Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

img_20190730_1838324368681448092981964.jpg

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti.  Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

img_20190424_1600018746595140621116071.jpg

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti

Pirkko Saisio: Betoniyö

Moi.
Ilkka ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään.
Joko se Simokin nousi, kuului keittiöstä. Tulkaapa pojat kahville.
Mä näin ihme unta, Simo sanoi mykälle selälle. Ihan niiku joku leffa. Siin oli sellane stoge ku painu pohjaan. Mä olin niinku mukana tai tollee. Ihmefiilis.
Ilkka koppasi päätään kääntämättä kärpäsen kouraansa ja piteli sitä korvallaan. Kuului vaimeaa pörinää.
Se oli niiku hidastettuu kuvaa, tiätsä, Simo selitti. Siit tuli ihan kumma tunne… sitä ei niiku osaa selittää…
Älä selitä sitte.
Ilkka ravisteli kärpästä kourassaan kuin noppaa. Simo seisoi keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään.

img_20190117_1135438939424993995149074.jpg

Pirkko Saision kurkkua kuristava Betoniyö (alk. Kirjayhtymä 1981; luettu Tammen 4. painos v. 2011) on kuin paha uni helteisenä kesäyönä; hetken kaikki tuntuu piinallisen todelta, mutta kirjan kansien sulkeuduttua mielen pohjalle jää elämään vain etäinen, hiljalleen haihtuva ahdistuksen tunne. Tieltä suistuneiden nuorten miesten kuvaus on toisaalta epärealistiseltakin tuntuvan jyrkkää alamäkeä, mutta samantyylisiä kohtaloita löytyy varmasti pitkin Suomea elävästäkin elämästä. Kyseessä on rujo kertomus kahdesta helsinkiläisen lähiön kasvatista, ja jos alku vaikuttaakin jo ankealta, loppu ei tuo kaivattua helpotusta. Yhteiskunnan reunoilla elävät veljekset, Simo ja Ilkka, eivät omaa välineitä noustakseen vaikeuksiensa yläpuolelle.

Betoniyö kuvaa moniongelmaisten perheiden ja kaveripiirien menoa pelottavan lakonisesti – alkoholiongelma ja väkivalta ovat niin arkipäivää, että niistä puhutaan sivulausein –, mutta herkän Simon levottomat unet rikkovat muuten nopealukuisen kirjan rytmin abstraktiudellaan. Ei siis mitään keveintä kesälukemistoa, mutta Saision hahmot ja määrätietoinen kerronta jättävät vahvan muistijäljen.

Kuten sanottua, kirja kuvaa monella tavoin lohduttomia ihmisiä. Simo ja Ilkka ovat alkoholisoituneen ja vähävaraisen yksinhuoltajaäidin poikia, jotka ovat saaneet mennä ja tulla ilmeisen vapaasti – kaveripiirit ja elämäntavat ovat mitä ovat, eikä äidillä ole jaksamista muuhun kuin paheksuvaan voivotteluun. Veljeksistä vanhempi, jo aikamieheksi varttunut Ilkka on kärsimätön ja impulsiivinen juoppo, joka potee krapulansa edelleen äitinsä luona. Yläasteikäinen Simo puolestaan on sisimmässään herkkä ja läheisten epävakaudesta kärsivä poika, jonka epäonneksi lähipiirin roolimallit tarjoavat vain näköalattomuutta ja vaikeuksia. Tarinan alussa Ilkka viettää viimeistä vapaata vuorokauttaan ennen vankeustuomionsa alkamista. Äiti pelkää kenties aiheellisestikin Ilkan mielenterveyden puolesta, ja nakittaa veljeään kritiikittömästi ihailevan Simon aikamiespojan vahdiksi työpäivänsä ajaksi.

Kuten arvata saattaa, ei Ilkka suunnittele viettävänsä viimeisiä vapauden hetkiä raittiina, vaikka Simon ihaileva katse välillä vihlaisee hänenkin paatunutta sydäntään. Alkaa sekava, hetki hetkeltä hurjemmaksi muuttuva vuorokausi, jonka aikana veljekset ehtivät istua baareissa, juoda, jakaa sekavia ajatuksia, riitautua ja erkautua – ja lukijan yllätykseksi kirjan lopussa Simo onkin veljeksistä sekaisempi ja enemmän pulassa. Painajaismaiset pakomatkat, hikiset unet ja ajattelemattomat teot kietoutuvat yhdeksi isoksi tapahtumaketjuksi, jonka päätteeksi niin lukija kuin Simo ovat selkä vasten seinää: tästä ei enää selvitä.

Nopeatempoinen ja -lukuinen kirja yllättää, vaikka siinä ei ole mitään yllättävää. Saisio tekee heti alusta saakka selväksi, ettei odotettavissa ole onnellista loppua, mutta sympaattisiin tai vähintäänkin inhimillisiin hahmoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa haluaa uskoa lujasti. Taiten kirjoitettu romaani lisää kierroksia sivu sivulta, joten onneton loppu tuntuu kuin äkkitörmäykseltä seinään. Vaikutelma on tehokas: hetken verran itselläkin on tyhjä olo. Juonen alleviivattu kurjuus ja ongelmaisuus ovat tietenkin kannanottoja aikansa yhteiskuntaan, mutta työttömyys, alkoholismi ja lukuisat sosiaaliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Uudelle painokselle on siis varmasti ollut tilausta, ja vuoden 2011 painokseen liitetty, aikalaisvastaanotosta kertova johdanto onkin mielenkiintoinen lisä romaanin tulkintaan.

Kaikesta huolimatta Saisio on osannut tuoda mukaan lämpöä ja toiveikkuutta. Jokainen hahmo edustaa lukuisia harmaan sävyjä: äiti yrittää parhaansa mukaan antaa pojilleen rakkautta ruoan kautta, Ilkan juomisen takana ovat sydänsurut ja muut tukahdutettavat tunteet ja Simollakin on mielipiteitä ja pyrkimys maailman syvällisempään hahmottamiseen, vaikka ulospäin esitetäänkin välinpitämätöntä. Jokaisen tilastoihin kirjatun ongelman takana on vain ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 29: Kirjassa nähdään unia

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

img_20190309_1432393081102495303405309.jpg

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua