kotimainen kirjallisuus – Sivu 5

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kohtu ei ole kohtalo, se ei saa olla, niin hän ajatteli ja katsoi otsikkoa. Hän oli äiti ja tytär itsekin, hänellä oli tietoa seminaarin opetuksen sisällöistä, hän oli ollut valmistautumassa opettajan uralle ja hän todellakin oli elämänsä aikana nähnyt, mihin tietämättömyys tyttäriä valmisti ja millä tavalla he voisivat olla nykyistä paremmin hyödyksi ja iloksi perheilleen ja koko maalle. Mutta miten sellaista sanoo maailmassa jossa koko ajatukselle nauretaan ja tyttöjen sivistämistä pidetään turhana, naiset itsekin pitävät, ja Minna ajatteli taas Floraa.

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus 2018) on elävällä ja kauniilla kielellä kirjoitettu tarina ajasta, jolloin Minna Canth tunnettiin vielä parhaiten aviomiehensä vaimona ja vanhempiensa tyttärenä. Rytisalon kirja on yhdistelmä oikeaa elämäkertaa, muunneltuja tositapahtumia ja täyttä fiktiota. Yhdistelmästä syntyy ehyt, koskettava ja mielenkiintoinen tarina nuoresta naisesta, joka murtautuu yhteiskuntaluokasta toiseen ja naiselle varatun roolin ulkopuolelle.

Rouva C. lähestyy tuttua henkilöä tuoreesta näkökulmasta rajaamalla kirjailijan uran lähes täysin teoksen ulkopuolelle. Sen sijaan tarina alkaa nuoren kuopiolaisen haaveunista – voisipa piian ja kauppiaan tyttärenä ryhtyä muuksikin kuin kauppiaan puolisoksi. Kuin tilauksesta kaukaisessa ”järvikaupungissa”, Jyväskylässä, keksitään kummia: perusteilla on paitsi kansakoulujärjestelmä, myös kansakouluopettajien seminaari, jossa opettajiksi opiskelisivat rinta rinnan maanviljelijäperheiden tilatta jääneet nuoremmat veljet ja oppia saaneet alemman yhteiskuntaluokan naiset. Opettajan ura tarjoaisi pakotien avioliitoilta ja mahdollisuuden tutustua Minnaa oikeasti kiinnostaviin aiheisiin, kuten luonnontieteisiin – tyttöjen tuolloinen peruskoulutus kun sisälsi lähinnä kaunokirjoitusta, käsitöitä ja naisille soveliaiksi ajateltuja oppiaineita.

Viinaan menevä isä oli jo kartoittanut Minnalle sopivia kuopiolaisia aviomiesehdokkaita, mutta suostuu lopulta silti tyttärensä hurjaan ja edistykselliseen toiveeseen: Minnasta todella tulee yksi seminaarin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoista vuonna 1863. Naisena hänen olisi tullut sovittaa itsensä nunnamaiseen, aina hyväkäytöksiseen ja täysin maallisista houkutuksista pidättäytyvään rooliin, mutta eläväinen ja rajoja rikkova Minna ei osaa hillitä luontoaan. Toisinaan mukaan seikkailuihin lähtee myös ystävä Flora, mutta toistuvat varoitukset saavat tyttöjen välit rakoilemaan. Pojille täysin sopiva käytös vie Minnan ongelmiin, mutta saa hänet myös pohtimaan myöhemmässä elämässään ajamia tasa-arvokysymyksiä.

Kuten tiedämme, Minna Canthista ei tullut opettajaa. Jyväskylää kuohuttavan skandaalin saattelemana Minna astuukin vastoin kaikkia suunnitelmiaan avioon ennen valmistumistaan – päätös, joka naisen kohdalla tarkoitti automaattisesti opintojen päättämistä. Rytisalo kuvaa uskottavasti ja samastuttavasti älykkään naisen piinaa: koti ja lapset eivät riitä kaikeksi sisällöksi, mutta kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja julkisilla kentillä toimiminen on tehty hyvin vaikeaksi. Iän karttuessa ja elämän nurjien puolten tullessa tutummaksi Minna ei kuitenkaan pysty pidättelemään itseään, vaan ura tuntemanamme vaikuttajana saa alkunsa.

Elämäkerrallisen ja tasa-arvoa pohtivan sisältönsä lisäksi Rouva C. on hieno ihmissuhderomaani. Minnan ympärillä on useita monimutkaisia suhteita: alistuva, toisiakin alistumaan kannustava äiti ja alkoholiin katoava isä, rakastava ja vertainen Ferdinand Canth sekä hurmaava mutta tahtoessaan myrkyllinen Flora, ainoa naispuolinen ystävä. On virkistävää lukea tavallisen avioliittoelämän kuvausta: tarina ei pääty siihen, kun romanssi muuttuu liitoksi, vaan kahden erilaisen ihmisen hiljalleen syvenevä suhde saa tilaa – ja koukuttaa. Myös Minnan ja Floran on–off-toveruus on kuvattu realistisesti ja kiinnostavasti. Taitavasta kerronnasta nauttii varmasti myös ilman Canthin tarinan tuntemusta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja

Minna Canth: Köyhää kansaa

Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä heille tulisi eteen.

Minna Canthin kantaaottava pienoisromaani Köyhää kansaa (alk. 1886; luettu painos Sanasato, 2006) kertoo nimensä mukaisesti yhteiskunnan heikoimmille jääneistä, nälässä ja puutteessa elävistä köyhistä. Alle satasivuinen kertomus kuvaa vain muutaman päivän verran Holpaisten perheen niukkaa elämää, mutta niiden aikana heidän elämänsä muuttuu täysin. Intensiivinen tarina kerrotaan selkeällä, kikkailemattomalla kielellä, ja romaani käsittelee mielenterveysongelmia aikaansa nähden hämmästyttävän empaattisesti. Esipuheesta selviääkin, että Holpaisten koettelemuksissa on yhtäläisyyksiä kirjoittajan omaan elämään.

Köyhää kansaa kertoo yhteiskunnan ulkopuolelle tippuneesta perheestä, joka sinnittelee mitenkuten vääjäämättömän kohtalonsa edellä. Päähenkilöksi nouseva äiti, Mari, on tarinan alkaessa huolesta ja nälästä heikkona valvonut päiväkausia vakavasti sairastuneen Anni-vauvan kehdon äärellä. Köyhyys on käsin kosketeltavaa, mutta perheen isä ei parhaista yrityksistään huolimatta löydä töitä ja elantoa. Pienessä, kaupungin laitamilla sijaitsevassa vuokramökissä temmeltää kolme vanhempaakin lasta, ja vain heidän kerjuureissujensa avulla illalliseksi saadaan jotakin: yleensä muilta ylijääneitä leipä- ja perunapaloja. Kasvavat lapset valittavat nälkää, vanhempia heikottaa ja pienokainen itkee lohduttomasti aamusta iltaan.

Realismin ja naturalismin aikakausina kirjoitettu romaani ei säästele lukijaa kurjilta yksityiskohdilta, mutta täysveriseksi tragediaksi se ei muodostu. Holpaisilla on todella vaikeaa, mutta heillä on silti ympärillään joitakin välittäviä hahmoja. Naapurin varakkaampi (mutta samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva) Tiina Katri säälii perhettä ja auttaa heitä resurssiensa mukaan, aina ystävällisyyttä osoittaen. Mari saa mahdollisuuksia lisätienesteihin köyhälistöä avustavan naisseuran empaattiselta johtohahmolta ja lasten resuiset vaatteet ovat nekin kaikki varakkaammilta saatuja lahjoituksia. Pienistä valonpilkahduksista huolimatta taloudellinen ja terveydellinen tilanne on perheessä päässyt kriisiytymään siinä määrin, että arjen avustukset vain lykkäävät odotettavissa olevaa romahdusta: kun säännöllistä ja tarpeeksi isoa tuloa ei ole, ongelmat ja velat kasaantuvat.

Äidinrakkauden ja totaalisen uupumuksen välillä tasapainotteleva Mari on hieno hahmo, jonka puolella Canthin kaikkitietävä kertoja on varauksetta. Ruoan- ja unenpuutteen sekä pitkittyneen stressin herättämät synkätkin ajatuskulut kaiken lopettamisesta kuvataan myötätunnolla, vaikean tilanteen ymmärrettävinä seurauksina – ei suinkaan paholaisen tekosina tai naisellisena hulluutena, kuten tämän ikäiseltä teokselta voisi pahimmassa tapauksessa olettaa. Kun Mari sitten todella sortuu, nostaa Canth hänet kaikkien puutteesta kärsineiden yhteiseksi edustajaksi, varoittavaksi esimerkiksi epätasa-arvoisen politiikan seurauksista. Muutamien sivuhenkilöiden suilla pohdiskellaan jopa eutanasiaa hämmästyttävällä rohkeudella: jos ihmisen elo on pelkkää kärsimystä ja köyhyyttä eikä yhteiskunta suostu jakamaan resursseja tasaisemmin, miksi kärsijän on ”oikeampaa” odotella luonnollista kuolemaa kovissa kivuissa? Tiivis teos kasvaa vielä aivan viimeisillä sivuillaan uusiin mittoihin, pohtien hyväosaisten kyvyttömyyttä heikommista huolehtimiseen.

Luin Sanasadon Genius-klassikot -sarjassa ilmestyneen version, jonka alussa ovat mukana myös Juhani Niemen esipuhe sekä Canthin itsensä kirjoittama pieni omaelämäkerta avaavat romaanin taustoja oivallisesti. Canthin omat kamppailut mielenterveysongelmien ja uupumuksen kanssa miehensä äkillisen kuoleman ja suuren lapsikatraan ainoana huoltajana ovat varmasti vaikuttaneet Marin hahmoon suuresti. Modernien ajatusten lisäksi ihastelin suuresti myös yksinkertaista mutta vahvan vivahteikasta tekstiä, jollaista on aina ilo lukea.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Olen alkanut maalata kirkkailla väreillä. Himoitsen punaista niin kuin olisin pohjattoman nälkäinen. Kaipaan öistä Helsinkiä ja Brondan majakkana hehkuvia valoja. Kaipaan viiniä ja savukkeita, vaikka sisko sanoo etteivät ne olisi nyt minulle hyväksi.

Venla Hiidensalon neljäs romaani Suruttomat (Otava 2021) kertoo faktaa ja fiktiota yhdistellen Tyko Sallisen elämän naisten tarinan. Pääosaan nousee erityisesti vaimo Helmi (os. Vartiainen), joka onnettoman rakkauden vuoksi menettää niin taiteensa, perheensä kuin maineensa. Usealla aikatasolla liikkuva ja eri henkilöiden näkökulmia hyödyntävä tarina maalaa lukijoille kauhistuttavan surullisen perhetragedian, joka perustuu tositapahtumiin.

Taiteilijaromaaniksi kuvailtu Suruttomat nostaa ansiokkaasti esiin Helmin unohduksiin jääneen elämäntarinan. Miehensä kuuluisien Mirri-maalausten mallina toiminut nainen oli ennen kaikkea rohkea ja edistyksellinen maalari, joka päätti vastusteluista huolimatta yrittää tehdä uraa taiteilijana – ei piirustuksenopettajana, kuten naisille nähtiin 1900-luvun alussa sopivammaksi. Lahjakas nuori nainen saa opiskelupaikan Helsingin Ateneumin piirustuskoulusta ja taidot saavat opettajilta suurta kiitosta, jopa stipendi Pariisiin on mahdollinen. Nuoren naisen suunnan sekoittaa pian kuitenkin eräs koulun häiriköihin kuuluva kapinallinen ja paheellinen hurmuri, Tyko Sallinen.

Hiidensalo kirjoittaa päivä päivältä hankalammaksi ja väkivaltaisemmaksi käyvässä suhteessa kipuilevan naisen tunnoista herkästi ja uskottavasti. Helmi toimii hänen elämäänsä kuvaavien lukujen minäkertojana, ja naisen taiteelliset tavoitteet, romanttiset haaveet ja naiivi usko parempiin päiviin tulevat iholle asti. Epäilyksistään, uupumisestaan ja peloistaan huolimatta Helmi pysyy loppuun asti aktiivisena toimijana. Suruttomat nostaakin tämän rohkean ja lahjakkaan naisen ansaitusti esiin, Tyko Sallisen elämän yksityiskohdasta kokonaiseksi ihmiseksi ja taiteilijaksi, joka ei aikanaan saanut oikeutta ja ymmärrystä.

Suruttomat ei muodostu vain Helmin kerronnasta, vaan toinen puoli tarinasta on omistettu Sallisten jälkikasvun näkökulmalle. Suurin osa siitä sijoittuu 1930-luvulle. Helmi on tuolloin kuollut eikä jo aikuiseksi kasvanut jälkipolvi päässyt tuntemaan häntä kunnolla, mutta Tyko nauttii suosiota ja elää kuten ennenkin, läheisistään pahemmin piittaamatta. Jos Sallisten elämä on ennestään tuttu, tarinan toisen puolen käänteet ja Helmin tarinaa täydentävät lisätiedot eivät varmaankaan pääse yllättämään. Itse tutustuin taiteilijaperheeseen syvemmin ensi kertaa juuri tämän kirjan parissa, enkä siksi tässäkään kirjoita tarinan toisesta puolesta tarkemmin: Hiidensalo on rakentanut kokonaisuuden jälkikäteen katsottuna selväksi, mutta ennalta-arvaamattomaksi sukusaagaksi, jonka parissa pääsin kokemaan aitoa palasten paikoilleen loksahtamisen iloa.

Monitahoinen ja vuosikymmeniä kattava kuvaus Sallisten perheen naisten elämästä on rakenteeltaan eheä ja herkästi kirjoitettu teos, joka imaisi mukaansa jo ensisivuilta. Hahmot ja tapahtumat säilyvät dramaattisista piirteistään huolimatta aitoina ja uskottavina: kaikki olisi voinut tapahtua juuri näin, suljettujen ovien takana olisi voitu puhua juuri noilla sanoilla. Hiidensalo yhdistää faktan ja fiktion niin saumattomasti, että kirjaa lukiessa osuuksien todenmukaisuutta ei tule pohtineeksi: tarinan vietäväksi vain antautuu kyselemättä. Taiteen ja väkivaltaisen parisuhteen lisäksi kirja jättää miettimään naisen asemaa ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. 1900-luvun alusta on menty eteenpäin, mutta edelleenkään uran luominen ja omien intohimojen mukaan eläminen ei ole naiselle – tai äidille – itsestäänselvyys.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut

Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia

E-kirja saatu kirjoittajalta

Toivoimme, että Hollanti olisi vähemmän byrokraattinen. Totuus alkaa selvitä: Hollanti ei ole ainakaan vähemmän byrokraattinen kuin Saksa, mutta sen byrokratia ei haise homeelta. Kohtelu viranomaisten taholta on erilaista kuin Saksassa. Täällä voi kävellä hymyillen työkkärin ovesta ulos.

E-kirja saatu kirjoittajalta

Liisa Rauhakosken esikoiskirja Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia (Books on Demand, 2020) on omaelämäkerrallinen romaani uuden elämän rakentamisesta ulkomailla. 2000-luvun alkuun sijoittuva teos on minäkertojan siivittämä kokoelma kolmekymppisen päähenkilön huomioita elämästä yleensä. Ajatuksenvirtamainen, ajassa ja paikassa nopeastikin liikkuva teksti kuvaa paitsi Hollannin arkea ja kulttuurieroja, myös ihmissuhteiden kiemuroita, muuttuvia haaveita ja jostain kaukaa mieleen pulpahtavia muistoja menneisyydestä – huumoria ja musiikkia unohtamatta.

Kirja alkaa suorasta toiminnasta: nimetön naispäähenkilö on tehnyt saksalaisen Jonas-avomiehensä kanssa ehkä yllättävänkin päätöksen. Opintojen päätyttyä ja työttömäksi jäätyään he aikovat muuttaa Saksan Bonnista Hollannin puolelle tuuliseen Vaalsiin. Elämänmuutosta helpottamaan heiltä kuitenkin löytyy jonkin verran ennakkotietoja: Jonas osaa hollannin alkeet, ja päähenkilölläkin on taustallaan kielen yliopisto-opintoja.

Päätöksen taustoja ei jäädä vatvomaan, vaan lähtöasetelman selvittyä kirja kuljettaa lukijan vauhdikkaasti uuden elämän, kodin ja arjen rakentamiseen. Ensin haasteeksi osoittautuu töiden hakeminen ja muu byrokratia hollanniksi, sitten Hollannin rähjäinen ja yksinkertaisten ikkunoiden viilentämä talokanta. Jo Saksassa asuneelle (ja osin varttuneellekin) pariskunnalle vuokra-asumisen suomalaisittain oudot kuviot eivät tule yllätyksenä, mutta lukijaa monet yksityiskohdat todella hämmästyttävät: en esimerkiksi tiennyt, että Saksassa ja Hollannissa keittiön työtasot ja eteiskaapit eivät kuulu asuntoon, vaan vuokralaiset tuovat (ja vievät) ne aina mukanaan. Kaikesta kuitenkin selvitään ja elämä jatkuu, vaikkei aina toivotuimmalla tavalla.

Kirja jakautuu 27 lukuun, joissa tarina etenee kronologisesti muuttosuunnitelmista Hollannissa asumisen arkistumiseen. Kirjan päättyessä pariskunta on viihtynyt uudessa kotimaassaan jo yli kuusi vuotta, eikä loppua näy. Tarinan suuret linjat hahmottaa kuitenkin vasta kokonaisuuden lukemisen jälkeen, sillä tekstissä päärooliin nousevat minäkertojan jatkuvasti virtaavat ajatukset. Luvuilla on pitkiä ja kuvaavia nimiä (kuten Äidinkieliset kysyvät ulkomaalaiselta oikeinkirjoitusneuvonsa), mutta ne eivät useinkaan määritä luvun sisältöä: mukana voi nykyhetken kuvauksen lisäksi olla metatason pohdintaa elämästä, minäkertojan lapsuusmuistoista, idoleista ja selostuksia arjen pienistä yksityiskohdista, kuten kaasuhellalla kokkaamisesta.

En ole lukenut paljoakaan omakustannekirjallisuutta, mutta julkaisutapa antanee kielellisiin ratkaisuihin vapauksia. Rauhakosken tekstissä kirotaan, lyhennellään ja käytetään puhekieltä kursailematta lauseiden rakennetasolla asti. Toisinaan selkeyden vuoksi jäi lukijana kaipaamaan enemmän vihjeitä kertojalta: vuodet ja paikka vaihtuvat kuin huomaamatta, ilman selkeitä siirtymiä, ja suuriakin käänteitä tuodaan esiin kuin sivulauseessa.

Tekstistä välittyy vahva tunnelma: huumorin ja leppoisan kerronnan keskeltä kuultaa stressaantuneisuus, jopa ahdistus. Minäkertojan ajatukset pomppivat levottomasti aiheesta toiseen, päivästä seuraavaan ja äkkiä takaisin menneeseen. Häntä pelottavat rahahuolet ja elämänsä suunnan löytämisen vaikeus, mutta myös oman paikkansa ottaminen yhteiskunnassa ja maailmassa. Hän ei haluaisi pelätä asioiden katsomista suoraan silmiin tai vähätellä itseään, mutta itsevarmuutta on vaikea valjastaa käyttöön opetetun epävarmuuden jälkeen.

Kirja ei kuitenkaan jätä jälkeensä ankeaa oloa, sillä vaikeuksista huolimatta hahmot pyristelevät sinnikkäästi eteenpäin, eivätkä pysähdy lannistuneinakaan paikoilleen. Konkreettisestikin pysytään jatkuvasti liikkeessä joko pyörällä, työmatkoilla, kävellen tai ainakin pään sisällä. Jos kirja alkaa rytinällä, loppu ei poikkea tyylistä: vauhdikas tarina myös päättyy täydestä vauhdista, kesken lähiympäristön arkihavainnoinnin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin eli totuuksia ranskatar-myytin takaa

Ranskalainen paradoksi tarkoittaa ylipainon yhteydessä siis montaa asiaa: paradoksaalista suhtautumista lihaviin, paradoksaalista suhtautumista ruokaan ja paradoksaalista pakkomiellettä hoikkuudesta. Syöminen on Ranskassa sosiaalista, mutta siihen liittyy myös vahva sosiaalinen kontrolli.

Yleisradion Ranskan ulkomaantoimittajana toimiva Annastiina Heikkilä avaa tietokirjassaan Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (Kustantamo S&S 2018) ranskalaisia tasa-arvon ongelmia. Nimensä mukaisesti kirjassa perataan erilaisia naiseuteen liittyviä kysymyksiä populaarikulttuurin luoman ja monella tapaa vahingollisen ranskatar-myytin kautta. Yleinen ajatus ranskattarista aina seksikkäinä, tupakoivina, hoikkina ja silti ranskalaisia herkkuja huoletta puputtavina tyyliniekkoina sulkee ison osan ranskalaisnaisista muotin ulkopuolelle, ja Heikkilän mukaan yhä useampi ranskalaisnainen kokeekin tarvetta ahtaan normin päivittämiselle.

Heikkilän teos on oivallinen yhdistelmä asiantuntijoiden ja tavallisten ranskalaisten kanssa käytyjä keskusteluja, sopivasti annosteltua historiallista ja poliittista taustoitusta sekä pohjoismaisen naisen omia kokemuksia ranskalaisesta kulttuurista. Lopputuloksena on edelleen ajankohtainen teos, joka lisää ymmärrystä Ranskan toisinaan jopa kummalliselta tuntuvaan nykyhetkeen, mutta herättää pohtimaan myös kotimaisia naisen malleja. Heikkilän miellyttävän eläväinen ja vakaa kertojanääni pitää moneen suuntaan kurkottavan paketin kasassa.

Bibistä burkiniin jakautuu johdannon jälkeen kolmeentoista alalukuun, jotka keskittyvät kukin yhteen ranskalaisten naisten kohtaamaan tasa-arvon ongelmaan. Naisen ikääntyminen, paino, ulkonäkö ja seksuaalisuus eivät Suomessakaan ole valta-asetelmista ja muiden kontrollista vapaita alueita, mutta osa luvuista todella pääsee yllättämään kulttuurieroillaan.

Vaikka esimerkiksi seksuaalinen häirintä on ongelma kaikkialla maailmassa, Ranska tuntuu erityisen vaikealta paikalta oleskella julkisessa tilassa naisena. Ranskan hallituksen tilaaman kyselyn mukaan sata prosenttia julkisia liikennevälineitä käyttäneistä naisista kokee seksuaalista häirintää. Vuosisatojen perinteiden ja jopa ihailtuna pidetyn ranskalaisen viettelykulttuurin myötä julkinen tila myös muuttuu hitaasti turvallisempaan suuntaan. Kärjistettyjen mielipiteiden mukaan miehen kömpelöt, loukkaavatkin lähestymiset olisi aina otettava imartelevina huomionosoituksina, sillä ”kunnon” ranskatar on aina valmis lähentelylle.

Niin hämmentävältä kuin se pohjoismaisesta vinkkelistä vaikuttaakin, #metoo-henkiset liikkeet ovat Ranskassa (kaikesta edellä mainitusta huolimatta) saaneet vastustajikseen myös suuren joukon vaikutusvaltaisia ja älykkäitä ranskalaisnaisia. Eräiden ranskalaisten feministien näkökulmasta kaikenlainen seksuaalisen vapauden rajoittaminen on vaaroista suurimpia, ja eräässä kuuluisassa manifestissa joukko naisia vaatii miehille oikeutta häiriköidä jatkossakin – onhan ”naisilla keinoja käsitellä häirintää”.

Ranskatar-myytin nimissä äitiyskin on piiloteltava asia, jonka vaikutukset eivät saa näkyä naisen kropassa. Samalla asialla puolustellaan myös vakavaa rasismia, sillä erittäin monikulttuurisen maan ihannenainen on edelleen vaalea. Kuten näistäkin muutamasta nostosta jo huomaa, medioissa, elokuvissa ja kansan puheissa muotoutunut olematon ranskatar ei ainoastaan aiheuta valtavia ulkonäköpaineita, vaan myös ison joukon yhteiskunnallisia ongelmia. Heikkilän kuvaus on masentavaa luettavaa, mutta asialleen omistautuneen toimittajan työ on silti inspiroiva ja tärkeä kurkistus toiseen kulttuuriin. Siitä riittää ammennettavaa myös tutun arkipäivän havainnointiin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa