tietokirjallisuus – Sivu 4

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Nuori ihminen, joka polvet hiukan tutisten ja sydän vavahdellen odottaa kustantajan eteisessä puristaen tiukasti käsikirjoituspinkkaa kainaloonsa, on näky, joka itselleni on niin läheinen, etten voi hymyillä. Hän ei vielä itse aavista, miten sanomattoman paljon pettymyksiä, turhaa vaivaa ja sortuneita unelmia hänellä on edessään, ennen kuin hän saavuttaa nuo maineen kalpeat laakerit, jotka nyt hohtavat niin kultaisina hänen mielikuvituksessaan, mikäli hän niitä milloinkaan saavuttaa.

Monipuolisen Mika Waltarin tuotantoon kuuluu myös aloitteleville mutta tavoitteellisille kirjoittajille suunnattu opas Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935). Kymmenen vuotta ennen Sinuhe Egyptiläisen ilmestymistä julkaistu kirja on jyrkkä mutta isällinen, kunnianhimoinen mutta humoristinen kirja paitsi kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä kokonaisuudessaan. Nykylukijalle se tarjoaa paitsi monia edelleen hämmästyttävän hyvin paikkansa pitäviä ohjeita, myös mielenkiintoisen ikkunan vuosikymmenten takaiseen Suomeen ja sen kirjalliseen maailmaan.

Erittäin käytännönläheisessä opuksessaan Waltari puhuttelee lukijaa suoraan ja mielipiteitään kainostelematta. Jo ensimmäisillä sivuilla todetaan, ettei kirja perustu teorioihin tai ideologioihin, vaan ”tarkoituksena on yksinomaan antaa aloittelevalle kirjailijalle, joka toivoo saavansa tuotteitaan muodossa tai toisessa julkisuuteen, eräitä käytännöllisiä neuvoja, joiden noudattaminen säästää hänet monilta erehdyksiltä”. Kyseessä ei siis ole perinteinen kirjoitusopas harjoituksineen, vaan mukana on (nykylukijalle tosin auttamattoman vanhentuneita) vinkkejä myös mm. kirjoituskoneen hankinnasta, kirjallisissa aikakauslehdissä julkaisemisesta sekä kirjoittajan tekijänoikeuksista ja etumaksuista, markalleen.

Nykylukijalle ja -kirjoittajalle teoksen parasta antia ovat Waltarin – toisinaan pisteliäätkin – näkemykset ja kokemukset erilaisten tekstilajien kirjoittamisesta: runous, taidenovellit, aikakauslehtiproosa, romaanit ja draama käsitellään kaikki omissa luvuissaan. Kaikki vinkit ovat kuitenkin leimallisesti Waltarin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia, ja toisinaan ajan kulun huomaa selvästi: alaotsikon Seksuaaliprobleema kirjallisuudessa alla kehotetaan välttämään kaikkea ”sukupuoliasioilla mässäilyä” ja liian yksityiskohtaiset kuvaukset julistetaan sisällöstä ja kontekstista riippumatta ”huonoksi taiteeksi”. Samalla tavoin Waltari niputtaa dekkarit ja romantiikan toisarvoisiksi viihderomaaneiksi, joilla ei ole eikä koskaan tule olemaan taiteellista arvoa. Vastakkainasettelut tuntuvat itsestäni jo vanhentuneilta, sillä eihän kirjoitustaito ilmene vain tietyissä muodoissa.

Hämmentävän huolettomasti (jopa uhkarohkeasti!) Waltari myös mainitsee nimeltä kollegoitaan – eikä aina todellakaan maireassa valossa, vaan pikemminkin varoittavina esimerkkeinä esimerkiksi huonosta kirjoitustyylistä. Ensin vahvat mielipiteet hämmensivät, mutta juuri niiden vahvuus luokin lukijalle oivan taustakankaan ja mahdollisuuden omien näkemysten kirkastamiseen: yhdestä vinkistä voi olla samaa mieltä, toinen herättää muuttamaan mielipidettä, kolmas saa huomaamaan erimielisyyden ja luomaan oman, entistä tiedostetumman käsityksen aiheesta.

Kaikkea ei myöskään kannata ottaa liian tosissaan, sillä monesti Waltarin mietinnöt tuodaan lukijan eteen absurdit mitat saavien vitsien muodossa, kuten tässä runoilijoiden palkkioiden pienuutta käsittelevässä lohkaisussa: ”Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Ajattelen taas puita (ajattelen aina puita). Ne kasvavat ihan itsestään.

Sama pätee ihmisiin: jos olemme yhtään halukkaita saamaan uusia kokemuksia, laajentamaan tietoisuuttamme, oppimaan tai syynäämään välillä omaa käytöstämme sen sijaan että etsimme koko ajan vikoja muista, kasvu on vääjäämätöntä. Sitä tapahtuu kyllä, vaikka emme ihan koko ajan yrittäisi päivittää itseämme paremmaksi ja paremmaksi versioksi.

Bloggaaja Eeva Kolun syksyllä ilmestynyt esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (Gummerus 2020) on herättänyt runsaasti huomiota – eikä ihme. Omaelämäkerrallinen, elämäntaito-opasmainen kirja iskee kiinni moneen erittäin ajankohtaiseen teemaan. Kolu pyörittelee milleniaalien yhä yleisimmiksi käyvät burnoutit, mielenterveyttä kuormittavan työelämän, perfektionismin, ulkonäköpaineet ja koronan aiheuttamat tuntemukset samastuttavaksi paketiksi, joka puhuttelee, hämmentää ja laittaa pohtimaan. Kolun omat kokemukset ja vastoinkäymisistä oppimansa oivallukset on koottu helppolukuiseksi kirjaksi, joka on kuin ystävän puhetta toiselle. Se ei saarnaa elämänmuutosta ylhäältä käsin, muttei ehkä ole aina se objektiivisinkaan lähde.

Kirja on jaettu löyhästi teemoittain kymmeneen lukuun, jotka jakautuvat vielä useiksi alaluvuiksi. Tiiviit pätkät tuovat (kirjoittajan taustan huomioiden vähemmän yllättäen) mieleen blogitekstit, ja tyylissäkin on paljon samaa. Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt taidetaankin luokitella tietokirjallisuudeksi, kerronta on maalailevaa ja kaunokirjallista, ja se etenee ajoittain hyvin draamantajuisesti. Kolu selostaa jo vuosia sitten liikkelle lähteneen uupumusten ja vaatimusten kierteen ensimmäisessä persoonassa ja omaleimaiseen tyyliin. Tietokirjalle tunnistettavia piirteitä ovat puolestaan moninaiselle taustakirjallisuudelle kumartavat lähdeviitteet sekä osan luvuista loppuihin listoiksi kootut vinkit.

Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt on mielestäni ennemmin omaelämäkerrallinen pamfletti tai puheenvuoro armollisuuden ja hidastamisen puolesta, tarjoaa se selfhelp-kirjojen tyyliin myös suoria vinkkejä. Toisinaan ne tuntuvat ristiriitaisilta: yhtäällä neuvotaan tekemään omien tuntemusten mukaan, toisaalla annetaan kielto- ja ohjelistoja omaan elämänkokemukseen perustuen. Väleihin ripotellut lähteet käsittelevät monipuolisesti mm. teknologiaa, tunnetaitoja, valtadiskursseja ja palautumista, ja ilahduttavasti opukset on myös listattu loppuun sillä tarkkuudella, että niiden pariin on itsekin mahdollista hakeutua.

Voi olla, että osalle lukijoista kirjan kielelliset valinnat ovat osa hyvää lukukokemusta, mutta omaan makuuni rentous menee toisinaan yli. Englanninkieliset mietelauseet (myös ilman käännöksiä) ja anglismit, puhdas puhekieli sekä puheenomaisesti käytetyt dialogipartikkelit risteilevät tiuhaan tahtiin tekstin seassa. Nämä luovat mielestäni kirjaan viimeistelemätöntä sävyä:

Samaan tapaan itsestään voi tehdä projektin, jota on koko ajan kehitettävä paremmaksi ja paremmaksi. Sitähän meille toitotetaan: live your BEST LIFE! Ole paras versio itsestäsi!

Blogeissa ja netissä käytetty kieli on ja saa ollakin rennompaa ja toisinaan rakenteeltaankin kauno- tai tietokirjateksteistä poikkeavaa, ja ymmärrän myös tiettyjen lausahdusten intertekstuaaliset viittaukset. Kirjan sivuilla tällainen keveys alkaa kuitenkin häiritä itseäni: teksti todella on kuin kirjoitettua puhetta, ei oma kirjallinen kokonaisuutensa. Toisaalta helposti lähestyttävä, netistä tuttu tyyli saattaa tuoda kirjan ääreen aivan uusia yleisöjä.

Ennen kaikkea Korkeintaan vähän väsynyt on subjektiivinen puheenvuoro uupumuksesta, omien rajojensa tunnistamisesta ja vaatimusten viidakosta selviämisestä. Parhaimmillaan se on kuin kavereiden kesken käyty, lämmin ja elämänmakuinen keskustelu, ja kirjalle on varmasti paikkansa samassa elämänvaiheessa olevien kirjahyllyissä ja lukulistoilla.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 45: Esikoiskirja

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Tämä ei ole kirja naissankareista. Toki osa naisista kelpaisi mainiosti esikuviksi, mutta osa heistä on lähempänä ihmishirviötä. Suurin osa on, kuten me kaikki, jotain siltä väliltä. Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia.

Pienoiselämäkerroista koostuva, toimittaja Maria Petterssonin kirjoittama tietokirja Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020) alkoi heti ilmestyttyään sulattaa suuren yleisön sydämiä. Virallisista, miesten täyttämistä historiankirjoituksista katveeseen jääneet naiskohtalot herättivät jo ennen yksiin kansiin kokoamista valtaisaa kiinnostusta Twitterissä, jonne historiaa harrastava Pettersson alkoi julkaista ennenkuulumattomia tarinoita. Suomen toistaiseksi toiseksi suurimman joukkorahoituskampanjan avulla lyhyistä katsauksista muodostui järkälemäinen tietoteos, jossa syvennytään niin sotilaiden, aktivistien, tieteilijöiden kuin tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämäntarinoihin – ainoa yhdistävä tekijä on päähenkilöiden (oletettu) naiseus, jonka vuoksi tarinat eivät ole aikanaan tai nykyäänkään päässeet esiin.

Historian jännät naiset sisältää yli 90 minielämäkertaa sekä muutamia lisäkappaleita, joista useimmat sisältävät nekin useiden naisten esittelyjä muun taustatiedon ja kontekstin lisäksi. Kappaleet on jaettu seitsemään lukuun: Tiedenaiset, Hallitsijat, Taiteilijat & urheilijat, Aktivistit & toisinajattelijat, Rikolliset & virkavalta, Sotilaat & vakoojat sekä Tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret saavat vuorollaan hämmästelemään, miten kapean naiskuvan koulun oppikirjat ja yleinen historiakäsitys antavat. Kuten Pettersson mainiossa esipuheessaan kirjoittaa, historian suurmiehiä osataan nimetä satoja, mutta naisista mainintoja saavat usein vain Kleopatran kaltaiset (harvat) hallitsijanaiset – loppujen olemassaolo on ikään kuin unohdettu, sillä monina aikakausina naisten erilaiset ansiot kirjattiin lähes automaattisesti aviomiesten, veljien tai kollegoiden nimiin. Ei siis ihme, että yhä nykypäivään vaikuttaneiden historian naisten taustoja ja tarinoita avaava opus on saavuttanut heti suursuosion.

Pettersson on valikoinut kirjaansa tietyin kriteerein: päähenkilöt ovat naisia, kuolleita ja tässä kirjassa kansallisuudeltaan vain muita kuin suomalaisia. (Esipuheessa tosin annetaan jo pieni vihjaus mahdollisesta suomalaisesta versiosta, sitä odotellessa!) Edustusta on kaikilta mantereilta ja hyvin laajalla aikaikkunalla: maailmanhistorian ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija, Akkadin valtakunnan ylipapitar Enheduanna syntyi noin 2285 ennen ajanlaskun alkua, mutta mukaan ovat päässeet myös esimerkiksi monet maailmansodissa palvelleet ja vakoilleet rohkelikot, kuten intialaistaustainen prinsessa Noor Inayat Khan, joka ujoudestaan huolimatta päätyi radio-operaattoriksi ja agentiksi taistelemaan Gestapoa vastaan. Suomeakaan ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu: esimerkiksi brittiläinen tutkimusmatkailija Ethel Brilliana Tweedie sai uransa käyntiin 1800-luvun puolivälissä matkustamalla uskaliaasti eksoottiseen ja kaukaiseen Suomeen.

Osa tarinoista on huimapäisiä ja hauskoja, osa vaillinaisten lähteiden puolesta mysteerien peitossa, mutta kirjan lämpimän humoristisesta tyylistä ja valtavasta faktan määrästä huolimatta jälkimaku on ristiriitainen – ei tosin kirjoittajan vuoksi, Pettersson on tehnyt valtavan ja huolellisen työn, joka näyttäytyy lukijalle sujuvana ja hienosti kuratoituna lopputuloksena. Sisältöjen herättämät ajatukset kuitenkin jäävät kummittelemaan. vuoksi. Tuntuu epäreilulta ja käsittämättömältä, miten moni lahjakas ja kyvykäs ihminen on joutunut taipumaan yhteiskunnan (ja yleensä juuri miesten) odotusten alaisiksi, luopumaan tavoitteistaan tai antamaan työnsä muiden nimiin vain sukupuolensa vuoksi.

Syvimmän vaikutuksen itseeni teki heti kirjan ensimmäinen elämäkerta Lise Meitneristä, itävaltalaisesta fyysikosta, joka ymmärsi monet fysiikan merkittävät löydökset ensimmäisenä, mutta jäi miespuolisten kollegoidensa jalkoihin. Lopulta Meitner jäi jopa ilman ansaitsemaansa Nobel-palkintoa fission keksimisestä – senkin pokkasi itselleen pitkäaikainen työtoveri, kemisti Otto Hahn. Vaikka tapaus on julkisuudessa vuosikausia myöhemmin todettu Nobel-komitean epäpätevyydestä ja politikoinnista johtuvaksi virheeksi, valtava virhe tapahtui eikä sitä virallisesti ole myönnetty. Petterssonin kirja onkin tärkeä äänenkannattaja myös tasa-arvotyölle: emmehän anna sukupuolen määrittää mahdollisuuksiamme enää tulevaisuudessa?

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja

Virpi Hämeen-Anttila: Paino

En ole aiemmin pohtinut perusteellisesti elämäni vaiheita kehoni kannalta. Olen tottunut sivuuttamaan sen ja pitämään psyykeä ja ajattelua tärkeinä ja kiinnostavina asioina. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vahvemmaksi on kasvanut aavistus, että keho ei ole pelkkä kuori vaan jotakin enemmän; jotakin, mihin kannattaa tutustua.

Virpi Hämeen-Anttilan omaelämäkerran ja perinteisen tietokirjan rajamailla tasapainotteleva Paino – Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa on erityisesti somen, fitness-villityksen ja kuvanmuokkauken aikakaudella äärimmäisen tärkeä puheenvuoro, jonka jokaisen nuoren soisi lukevan. Keho ja siihen suhtautuminen (oma tai muiden) on erittäin herkkä ja henkilökohtainen aihe, mutta Hämeen-Anttila onnistuu vaikeassa tehtävässä upeasti: omat kipeätkin kokemukset nivoutuvat saumattomasti herättäviksi case-esimerkeiksi elävöittämään monipuolista tutkimustietoa muun muassa syömisestä, lihavuudesta, terveydestä ja kehonkuvasta. Kyseessä ei ole laihdutus- tai elämäntapaopas, vaan riipaiseva, rohkaiseva kertomus yhden naisen elämänmittaisesta matkasta kohti kehonsa hyväksyntää.

Tietokirjoille epätyypilliseen tapaan teosta kannattelee alusta loppuun Hämeen-Anttilan lämmin minäkertoja, ja moninaiset painoon ja itsensä hyväksymiseen liittyvät teemat tulevat käsittelyyn pitkälti kirjoittajan omaa elämäntarinaa mukaillen: nuorena terveydenhoitajan pakeilla kuullut kommentit, selkävamma ja lapsuuskodin ilmapiiri laukaisevat niin syviä ruoka- ja kehosuhteen ongelmia, että niitä ratkotaan pitkälle aikuisuuteen saakka erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Tärkeän aiheen lisäksi kirja imaisee mukaansa nautittavan tyylin ansiosta: kaunokirjallinen, esseemäinen ote toimii aiheen käsittelyssä mainiosti.

Paino ei aiheestaan huolimatta ole vain kirja syömishäiriöistä ja laihdutuksesta, vaan tarkastelee moneen suuntaan kurkottavaa aihetta sen ansaitsemalla laajuudella: Hämeen-Anttila jakaa ajatuksiaan sekä tietoja myös muun muassa sukupuolirooleista ja kehojen rooleista niiden toteuttamisessa, äitiydestä ja muista elämän kehoa muuttavista tapahtumista sekä muutoksen hyväksymisestä, lihavana elämisestä sekä erilaisissa painoissa ja elämäntilanteissa kohtaamistaan asenteista.

Hämeen-Anttila pohtii, miksi terveyttä mitataan edelleen monesti painon ja ulkonäön tarkkailun kautta, vaikka ne eivät välttämättä korreloi keskenään lainkaan: laihimmillaan nainen koki saavansa aivan uudella tavalla hyväksyntää, vaikka ihannoitu laihuus olikin epäterveellisen pitkän nälkäkituuttamisen tulosta. Viime aikoina on alettu laajemmin nähdä, kuinka painonhallinta on paljon muutakin kuin ruokaa ja liikuntaa: painoon vaikuttavat lukemattomat erilaiset ulkoiset ja sisäiset tekijät, joista kaikkiin ei aina ole mahdollista vaikuttaa. Siksi tällaiset henkilökohtaiset ja rohkeat teokset aiheesta ovatkin enemmän kuin tervetulleita.

Mikä parasta (ja kuten kaikki hyvät tietokirjat), Paino saa pohtimaan ja kyseenalaistamaan myös omia luuloja ja aiemmin omaksuttuja malleja. Mitä lihavien kohtelu kertoo yhteiskunnastamme? Miksi lihavuutta suorastaan pelätään? Hämeen-Anttila ei ole lääke- tai elintarviketieteilijä, mutta tutkijana ja kokemusasiantuntijana hän osaa nostaa monenlaisia tuoreita kysymyksiä yleiseen keskusteluun ja lukijan mieleen. Viisaasti ja empaattisesti kuvattu kehotarina nuoruudesta kypsään aikuisuuteen on sekä surullinen, epätoivoinen että toisaalta lohdullinen matka – tunteiden kirjo ja tarinan myötäeläminen avaa silmiä aiheelle aivan eri tavoin kuin yksittäinen tietoartikkeli. Vaikka kirja ei esitä valmiita ratkaisuja tai niksejä, se saa pohtimaan myös omaa kehosuhdetta syvällisesti ja monelta kantilta. Kenties niin monen ei tarvitsisi selvitä samanlaisesta henkisestä pyörityksestä, jos tietoa ja kokemuksia jaettaisiin Painon tapaan avoimesti?

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 9: Kirjassa kohdataan pelkoja

Michelle Obama: Minun tarinani

Meillä oli monenlaisia sukunimiä – Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. Craig ja minut kasvatettiin tuon muutoksen ristipaineessa.

Lähestyin ristiriitaisin tuntein Michelle Obaman muistelmateosta, joka oli odottanut lukulistallani jo hyvin pitkään. Valtaisan suosion saavuttanut Minun tarinani (alk. Becoming, 2018; suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018) kuitenkin veti ensisivuilta puolelleen: se on todella hyvin, intiimisti ja persoonallisella otteella kirjoitettu teos, jota lukee ilokseen. Yhdysvaltain presidentin vaimon omaelämäkerta ei ole helppo nakki, sillä luonnollisesti iso osa Barack Obaman työstä, teoista ja mietteistä on sulautunut osaksi Michellen arkea ja määrittää häntä ihmisenä vähintään julkisessa elämässä – mitä omaa jää jäljelle kerrottavaksi? Minun tarinani kuitenkin onnistuu pysymään juuri kirjoittajansa tarinana, ja siksi niin mielenkiintoisena.

Ensimmäiseksi varautuneisuuteni pyyhkäisi pois ennakoimattoman avoin ja suora ote: Michelle Obama kirjoittaa lapsuudestaan Chicagon pahamaineisessa South Sidessa erittäin perusteellisesti. Monessa kohtaa jopa unohtaa, kenestä kirjassa oikeastaan olikaan kyse – elävästi kuvatut tarinat tiiviin ja älykkään perheen iloista ja ongelmista eivät ole presidentin puolison lapsuuden muisteloita, vaan aivan tavallisen, vieläpä keskimääräistä huono-osaisemmalla alueella elävän, ulkonäkönsä ja taustansa vuoksi syrjityn tytön kasvutarinaa. Lapsuuden ja aikuisuuden välille ei yritetä maalata eeppistä ryysyistä rikkauksiin -tarinankaarta, vaan kerronta on rehellistä: kunnianhimoinen vähävaraisen kodin tyttö tekee lapsesta saakka valintoja raha, ei tunteet ja mielenkiinnonkohteet edellä. Sen ansiosta hän pääseekin hyvän juristin uran alkuun, mutta onnistumisen takeena ei ole satumainen onnenpotku, vaan näyttämisen halun motivoima valtava työmäärä ja tahto päästä pitkälle, näyttää epäilijöille.

Toiseksi vaikutuin lukijoiden päästämisestä myös aikuisen Michellen pään sisään, mikä tuntuu jopa lapsuudesta kertomista henkilökohtaisemmalta valinnalta. Perheenjäsenten yksityiskohtaiset kuvaukset, Barackin kohtaaminen, sitä seurannut eksistentiaalinen kriisi ja alanvaihto rahan parista ihmisten pariin on kuvattu hyvin suorasti, eikä kirjasta muutenkaan jää puuttumaan kirjoittajansa epätäydellisyyttä osoittavia kohtia. Ajattelemattomat teot sekä häpeän ja surun hetket yksityiselämässä eivät jää piiloon, ja hyvin usein Michelle myös toteaa lukijalleen, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta. Tämä tulee konkreettisesti esiin, kun kirjassa päästään Barackin poliittisen elämän alkuun: Michelle ei pitänyt presidenttiyden ideasta, ja kuvaakin suorasukaisesti, ettei alkanut tukea sitä kuin aivan loppumetreillä, Barackin jo käytännössä voitettua. Tämä ja monet muut pienet (ja varmasti hyvin harkitusti mukaan valikoituneet) yksityiskohdat saavat oivaltamaan, että kyseessä on todella aito ja tunteva ihminen, ei mediasta näön puolesta tuttu kuori ja hahmo – eikä ainakaan konservatiivinen, miestään sokeasti julkisessa elämässä palvova seuralainen.

Kuten jo mainitsin, Michelle Obama on paitsi sujuva ja innostava, myös hyvin perusteellinen kirjoittaja: lapsuus ja nuoruus vievät kirjan runsaasta 400 sivusta lähes kolmasosan. Alusta ei kuitenkaan kannata hämääntyä, vaikka julkisuuden henkilöltä voisikin odottaa nopeampaa siirtymää julkisen elämän käsittelyyn – kirja ei olisi samanlainen katsaus Yhdysvaltain kulttuuriin, epätasa-arvoon ja epäkohtiin ilman tavallisen kansalaisen ja eletyn, aidon lähiöelämän näkökulmaa. Yksityisestä noustaankin harvinaisen vaivattomasti yleisen piiriin: Michellen elämäntapahtumat kulkevat yhtä matkaa koko maan muuttumisen kanssa, ja henkilökohtaisen elämän uudet polut avaavat kertojan näkökulmaa yhä laajemmalle itsen ja perheen ulkopuolelle. Samalla kirjan luvut kolmeen jaksoon jakavat alaotsikot (Minuksi, Meiksi, Enemmäksi) ohjaavat lukijaakin kohti laajempia näkökulmia.

Optimismiin kannustava epilogi toimii ikään kuin naisen viimeisinä julkisina sanoina tasavertaisten mahdollisuuksien ja vääryyksien korjaamisen välttämättömyyden puolesta. Samalla hän välittää kannustuksen sanoja kaikille, joita Yhdysvaltain nykypolitiikka kauhistuttaa – itsensä mukaan lukien. Vaikuttava, monella tavoin toimiva kirja toimii, vaikkei politiikka olisi se suurin kiinnostuksenkohde – tämä on ennen kaikkea erään Michelle Obaman tarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti