kotimainen kirjallisuus – Sivu 13

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

”(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.”
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat

En olisi koskaan uskonut kaipaavani sitä, että katsoo toisen kanssa yömyöhällä Yle Areenasta ihan mitä tahansa, kunnes nukahtaa. Tai sitä, että kävelee elokuvateatterista raitiovaunupysäkille värjöttelemään lokakuisessa vesisateessa. Tai sitä, että yrittää lauantaiaamuisin onkia karrelle palaneita ruisleipäviipaleita rikkinäisestä leivänpaahtimesta.

Hetkien ainutkertaisuutta ei osaa arvostaa, vaikka sen alitajuisesti tiedostaisi. En tiedä, ymmärtäisikö sitä, vaikka ripustaisi asuntoonsa kymmenen kaiken katoavaisuutta käsittelevää sisustustaulua.

Tuomas Kokon esikoisromaani Tosi kivat juhlat (Kosmos, 2019) on tiivis vuodatus nuorehkon kaupunkilaismiehen ahdingosta. Parisuhteen päättyminen ja läheisyyden kaipuu, heikko raha- ja työllisyystilanne, häpeä pikavipeistä ja liiasta YouTuben katselusta sosiaalisten suhteiden hoitamisen sijaan, epätietoisuus siitä, haluaako joskus isäksi tai tarjoutuuko siihen edes mahdollisuutta… 2010-luvulla elävän milleniaalin ongelmat aiheutuvat paitsi omista valinnoista ja epäonnisista sattumista, myös yhteiskunnan jatkuvasti kiristyvistä paineista ja lisääntyvästä epävarmuudesta. Ajatuksenvirtamainen, listauksia ja neuroottista itsetutkiskelua sisältävä kirja on vahvasti kiinni juuri tässä ajassa, mutta itselleni jäi olo, että tiivis ja lyhyt kirja antoi lukijalle vain pintaraapaisun käsittelemistään teemoista.

Nimettömäksi jäävä kolmikymppinen, helsinkiläinen päähenkilö on puheidensa perusteella eronnut jokin aika sitten ja haikailee parhaillaan parisuhteen mukanaan tuomien etujen perään: ainakin parisuhteessa olisi joku, jonka kanssa katsella videoita ja kysellä, mitä kuuluu. Masennus ajaa kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minimiin, eikä mies jaksa tai osaa tutustua myöskään baarissa, festareilla tai deittisovelluksissa tapaamiinsa naisiin, jotka häntäkin toisinaan oma-aloitteisesti lähestyvät. Apua ei tunnu löytyvän edes sitä aktiivisesti etsivälle: terapeutti toisensa jälkeen ilmoittaa, ettei pysty ottamaan yhtään uutta asiakasta, ja odotellessaan ammattiapua mies turvautuu lääkitykseen ja satunnaisiin humalaisiin iltoihin.

Ylipäätään arki tuntuu jatkuvasti tahmealta ja oikeastaan melko yhdentekevältä taistelulta: yliopistosta valmistuminen ei tuonutkaan työtä, ja vahingollisen pikavippikierteen katkaisemiseksi on kokeiltava työtä provikkapalkkaisena puhelinmyyjänä. Toimeentulotukea ei lisäselvitysten puutteessa heru, vaikka mies lähettelee työhakemuksia toisensa perään, ja häätö vuokra-asunnosta häilyy uhkaavasti mielen pohjalla. Elämää ei helpota miehen taipumus jatkuvaan itsereflektioon, joka alkaa hiljalleen kääntyä itseään vastaan: kun mielessä pyörii kasa vastaamattomia kysymyksiä aina elämäntarkoituksesta siihen, mitä muut hänen hammasharjaostoksistaan ajattelevat, jäävät monet elämänlaatua parantavat teot tekemättä, kun vatvominen vie jo kaiken energian.

Tosi kivat juhlat kerrotaan päähenkilönsä näkökulmasta, suorastaan hänen päänsä sisästä: aiheet vaihtuvat lennosta ja parenteesit toisensa jälkeen katkovat kerrontaa, kun eteen tulevat asiat herättävät aina uusia ajatuksia ja muistoja. Minäkertoja keskittyy nykyisyyteen ja kertoo menneisyydestään vain niukasti, ja itse jäinkin kaipaamaan enemmän taustoitusta. Nyt tarina alkaa suorasta toiminnasta ja valmiiksi heikosta elämänvaiheesta, mutta päättyneen parisuhteen lisäksi lukija ei saa tietoonsa nykytilanteen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Kerronta jää (tarkoituksellisestikin) aukkoiseksi, mutta se jättää samalla päähenkilön etäiseksi ja koko tarinan merkityksen laimeammaksi. Kokko hyödyntää tekstissään myös yllättävän paljon listoja; ensimmäiset kerrat ne toimivat tehokeinona, mutta lyhyessä ja muutenkin kerronnaltaan katkonaisessa kirjassa niitä tuntuu lopulta olevan turhan tiheään tahtiin.

Kokon teoksessa ajankohtaisimpana ja tuoreimpana elementtinä pidän mielenterveysongelmien aiheuttaman ongelmien ketjun kuvausta. Akateeminen koulutus, kesän Flow-ranneke ranteessa ja kavereiden 30-vuotisjuhlakutsut eivät estä kokemasta vakaviakin mielenterveysongelmia ja haasteita arkipäivässä. Vaikka tietoa ja apua on saatavilla enemmän kuin ennen, ei niistä edelleenkään voida puhua neutraalisti kuin flunssasta tai jalan murtumisesta – ja siksi kulissien ylläpitämiseen voidaan käyttää vahingollisiakin keinoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 35: Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

”En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”
(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Tulen koulusta. Ennen Tikkalan risteystä kätkeydyn linja-auton penkkiin. Nielen. Poskeni ovat kuumat ja läikikkäät. Risteyksen jälkeen helpotun.
Joskus äiti tulee Tikkalan risteyksessä kyytiin ja huutaa minua kovalla äänellä. Minä hymyilen vieruskaverille enkä katso äitiä ollenkaan. Nyt äiti on jättänyt tulematta, mutta minua hävettää se että minua hävettää.

Kreetta Onkelin esikoisteos Ilonen talo (1996, WSOY) on mainostekstiensä mukaan ”väkevä moderni klassikko”, joka käsittelee kotimaisessa kirjallisuudessa ikävän tutuksi käyneitä aiheita. Mukana ovat alkoholismi, väkivalta, mielenterveysongelmat ja syrjäiset kylät, joista halutaan kaupunkiin, tällä kertaa Luhangasta Jyväskylään. Onkelin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa teoksessa näkökulma on kuitenkin tuore, sillä kertojana toimii enimmäkseen perheen nuorin tyttö, Ruut. Kerronta kulkee hänen kehitystasojaan myötäillen; kuusivuotiaan huomion kiinnittävät kovin erilaiset asiat kuin parikymppisen. Suoraviivainen, toteava ja tiivis kirja kuvaa Tomperin perheen ahdistavalta kuulostavaa elämää viidentoista vuoden ajalta. Kuten arvata saattaa, loppukaan ei liikoja lupaile, vaikka perheen lapset selviävätkin hengissä aikuisuuteen; moniongelmaisten vanhempien lasten traumat eivät hevillä hellitä. Samanlaisia kohtaloita riittää tosielämässäkin, ja Ilonen talo oli ilmestyessään tapaus, joka kirvoitti myöhemmin jopa samannimisen tv-sarjan.

Kirja sijoittuu mahdollisesti 80-luvun Keski-Suomeen, Luhangan syrjäiseen kylään. Tomperin perheen muodostavat alkoholiongelmainen poliisi-isä, mieleltään järkkyvä ja kouluttautumaton äiti sekä kaksi tytärtä, Birge ja Ruut. Perhe-elämä on tyttöjen varhaislapsuudesta asti levottomuuden, vaaran uhan ja häpeän värittämää, mutta isän lopulta juotua itsensä hengiltä asiat alkavat nopeasti liukua entistä huonompaan suuntaan. Äiti alkaa kuluttaa alkoholia samaan tahtiin ja jo valmiiksi epävakaa persoona muuttuu lapsen näkökulmasta vielä hämmentävämmäksi: toisinaan äiti vannoo menevänsä ulos hirttämään itsensä, koska ei kestä lastensa kiukutteluja, toisinaan taas katoaa viikoiksi ja jättää ala-astelaiset huolehtimaan itsestään ja isosta omakotitalosta. Lapset joutuvat mitä kamalimpaan välikäteen; he rakastavat äitiään ja yrittävät suojella tätä muiden pahoilta puheilta, mutta samalla he kapinoivat ja toivovat alitajuisesti tavallista arkea, jota eivät koskaan ole saaneet elää.

Lopulta äidin viimeisetkin elämänhallinnan yritykset romahtavat siinä määrin, että lapset joutuvat sijaisperheeseen. Käytän sanaa joutuvat, sillä lapset kaikesta huolimatta ikävöivät kotiaan ja äitiään, eikä sijaisperheen isäkään osoittaudu turvalliseksi aikuiseksi. Äiti pysyy edelleen tyttöjen elämässä, mutta hänen toilailujensa seuraaminen satuttaa hiljalleen teini-ikäisiksi varttuvia tyttöjä yhä kovemmin. He alkavat oireilla eri tavoin: vanhempi Birge osoittaa avoimesti mieltään kaikille, mutta hiljaisempi Ruut vetäytyy itseensä ja haaveilee salaa hohdokkaasta arjesta Jyväskylässä. Rankan lapsuuden jäljiltä tavalliseen arkeen on kuitenkin vaikea pyrkiä ilman vankkaa tukiverkkoa, ja hiljalleen myös tyttöjen aluillaan olevat itsenäiset elämät alkavat suistua raiteiltaan.

Kirjan viimeiset luvut ovat kaikista lohduttominta luettavaa. Vaikka nuoriksi aikuisiksi kasvaneet siskokset ovat päässeetkin muuttamaan taianomaiseen Jyväskylään, elämä ei vastaa lainkaan nuoruuden toiveikkaita kuvitelmia. Oikeastaan kaikki toivo on jo heitetty, vaikka he ovat vasta parikymppisiä. Vuosien näköalattomuus, henkinen tuska ja fyysisetkin laiminlyönnit ovat tehneet tehtävänsä: lähiöasunnoissa jäljellä on vain kaiken alleen peittävä suru ja loputon väsymys, tavoitteet ja toiveet vain lapsuuden hömpötyksiä.

Ilonen talo on rankka ja ankean olon jättävä kirja, mutta lukukokemuksena yllättävän nopeasti ohi. Virkkeet ovat lyhyitä ja niistä välittyvät tunteet pitää lukea rivien välistä. Kertojan henkilöllisyys ja kaikkitietävyys vaihtelee, mutta enimmäkseen tarinaa seurataan Ruutin näkökulmasta. Hän raportoi elämästä, ihmisistä ja ajatuksistaan lähes robottimaisesti, tiiviitä huomioita tehden. Isän kuolema, väkivalta, hyväksikäytön todistaminen – kaikki kuvataan ilman emootiota, nopeasti ja siististi asiasta seuraavaan siirtyen. Onkelin tietoisesti valitsema tyyli välittää aavistuksen kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren ajatusmaailmasta; välillä surettaa, välillä pelottaa, mutta analysointiin ei ole aikaa – kunhan vain selviäisi vielä seuraavaan hetkeen ja tämänkin haasteen yli.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 19: Et pidä kirjan nimestä

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja