntuu hallitulta. Kertojat ja aika vaihtuvat, mutta kaikkea yhdistää Suvi – tai oikeastaan hänen tekemistensä Antissa ja Leenassa herättämät tunteet ja toimet. Romaanin alku hurmaa hieman naiivilla teiniromanssin kuvauksella, mutta vuosien kuluessa molempien kertojien sävyt muuttuvat tummemmiksi. Kun Suvi viuhtoo uudessa kodissaan New Yorkissa ja tekee musiikkia yhteistyössä maailman suosituimpien ammattilaisten kanssa, Antti ja Leena elävät pientä, vastoinkäymisten ja hiljalleen katkeruuden täyttämää arkea tahoillaan Helsingissä. Suvi on kaukana, joten häntä on helppoa syyttää monenlaisista vaikeista tunteista, mutta kaikki mielipaha ei ole tuulesta temmattua: Antti saa entisenä rakastettuna osansa levyjen sanoituksissa, äiti vanhojen tuttujen kauhistellessa tyttären julkisuustempauksia.

Antin osuudet keskittyvät enemmän musiikkiin, ja niistä suorastaan loistaa Itkosen aito innostus aiheeseen. Ensimmäiset bändikämpät, hikiset kiertueet, levytyssessiot ja laulunkirjoittamisen tuska kuvataan pieteetillä, yksityiskohdista nautiskellen. Palava rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen tuo synkkävireiseen kirjaan keveyttä ja tuoreutta, joka koukuttaa jatkamaan. Erityisesti tunnelmaa luovat taitetut haastattelut ja levy-arviot, jotka on laadittu hämmästyttävän aidon oloisiksi aina kappaleiden nimiä ja kuvauksia myöten. Vaikka Antillakin on historiansa ja vahvojen tunteidensa vuoksi paljon sanottavaa Suvista ihmissuhdemielessä, Leenan kertojan osuudet ovat kuitenkin leimallisemmin ihmissuhdepainotteisia. Äiti ei tunne musiikkibisnestä, mutta huolehtii senkin edestä tyttärensä uran vaikutuksista perhesuhteisiin. Suvin isän on vaikea kestää tyttärensä menestystä ja se kiristää koko perheen vuorovaikutusta. Vaikka Leena ei sitä taida itse myöntääkään, myös hänellä on asian nielemisessä suuria ongelmia.

Anna minun rakastaa enemmän olisi tunnelmaltaan suorastaan hengästyttävä, ellei musiikki pääsisi tasaisin väliajoin ottamaan valtaa. Äärimmäiset tunteet rakkaudesta vihaan risteilevät hahmojen välillä raakoina ja vereslihaisina: jokaisella tuntuu olevan sielussaan tyhjä aukko, jonka täytteeksi kaipaisi vimmaisesti rakkautta ja läheisyyttä, jota ei kuitenkaan osata pyytää tai vastaanottaa. Itkonen pitää lukijan otteessaan ja onnistuu kirjan loppupuolella vielä vetämään maton täysin alta – ainakin itselleni kaiken uudelleen määrittävä käänne pysyi yllätyksenä aina paljastukseen asti. Mielenkiintoinen ja intensiivinen romaani yllättää ja laittaa pohtimaan, mutta myös viihdyttää: tämän jälkeen tekisi mieli uppoutua hetkeksi rock-musiikin historiaan ja laittaa Suvin kollegat 2000-luvun alusta, The Rasmus ja HIM, soimaan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Kirjassa lennetään