kotimainen kirjallisuus – Sivu 14

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Ajattelen: Tässä kaupungissa, Sei, näiden vuorten välissä, tämä auringonlasku, vuorten keskellä hälisevä-uinuva kaupunki ruutukaavakatuineen, punaiset torii-portit pyhäköissä, ketut niitä vartioimassa – täällä sinä olit, näiden vuorten ympäröimänä, vaikkei sinusta löydy jälkeäkään, vaikkei kukaan enää muista sinua, nimesi kyllä, mutta ei kirjoituksiasi, vitsejäsi, nokkeluuttasi (en käsitä mikseivät, mikset ole täällä niin elävä kuin olet), matcha-teen huumaava tuoksu, jäätelö, paljaat jalat sileän viileää puulattiaa vasten, kohta sirkkojen siritys, kohta ensin purppura, sitten pimeys, sinäkin istut ja kirjoitat niin kauan kuin on vielä valoa (huoneesi hämärässä), ajattelet samoja ajatuksia, pohdit onko sinusta kirjoittamaan tätä, oletko tarpeeksi taitava, kiinnostava (vai liian itsekeskeinen), kävitkö pyytämässä ketuilta menestystä, minä kävin, sinä sitä lopulta saitkin, vaikkei kukaan enää muista miten kaikki päättyi – –.”

Mia Kankimäen läpimurtoteokseksi muotoutunut Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on viehättävä sekoitus inspiroivaa matkakertomusta, tyyliteltyä proosaa ja tiukkaa tietokirjallisuutta. Osin omaelämäkerrallinen teos sai alkunsa Kankimäen vaihtelunhalusta ja innostuksesta japanilaiseen kulttuuriin; kun arki alkaa tuntua saman kehän kulkemiselta päivästä toiseen, on vihdoin repäistävä. Vajaa 40-vuotiaana turvallisen päivätyön kustantamossa jättävä ja ilman kielitaitoa Japaniin matkustava nainen saa osakseen lähinnä läheistensä huolta ja ihmettelyä – varsinkin, kun yli vuoden mittaisen sapattivapaan päätavoitteena on tutkia 1000-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shōnagonin elämää, vaikkei kyseisestä kotimaassaan unohduksiin jääneestä kirjailijasta ole säilynyt jälkipolville edes tämän oikeaa nimeä. Minä-kertojalla varustettu, polveileva seikkailu vetää lukijan mukaansa heti alkumetreiltä. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena syntynyt kirja on mielenkiintoinen sukellus paitsi japanilaiseen klassiseen kirjallisuuteen ja muinaiseen hovielämään, myös naisten asemaan ja itsensä etsimiseen ennen ja nyt.

Kankimäki avaa oman tutkimusmatkansa tapahtumiin lomittuen hienosti ainakin itselleni kovin tuntematonta japanilaista kirjallisuushistoriaa ja Shōnagonin elämänvaiheita nykyisen Kioton alueella. Mielenkiintoista kyllä, Heian-kaudella elänyt Sei Shōnagon on sukupuolestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – yksi Japanin tärkeimmistä klassikkokirjailijoista, jonka Tyynynaluskirjan osia (ei suomennettu, engl. The Pillow Book) luetaan japanilaisissa kouluissa edelleen. Heian-kauden Japanissa naiset oli suljettu seinien sisälle, sillä he saivat näyttää kasvonsa vain sukulaismiehilleen. Avioliittoa odotellessa ja isiensä kodeissa piilotellessa naisille jäi paljon luppoaikaa, ja naistenkin kirjallinen ura oli ylipäätään mahdollinen – Euroopassa samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia saatiin odotella huomattavasti pidempään.

Ylhäiset naiset kehittivät taitojaan erityisesti runouden tuntemuksen ja niiden kirjoittamisen parissa, sillä Heian-kauden hovissa ja sen ympärillä runoutta arvostettiin jopa siinä määrin, että keisarin virkamiehet valittiin heidän runojensa hyvyyden perusteella. Seurapiireihin ei ollut asiaa, ellei osannut puheenparressaan viitata tiettyihin klassikkoteoksiin, ja runoja opeteltiin ulkoa valtavia määriä. Jälkipolville on säilynyt kuitenkin myös useita naispuolisten proosakirjailijoiden teoksia. Heian-kaudella kirjallisuutta julkaistiin ja tuotettiin paljolti arvostetulla kiinan kielellä, mutta sen osaaminen oli naisilta virallisesti kielletty. Luovimmat ylhäisönaiset ratkaisivat dilemman alkamalla kirjoittaa japanilaisilla foneettisilla kana-merkeillä. Idean seurauksena syntyi lukuisia vain naisten hallitsemia kirjallisuuden genrejä, muun muassa Tyynynaluskirjan kaltaiset, omakohtaisia tuntoja kuvaavat päiväkirjat.

Keisarinna Teishin hovinaisena palvelleen Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa pidetään myös yhtenä merkittävimmistä aikalaisdokumenteista: teos on monipuolinen kokoelma, joka muodostuu paitsi runoista, myös hovin arkea sisältäpäin kuvaavista yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, arkipäivän vastoinkäymisistä valittamisesta ja suuresta määrästä sattumanvaraisia listoja, joihin Kankimäkikin rakastui. Hänen mukaansa Sei Shōnagon on kuin nykyaikainen bloggaaja, joka kommentoi arkeaan ja ympärillään olevia ilmiöitä joskus tarkan realistisesti, toisinaan huumorin tai sarkasmin värittämänä. Shōnagon kommentoi muun muassa kiusallisia asioita kovin samastuttavasti: ”Sitä on mennyt taloon ja pyytänyt saada tavata tietyn henkilön, mutta väärä henkilö ilmaantuu ja luulee että häntä kysyttiin. Tämä on erityisen kiusallista, jos on tuonut mukanaan lahjan.”

Merkittävyydestään huolimatta nainen tekstien takana on kotimaassaan lähes unohdettu, ja tutkimuskirjallisuudessa häneen viitataan aina kylmänä ja ikävänä persoonana – monissa käännöksissä ja harvoissa manga- tai elokuvatoisinnoissa Sei Shōnagonista on virheellisesti tehty jopa eroottinen kurtisaani. Sein kilpakumppaniksi tulkittu, kymmenisen vuotta nuorempi hovinainen Murasaki Shikibu on ainoa Sein mainitseva aikalaislähde (ja samalla tämän olemassaolon todiste), mutta arvostetun Genji-klassikkoteoksen kirjoittajan arvovallalla Murasaki keskittyy omassa päiväkirjakatkelmassaan haukkumaan Shōnagonin henkilönä pystyyn – eikä maininta varmasti ole voinut olla vaikuttamatta jälkipolvien mielikuviin. Ilmeisesti varhaisille kirjallisuudentutkijoille ja lukijoille ovat myös olleet liikaa Sein suorasukaiset listat hyvän rakastajan ominaisuuksista ja kertomukset siitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen nöyryytti (miehiseksi kuvatulla nokkeluudellaan) häntä lähestyneitä hovimiehiä. Shōnagonin kirjoituksiin jo opiskeluaikoinaan ihastunut ja samastunut Kankimäki haluaa osaltaan korjata kirjailijan maineen, ja matkustaa sielunsisarensa perässä Kiotosta Lontooseen ja jälleen takaisin. Haaste osoittautuu luultua suuremmaksi: aikanaan moraalittomaksi leimatusta hovinaisesta ei löydy tutkimuskirjallisuutta englanniksi edes Kioton japanilaisen kulttuurin kansainvälisestä tutkimuskeskuksesta kuin muutaman kirjan verran, kun kilpailija Murasakista lähdeteoksia löytyisi hyllymetreittäin.

Kirjan johtotähdestä, Seistä ja aikalaisistaan, voisi kirjoittaa vaikka kymmenen blogipostauksen verran. Siitä huolimatta, että hänestä on saatavilla vain hajanaisia ja epävarmoja tiedon murusia, Kankimäki onnistuu uutteralla tutkimustyöllään, myötäelämisellään ja Kioton katuja tallaamalla luomaan kunnollisen mielikuvan oman aikansa japanilaisesta uranaisesta, suorasuisesta ja humoristisesta kirjailijasta ja jonkinlaisesta esifeminististä, jota on tulkittu aikojen saatossa kovin kapeasti ja ankarasti. Samalla Kankimäki liittää unohdetun kirjailijan elämänvaiheiden pohdinnan osaksi omaa elämäänsä peilaamalla kokemuksiaan ja puhuttelemalla tutkimuskohdettaan ystävän tavoin läpi kirjan. Sapattivuoden lähestyessä loppuaan lukija jännittää matkojen lopputulosta, kirjoitusprojektin onnistumista ja Sein salaisuuksien selviämistä yhtä matkaa minä-kertojan kanssa. Niin upeasti kuin Kankimäki historiallista esikuvaansa kuvaakin, iso osa kerronnasta on myös kirjoitusprosessin, itsensä epäilyn ja oman polkunsa etsimisen vilpitöntä ja hauskaakin analysointia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää loistavia ja matkakuumeen satavarmasti herättäviä kuvauksia muuttamisesta vieraaseen kulttuuriin, kaikkia eri maihin sijoittuvia spontaaneja seikkailuja ja japanilaisen kulttuurin herättämiä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918 — Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti. Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti