kaunokirjallisuus – Sivu 22

Kätlin Kaldmaa: Rakkauden aakkoset

”Flowers of love

You are touching my inner core,
and the buds, impatiently waiting for spring,
will bloom in bright red at the moment we meet
in the heart of winter.
As blooms of shame they will open,
as blooms of pleasure, they live on.

May there be flowers of as many colors
as there will be sensations,
with roots in the heart of the lover.”

Tartuin minulle aiemmin tuntemattoman virolaisen kirjallisuuden monitoiminaisen, Kätlin Kaldmaan, runokokoelmaan sen hauskan nimen vuoksi: Rakkauden aakkoset (alk. Armastuse tähestik, 2012; suom. Anniina Ljokkoi, Savukeidas 2015). Odotusten mukaisesti kokoelman runot on tosiaan ryhmitelty otsikoidensa mukaan luovaan aakkosjärjestykseen.

Moderni rakkausrunokokoelma hämmentää: sota ja pakolaisuus ovat yllättävän vahvasti esillä monin paikoin hyvin arkisenkin parisuhdekuvauksen keskellä. Myös runoista paistava suuri huoli Lähi-idän sodista yllättää; onhan Virossa yksi Euroopan tiukimmista pakolaiskiintiöistä ja verrattain vähän ulkomaalaisia, joten aihe ei nähdäkseni ole tyypillisin käsiteltävä virolaiselle runoilijalle. Takakannessa Kaldmaata kuvataankin teemoiltaan ja tyyliltään kansainväliseksi ja universaaliksi, ja runoissa matkataan niin afganistanilaisen, islantilaisen, kanadalaisen kuin sveitsiläisenkin rakastajan matkassa.

Kansainvälisyyttä lisäävät paitsi aiheet, myös englannin kieli: osa runoista on kirjoitettu ainoastaan englanniksi, osan Kaldmaa on kääntänyt itse viroksi (ja Ljokkoi edelleen suomeksi). Kääntäjän jälkisanat selittävät, että englanti tuli Kaldmaalle tärkeäksi kirjallisuuden ja ajattelun kieleksi englannin kielen yliopisto-opintojen myötä, kun monet kirjallisuuden suuret klassikot tulivat hänelle tutuiksi juuri opintojen kielellä. Jostain syystä kokoelman onnistuneimmat runot ovat mielestäni kuitenkin alun perin viroksi niiden ilmaisuvoiman vuoksi; on kuitenkin paljon mahdollista, että tässä näkyy oman tunnekieleni vaikutus lukijana.

Kokoelman 48 runoa esitellään yhteen pötköön, ilman selittäviä väliotsikoita tai muita jaotteluita. Runojen pituus vaihtelee muutamasta toteavasta rivistä muutaman sivun mittaisiin proosarunomaisiin purkauksiin, mutta kaikkia yhdistää loppusoinnuttomuus ja mitattomuus. Kahdella kielellä kirjoitettujen runojen välillä leikitellään paitsi rakkaudella, myös kielellä itsellään: runoista löytyy hassuttelua niin kirjaimellisilla käännöksillä (esim. runossa Darkness of Love: ”We are nothing, and we are everything” vs. sen käännös Rakkauden pimeys: ”Me olemme eimitään, ja me olemme kaikkimitä”) kuin puhekielisillä sanavalinnoilla ja kertojilla, joita on jälkisanojen mukaan ”naistenlehtimäisiksikin” kritisoitu. Kaldmaan runot eivät kuitenkaan ole helpoimpia tulkittavia; ne sisältävät paljon kielikuvia ja symboleita, joille ainakaan itselläni ei ollut valmiita selityksiä.

Monet runot sijoittuvat parisuhteen kipukohtiin: jäähyväisiin, kulttuurieroihin, etäsuhteessa olevan kaipuuseen, yksilön traumoihin ja kokemuksiin, jotka purkautuvat parisuhteeseenkin. Toisaalta tarinalliset runot erimaalaisista rakastajista luovat kuvaa kansakunnista ja länsimaalaisista: sveitsiläisellä rakastajalla ei ole kasvissyöntiä suurempia huolia, mutta afganistanilainen rakastaja on 26-vuotiaana ystäväpiirinsä vanhimmaksi elänyt. Vaikka kaikki runot eivät minulle auenneetkaan, liikkuu kokoelma aiheidensa puolesta erittäin ajankohtaisissa tunnelmissa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

”TIMOTEUS
Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA
Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS
Muorimme on kova, Titus.

TITUS
Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö perässä.

TIMOTEUS
Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta ystävästä.

MAURA
Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS
Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA (Molemmat erikseen)
Se on minä!”

Aleksis Kiven nykylukijan makuun hieman hidastempoinen, oluentäyteinen sotilasfarssi Olviretki Scheusingenissä (kantaesitys 1920; julkaissut Otava, 1996) on iästään huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. Baijerilaiset sotamiehet juoksevat mallasjuoman perässä kuin viimeistä päivää, ja samalla tulee käsiteltyä huumorin varjolla kriittisesti niin sodankäynnin järkevyyttä kuin stereotyyppistä miehekkyyttä ja sankaruuttakin.

Nelinäytöksinen farssi on lajissaan Suomen ensimmäinen ja juonellisesti suhteellisen löysä: taistelut preussilaisia vastaan tulevat ja menevät, sillä pääpaino on äkseeraavan ja koheltavan baijerilaisen sotajoukon oluen metsästyksessä ja keskinäisissä suhteissa. Juoni ei tässä teoksessa olekaan merkittävä, vaan se toimii pakollisena kehyksenä humorististen tilanteiden luomiselle ja kuvaamiselle. Suuriin linjoihin ei keskitytä, mutta tapahtumia ei näytelmästä puutu – päinvastoin. Riidat, sanaharkat ja juopuminen eskaloituvat farssille ominaisesti nopeasti väkivallaksi tai sen uhaksi, ja taustalla punotaan jatkuvasti juonia niin rakkauden, oman edun kuin sodan voittamisen tähden.

Hahmoista, kuten tarinastakaan, ei löydy syvyyttä, vaan lukuisat hahmot on muodostettu erilaisista liioitelluista karikatyyreista, jotka astuvat valokeilaan tarvittaessa. Hahmogalleriasta löytyy niin juoppoja rivisotilaita kuin virkaintoisia kapteeneita, mutta erityistä vauhtia tarinaan luovat baijerilaisten valtaaman majatalon naiset: paholaiseenkin rinnastettu vanhempi kapakka-eukko Maura sekä tämän kaunis ja nuori palvelija Mariana. Lemmenjuonet ja flirttailu kuuluvat olennaisena osana tarinaan, kun majatalon naiset toimivat ylempien tahojen käskystä olvitynnyreiden portinvartijoina.

Olviretki Schleusingenissä on mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta vahvasti teatteriperinteisiin nojaavasta teoksesta löytyy vaikutteita ja selviä viittauksia aina Raamattuun asti, mutta toisaalta se on hyvin omaääniseltä vaikuttava ja sarkastinen näytelmä ikäisekseen. Sotilasfarssi onnistuu huvittamaan 2010-luvun Suomessakin etäiseltä tuntuvasta aiheestaan huolimatta, sillä Aleksis Kivi hallitsee huumorin ja kielenkäytön viitekehyksestä toiseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 28: Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

”Kaikki kanitalon ulkopuolella oli turvatonta ja halpamaisuuden ja salaisen ylenkatseen maailmaa. Kukaan ei tunne kunnioitusta hyväuskoista kohtaan, niinhän Katri oli sanonut. Ja siinä Katri nyt taas istui papereineen ja hänen kärsivällinen, itsepintainen äänensä patisti Annaa kuuntelemaan, olemaan vastustamatta omia etujaan ja kieltäytymään jo ennen kuin hän edes itse tiesi mistä oli kysymys, ja tällä kertaa oli kysymys suuresta summasta, ja ajatella mitä sellaisellakin summalla sai aikaan kunhan vain huomasi että sitä saattoi tuntuvasti korottaa, vastapuoli ei ollut menetellyt rehellisesti ja niin edelleen ja niin edelleen.”

Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja (alk. Den ärliga bedragaren, 1982; suom. Kyllikki Härkäpää, 1983) on tiiviydestään huolimatta hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä romaani.
Hiljaiseen merenrantakylään sijoittuva tarina keskittyy kahden keskenään erilaisen ja eri-ikäisen naisen ympärille, mutta luvassa ei tosiaan ole se perinteinen ihmissuhdetutkielma – pikemminkin raaka ja jopa vastenmielinen kuvaus ihmisten epäloogisuudesta ja luonteen heikkouksista, hyväksikäytöstä ja itsepetoksesta.
Janssonille ominainen, sadunomaisuuteen sekoittunut surumielisyys kuitenkin pehmentää kirjan maailmaa siten, että päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksen jälkeen itselleni jäi vain kummastus.

Tarinan pääosassa on määrätietoinen, kova ja kylmä Katri Kling, 25, jolla on elämässään tasan kaksi tavoitetta: pitää huolta yksinkertaisesta 15-vuotiaasta veljestään Matsista ja kerätä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti ja rehellisesti – muista ja muusta välittämättä. Numeroita nuori nainen pyörittelee taiten, mutta sisäänpäin lämpiävässä kylässä häntä kunnioitetaan erikoisen tylystä luonteestaan huolimatta muistakin syistä: onhan hän tunnettu harvinaisen rehellisenä ja oikeudenmukaisena sovittelijana ja päättäjänä riitatilanteissa. Klingien äidin kuoltua jo vuosia sitten nuori Katri otti hänen paikkansa kaupan myyjänä ja kirjanpitäjänä, ja sai sen ansiosta pitää kaksikon lapsuudenkodin kaupan yläkerrassa. Kirjan alussa vanhempi miespuolinen kauppias on kuitenkin alkanut käydä hankalaksi, ja naisen tavoitteena onkin löytää uusi asunto mahdollisimman pian.

Katri haistaa tilaisuutensa koittaneen, kun kyläyhteisöstä eristäytynyt ja ikääntynyt lastenkirjailija ja taiteilija Anna Aemelin alkaa kaivata apua ostosten ja arkiaskareiden kanssa. Sinisilmäinen nainen on elänyt boheemin huoletonta elämää uskoen ja keskittyen hyvään, mutta Katriin tutustuminen alkaa vähitellen viedä häntä pois tolaltaan; ovatko kaikki kylällä todella niin ilkeitä ja epärehellisiä, kuin Katri hyisesti antaa ymmärtää? Katria puolestaan houkuttelevat Aemelinin suosittujen lastenkirjojen ympärillä pyörivät rahat ja ansaintamahdollisuudet. Postien ja ostosten kuljettamisesta alkanut tuttavuus vaihtuu Katrin hienovaraisen suunnitelman myötä pian yhteisasumiseksi Annan suuressa perintökartanossa, niin sanotussa kanitalossa.

Kuten arvata saattaa, kaksi täysin erilaisen maailmankatsomuksen ja luonteen omaavaa naista eivät mahdu samaan talouteen ilman yhteenottoja. Alkaa hiljainen sota talon herruudesta, ja molemmat alkavat käyttäytyä luonteensa vastaisesti; Katri epärehellisesti, Anna ilkeästi. Edes hiljainen Mats ei pysty rauhoittamaan tilannetta, vaan joutuu valtakamppailun ytimeen pelinappulaksi. Katri ujuttaa lonkeronsa niin Annan raha-asioihin kuin mielipiteisiin, mutta jossain kulkee epävarman, vaikutteille alttiin Annankin raja. Kun tilanteen päätepiste on lopulta saavutettu, kumpikaan ei ole aivan entisensä.

Tarinan kaari pitää lukijan otteessaan loppuun saakka, sillä tilanteen kärjistyminen on kuvattu yhtä aikaa kutkuttavasti että tuskastuttavasti; ratkaisu on saatava tietää! Jälkeensä kirja jättää kuitenkin epämukavan ajatuksen siitä, kuinka jokaisen kuoren alla lymyilee jotakin pimeää, joka oikeissa olosuhteissa pääsee valloilleen. Keveyttä kirjaan tuovat kuitenkin Janssonille niin rakkaat merikuvaukset, humoristisestikin kuvatut kyläläiset ja vastustamaton tilaisuus arvuutella sitä, kuinka paljon Anna Aemelin lasten fanikirjeineen kuvaa kirjailijaa itseään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 23: Kirjassa on mukana meri

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Vesi hipoo vyötäröäni. Katson kuinka mieheni pää painuu veteen ja pulpahtaa sitten taas pintaan. Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle?
Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset.
– En minä halua sinua jättää.
– Mutta sinä et halua olla minun mieheni.
Siinä me seisomme, tämä asia välissämme loiskimassa. Hän sukeltaa pois.

Paljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.

Pääroolin nimeämätön nainen, kirjan edetessä ex-vaimo, ei koskaan erityisemmin arvostanut miehensä stereotyyppisen miehisiä puolia, ennen kuin eräänä päivänä aamupalapöydässä saakin kuulla miehensä halunneen aina olla nainen. Tästä alkaa tunteiden vuoristorata: nainen alkaa epäillä kaikkea yhteistä elämää aina ensitapaamisesta lähtien. Hän epäilee miehen tunteita transsukupuolisuudesta vetoamalla sota- ja historiaharrastuksiin, eikä ota omaksi yllätyksekseen kuuloonsakaan suhteen jatkamista loputtomiin: hän haluaa miehen, jonka ruumiinosia hän alkaa tallentaa mieleensä pala palalta ennen niiden lopullista menettämistä.

Epäilyn jälkeen ja tilanteen tullessa julkisemmaksi myös perhe- ja ystäväpiirissä puskevat päälle toisenlaiset tunteet. Pettymys oman rakkauden riittävyyteen iskee kovaa: enkö rakastanutkaan ihmistä, jonka luonne ja mieli ulkoisista muutoksista huolimatta ovat samat? Miten suurin osa läheisistä suhtautuu asiaan niin hyvin, vaikka puolisona kaikki on vaikeaa? Välillä nainen tarjoaa apua hetki hetkeltä enemmän naiseksi muuttuvalle miehelleen vaate- ja meikkiasioissa, toisessa hetkessä jo kiroaa rooliaan.

Lopulta kamelin selkä katkeaa, mutta avio- ja asumusero eivät heti tuo kaivattua helpotusta. Viha ja pettymys eivät laannu napin painalluksella, ja miehen muutos uudeksi ihmiseksi aiheuttaa alitajuista vastarintaa aina tämän uuden nimen omaksumisesta lähtien. Kliseisesti aika parantaa, ja miehestä jäljelle jääneitä mielikuvia voi jo hieman helliä lämpimästi, ihmetellen elämän kulkua.

Pariskunnan erilleen kasvuun, miehen sukupuolenkorjaukseen ja naisen eron tuskaan sekoittuvat runollisesti kirjoitetut matkakuvaukset 1400-luvulta. Kirjailijan valinta yllätti, mutta osoittautuu erittäin toimivaksi: matkakertomukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja ne kietoutuvat nykyhetkeen kirjan loppua kohden yhä monitasoisemmin. Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue jatkaa Intiaksi kutsumansa Kiinan metsästystä vimmalla vastoinkäymistenkin jälkeen, mutta päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan – edelleen todistellen mannerta Intiaksi. Samalla tavoin päähenkilö pohtii ihmistä ja toisen tuntemista: me kutsumme toista jollakin nimellä ja ajattelemme hänestä tietyllä tavalla, mutta se, mitä hän sisimmässään tuntee olevansa ja mitä hän todellisuudessa on, saattavat olla jotain aivan muuta. Vaikka se itsestä vaikuttaisi päivänselvältä Intialta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Heli Laaksonen: Sulavoi

Eikä erost viel tiäretä mittä

Laver on piän ja mää olen suur
ajan sunt unissan seinä vaste littanaks
herät ain ko määki herän
kaneliposki
olet taas jättäny hellyyskraanan tippuma
tip
t
i
p
see valu yäs
vaik väität et laitit sen kii
ja harman toppatakkis povitaskus
kasvatat nii suuri
toiveihaaveisulossiunelmi
et saat myymäläetsivä
epäilemä.

Olen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Kannen iloinen naivistisuus jatkuu tietyllä tapaa myös runoissa, joissa ihmisten rakkaudenkaipuuta, haaveita ja arkipäivässä nousevia huomioita kuvataan lämmöllä – ja sopiva virne suunpielessä. Kuitenkin vain tietyllä tapaa, sillä päältä päin kevyet, tunteita pursuavat runot ovat salaviisaita ja hienosti rakennettuja. Oman viehättävän lisänsä tuo lounaismurre, jolla Laaksonen tunnetusti runoilee.

Kokoelma jakautuu viiteen nimettyyn lukuun sekä erillisiin ensimmäiseen ja viimeiseen runoon. Ensimmäinen luku, Merimiäsmuisti, keskittyy matkaamiseen, kaukana olevan rakkaan kaipuuseen ja mereen sekä luontoon. Paikannimet, saaristosanasto ja tuokiokuvaukset eri tavoin hieman yksinäisten majoista ovat kuitenkin toiveikkaita ja liikkeessä, eivät pysähtyneitä paikoilleen. Toinen luku, Aurinkokannel, kertoo rakkaudesta perisuomalaiseksi miellettyyn koreilemattomaan tapaan. Kuten runossa En san sitä sana todetaan: ”Siin on ärräki ja äs suhise” – ja se siitä. Toisaalta mukaan mahtuu myös pidättelemättömiä rakkaudentunnustuksia, jotka laittavat hymyilemään suloisuudellaan, toisaalta arkisuudellaan.

Kolmas luku, Kaneliomenakruunu, siirtyy tarkastelemaan luontoa: vuodenajat vaihtuvat ja kotipihan linnut laulavat, mutta myös ihmisluontoa sen kaikkine kummallisuuksineen ja suruineen ehditään ruotia lempeään sävyyn. Tätä seuraa tunnelmanvaihdos neljänteen lukuun, jonka nimikin, Käsijarrukäännöksi , saa lukijan odottamaan arvaamattomia tunteita: pettymyksiä, aggressiota ja omia puutteita. ”Elämä ei ol Muumilaakso” ja ”saak mittän kaunist koska / ennen ko sen hajotta kappaleiks?” toteavat runojen puhujat lakonisesti. Viides ja viimeinen luku, Pallomereneiroi, kääntyy kuitenkin kokoelmaa määrittävien sanankäänteiden pariin, lapsenomaiseen elämäniloon ja arjen ihmeellisyyden huomaamiseen. Viimeiseen lukuun mahtuu mukaan kuitenkin myös pientä kapinallisuutta yllättävän terävän satiirinkin muodossa.

Kun kokoelma vielä alkaa itsensä hyväksymistä käsittelevällä runolla Mää ja mää (nyt vuonna 2018 runo tuntui erityisen ajankohtaiselta kaiken itsensä etsinnän ja vartalopositiivisuuden myötä) ja päättyy sinisävyisiä haaveita maalailevaan Kaunei uni -runoon, on oivalluksia, lyhyitä tarinoita ihmiskohtaloista ja jopa sadunomaisuutta yhdistelevä kokoelma vielä pitkään lukemisensa jälkeen hymyilyttävä kokonaisuus. Useimmiten nimettömiksi jäävät puhujat (ja paikoin päärooleissa seikkailevat inhimilliset eläinhahmot) elävät Laaksosen kauniissa, mutta koko tunneskaalan sisältävässä maailmassa, johon itsekin haluaisi lukemisen jälkeen päästä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kotimainen runokirja