kotimainen kirjallisuus – Sivu 17

Timo Parvela, Bjǿrn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu

Taso 99. Ari ja Joni olivat umpikujassa. Niin kuin kuulemma kaikki muutkin. Joni oli keskustellut asiasta peliyhteisössä. Kukaan ei ollut löytänyt ratkaisua, vaikka asiaa pohti miljoona tyyppiä eri puolilla maailmaa.
Joku norjalainen Halfman-halfbiscuit05 oli kuulemma jo lähellä ratkaisua, tai ainakin hän kehuskeli olevansa mutta ei kuitenkaan suostunut jakamaan tietojaan kenenkään kanssa.
Tv:n ruutu oli lähes musta. Jossain hämärässä oli luolan suuaukko. Sen kätköissä oli jotain pelottavaa, josta ei saanut otetta. Itse asiassa veljekset eivät olleet kertaakaan päässeet luolan sisäänkäyntiä pidemmälle, kun se jokin iski.

Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden, Timo Parvelan ja norjalaisen Bjǿrn Sortlandin, yhteisprojekti Kepler62 on kokonainen lapsille ja varhaisnuorille suunnattu avaruusseikkailukirjasarja. Kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa luotu maailma on sarjakuvamaisen värikäs, muttei lainkaan lapsellinen: kuvitus on tummasävyistä, jännittävää ja hakenut innoituksensa peli- ja scifikuvastoista. Yhteensä kuusiosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi syksyllä 2017, ja kaikki osat ilmestyivät samanaikaisesti niin Suomessa kuin Norjassakin. Mielenkiintoista on, että kirjailijat kirjoittivat sarjan osat vuorotellen; ensimmäinen osa on Parvelan käsialaa, vaikka kokonaisuus onkin luotu yhdessä.

Sarjan ensimmäinen osa Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY 2015) esittelee sarjan päähahmot, ylikansoitetulla ja ilmastonmuutoksen tuhoamalla maapallolla elelevät veljekset 13-vuotiaan Arin ja 8-vuotiaan Jonin. Tarina lähtee liikkeelle kovin masentavissa tunnelmissa: Arin ja Jonin äiti on kadonnut useaksi päiväksi, mutta se ei herätä pojissa suurta kummastusta. Luonnonvarojen puutteessa köyhillä ei ole kunnollista ruokaa eikä töitä, ja siksi äiti viipyy useinkin niitä etsimässä. Pikkurikoksia toivottomassa tilanteessa puuhaileva Ari yrittää saada käsiinsä huippusuositun ja kalliin Kepler62 -tietokonepelin, jonka ratkaisijalle huhutaan huimia palkintoja, mutta onnistuu näpistämään vain ruokatarpeita. Mystisestä sairaudesta kärsivä pikkuveli Joni onnistuu kuitenkin saamaan kyseisen pelin käsiinsä tuntemattomaksi jäävältä naishahmolta, ja pian peli alkaa vetää heitä kummasti puoleensa.

Useamman päivän konsolipelaamisen jälkeen veljekset huomaavat, että peli alkaakin tuntua tavallista aidommalta: päävastustajan listiminen tuntuu tarpeettoman realistiselta, ja voitokkaan taistelun jälkeen ruudulla näkyvätkin pojat itse. Onpa kyseessä aidon näköinen animaatio tai salainen viesti, veljekset eivät selvittää pelin salaisuutta heti – reaalimaailman mystiset tapahtumat toistensa jälkeen vaativat kaiken huomion ja päättelykyvyn. Äiti palaa reissultaan epäilyttävän keinotekoisen oloisena, mystinen nainen ilmestyy jälleen ja Jonin viruksen vuoksi tehty sairaalareissu muuttuukin pakomatkaksi. Nokkeluutensa avulla pojat lopulta onnistuvat selvittämään Kepler62:n jujun, ja tempautuvat pelin ohjaamina avaruusseikkailuun – tällä kertaa ihan oikeasti.

Kirjojen maailma kuvaa tulevaisuutta, jossa tekniikka on kehittynyttä, luonnonvarat nollilla ja hallitus ottanut pelottavan holhoojan aseman. Raskaista aiheista huolimatta teksti on kuitenkin kevyttä: lauseet ovat lyhyitä ja kuvitus suuressa roolissa. Kuvakirja tämä ei runsaasta kuvituksesta huolimatta ole, vaan kuvat ja teksti edistävät tarinaa yhdessä luoden nopeatempoisen, dynaamisen vaikutelman, ja siksi kirja onkin varmasti omiaan niillekin, jotka kirjoista eivät yleensä innostu. Vaikka jännittäviä elementtejä, kuten erilaisia ihmiskokeita, köyhyyttä ja takaa-ajoja, on ripoteltu pitkin poikin tarinaa, ei kirja ole pelottava; arvioisin, että se voisi kiinnostaa noin 9–14-vuotiaita lukijoita taitotasosta ja lukeneisuudesta riippuen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Seuraava viikko oli päättymätön sarja pitkiä tunteja. Joka aamu puoli seitsemän Mark heräsi kelloonsa ja kiskoi minut ylös, päivä päivältä happamampana kaikista turhista poljetuista kilometreistä ja mykistä ihmisistä ja kaupungista, joka aamu- ja ilta- ja päivärukouksista huolimatta hylki meitä kuin vierasta bakteeria. Alkoi olla selvää, ettemme ikinä onnistuisi murtamaan sen vastarintaa sillä tavalla, pommittamalla vain summamutikassa ovia, joiden taakse ihmiset olivat linnoittautuneet omien läheistensä suojaan, omien haaveidensa ja toiveidensa ja suunnitelmiensa ja oman näkymättömän uskontonsa kanssa. Helpommin ne uskoisivat avaruusolioihin kuin meihin.

Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuuden saanut esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisen mormoninuoren, Markin ja Davidin, lähetysmatkasta suomalaiseen pikkukaupunkiin. Salt Lake Cityn koulutusleiriltä, MAP-kirkon päätemppelin suojatusta elämästä saapuneet miehet suhtautuvat pieneen pohjoiseen maahan järkytyksensekaisin tuntein: saunassa ollaan alasti, nuoret ihmiset ryyppäävät avoimesti julkisilla paikoilla viikonloppuisin eivätkä pikkukaupungin asukkaiden ovet aukea päivittäisillä lähetyskierroksilla kuin harvoin.

Keskinäiset suhteetkin kiristävät, sillä David on juuri menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa, ja usko Jumalaan on lähes täysin katkolla. Innokastakin innokkaampi päällepäsmäri Mark puolestaan on ottanut Davidin kiusaksi tehtäväkseen ”heikommastaan huolehtimisen”, ja vetää epätoivoiselta tuntuvaa, kahden vuoden mittaista lähetysmatkaa eteenpäin loppumattomalla tarmolla ja itseriittoisilla kommenteilla. Kirja on paitsi hieno kuvaus uskosta ja uskonnoista, myös sukellus suurta surua läpikäyvän ihmisen mieleen. Ulkopuolisen silmin tehty kuvaus Suomesta ei kenties ole rikkain mahdollinen, mutta siitä tunnistaa paljon tuttua.

Markin ja Davidin lisäksi elämänkatsomustaan etsii myös nuorukaisten naapurirapussa asuva nuori sairaanhoitaja Emma, joka ihastuu Davidin ujoon ja korrektiin olemukseen ensinäkemältä. Menetysten katkeroittamana David tempautuu uskonsa vastaiseen romanssiin puolivahingossa. Davidin uskon mukaan naisesta tulisi pysyä käsivarren mitan verran erossa, mutta välitön suomalainen halaa miestä jo ensimmäisellä tapaamiskerralla sekoittaen Davidin pään täysin. Usko ja rakkaus alkavat taistella miehen pään sisällä: voiko lempeä Emma todella olla paha maallisuutensa vuoksi; olihan mormonikirkon perustaja Joseph Smithinkin vaimon nimi Emma… Onko hyvää Jumalaa edes olemassa, jos kaikki, mitä David rakastaa joko kuolee tai on syntiä? Toisaalta hänen tekisi mieli keskeyttää koko matka masentavassa maassa, sillä lähetystyö kesken uskonnollisen kriisin tuntuu kaikin tavoin väärältä. Kylmä totuus kuitenkin on, ettei Davidilla ole mitään liikkeen ulkopuolella – ainakaan vielä.

Davidin kamppaillessa uskonsa kanssa, kämppis ja lähetyskollega Mark taiteilee rajojen sisällä omalla tavallaan: hän on perustanut salaa verkkosivut, vaikkei se olekaan hyväksyttyä. Aina tilaisuuden tullen hän sulkeutuu huoneeseensa ja jakaa tietoa mormoneista kaikille kiinnostuneille verkkosivujen ja sähköpostin välityksellä. Erityisesti Gabriel-nimimerkkiä käyttävä kiinnostunut henkilö vaikuttaa lupaavalta käännytettävältä, ja Itkonen käyttääkin Markin lähettämät sähköpostit kätevästi suomalaisille kenties hieman tuntemattomamman mormoniuskon opinkohtien ja tapojen esittelyyn. Taustatyöt on tehty huolellisesti, ja romaanin luettuani tiedän mormoneista enemmän kuin aiemmin.

Itkosen kuvaus tuntuu todenmukaiselta, ja nuorten mormonikirkon suojissa kasvaneiden poikien ensikosketus ”pakanoiden” maailmaan toimii hienona ponnahduslautana hahmojen syvälliselle sisäiselle pohdinnalle oikeasta ja väärästä; sisäiset ristiriidat uusien toiveiden ja vanhojen totuuksien välillä vakuuttavat. Myöhempien aikojen pyhiä loppuu kovin dramaattisesti, mutta se ei sorru turhaan revittelyyn. Elämä, kuolema ja rakkaus ovat uskontojenkin suurimpia kysymyksiä, ja hahmot jäävät kirjan lopussa kukin omaan tilanteeseensa niitä ratkomaan. Siinä missä toisten usko horjuu, joku toinen löytää samassa tilanteessa uusia vastauksia ja odottamattomia polkuja.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Hän [Uutela] ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
”Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!” sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
”Linnut niin laulavat!” sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
”Purokin niin kauniisti solisee!” Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.

Johannes Linnankosken tiivis, suomalaista agraariyhteiskuntaa kuvaava Pakolaiset (WSOY 1908) osui sattumalta silmiin kirjaston hyllyssä, ja takakansi vakuutti: tämä alle 200-sivuinen romaani on käännetty jopa yhdelletoista kielelle! Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijanakaan tämä teos ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaisia mielikuvia, ja lukukokemus yllätti: mikäli tätä lähtee lukemaan mielessään Linnankosken todennäköisesti tunnetuin teos Laulu tulipunaisesta kukasta (1905), menee metsään. Pakolaiset ei sisällä räiskyvän runollista kerrontaa ja symboliikkaa, mutta se ilahduttaa psykologisella jännitteellään ja nopealukuisuudellaan.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alun Hämeeseen, jossa miehen mitta on talon suuruus ja naisen mitta siveellisyys ja sopiva pulskuus. Leskeksi jäänyt, lapseton seitsemänkymppinen Juha Uutela ei suostu tyytymään mökissä kuolevan vanhuksen osaan, vaan päättää menneisyyden menetyksiä kuroakseen naida 23-vuotiaan Manta Keskitalon, suuren talon viehättävän tyttären. Mantan epäonneksi talolla on velkoja, joista isänsä Kustaa päättää päästä eroon Juhan rikkauksien avulla: kasvaahan Keskitalossa useampi poika, joille pitäisi varata maata ja omaisuutta. Keskitalon isännän viekas suunnitelma on odotella Uutelan poismenoa, onhan tuleva sulhanen häntä itseäänkin vanhempi; sitten tyttärellä on aikaa mennä mieleisensä kanssa naimisiin ja Uutelan rikkaudet jäävät täysin perheeseen, lapsiahan ei niin vanha mies enää oletettavasti saa.

Manta ja Juha naitetaan tyttären hiljaisesta vastarinnasta huolimatta, mutta Kustaakaan ei täysin saa haluamaansa: vihkimisen jälkeen käy ilmi, että siveellisen perheen tytär onkin raskaana jollekin aivan toiselle, ja aikoo protestina pitää lapsen (vaikka keskeyttämisen keinotkin tuohon aikaan olivat varmasti vähissä). Vanha isäntä ja emäntä kauhistuvat, sillä vakavat hämäläiset eivät ikinä enää pitäisi perhettä sen aiemman hyvän maineen veroisena. Kauhu yhteisön pilkasta saa Kustaan ostamaan pikavauhtia Juhan rahoilla suuren ”hovin” keskeltä Savoa, mikä järkyttää koko perhettä: juuret, historia ja kaikki tutut ovat rakkaassa Hämeessä. Vaihtoehtoja ei isännän ja emännän mielestä kuitenkaan ole, ja pian muuttokuorma tuntemattomaan Savoon on jo junassa. Juhalla on epäilyksensä, mutta toisaalta hän on ahkerana ja edelleen hyväkuntoisena työmiehenä innoissaan uudesta, suuresta talosta ja pelloista.

Savossa perhe elää tilavasti ja palvelusväen keskellä, mutta henkinen silmukka kiristyy päivä päivältä Kustaan kaulan ympärillä: milloin Juha huomaa petoksen? Mitä hän sitten aikoo, iso mies? Miten välttyä häpeältä ilkeilevien savolaisten keskellä, he kun tuntuvat jo naureskellen aavistavan asianlaidan? Konflikti lähestyy päivä päivältä, ja sekä Kustaan että Juhan mietteitä kuvataan realistisesti, hienoa jännitettä luoden. Lopulta totuus on myönnettävä, mutta lopputulema ei olekaan sitä, mitä ensin odottaisi.

Yli sata vuotta sitten kirjoitetuksi teokseksi Pakolaiset on hyvin modernia luettavaa: kerronta etenee suoraviivaisesti ilman kansallisromanttisia niekkuja ja hahmojen ajatuksia ja tekojen syy-seuraussuhteita kuvataan syvällisesti. On myös virkistävää huomata, miten perinteisenä maaseudun perhetragediana alkava tarina nouseekin nuoren naisen syyllistämisen ja uhraamisen yläpuolelle, ja keskittyy todellisen ongelman eli Kustaan ahneuden käsittelyyn. Jopa Juha ymmärtää lopulta olleensa ajattelematon sitoessaan nuoren tytön elämän itseensä vain siitä syystä, että halusi näyttää nuoruudenrakastetulleen ja itselleen kelpaavansa talon tyttärelle vanhanakin. Aikojen muuttumisen huomaa hauskalla tavalla kuitenkin hämäläisten ja savolaisten vastakkainasettelusta: se on varmasti tehty osin huumorilla, mutta tuntuu nykylukijasta kaukaiselta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 43: Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

”11. LOKAKUUTA 1819
Ennen maate menoa kävin vielä katsomassa Emilietä. Tyttö lukee paljon, hän ymmärtää kärsimyksestä enemmän kuin muut. Toivottavasti naiset hyväilevät hänen taudin kiduttamaa ruumistaan. Tuuli puhaltaa keskeneräisten rakennusten läpi. Elämä ja uni ruumiittemme läpi.

16. JOULUKUUTA 1819
Kävellessäni työmaalle pelkään keuhkojeni jäätyvän. Tällä viikolla on Helsingissä mitattu kolmenkymmenenneljän asteen pakkanen. Olen nähnyt miehen kerjäävän mustiksi paleltunein käsin. Sain pelätä sormien kopsahtavan katuun kuin hiilenkappaleiden. Kukaan ei kaiva rahapussiaan näillä ilmoilla, kaikilla on vain yksi päämäärä: lämpimään.”

Vuoden 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) on arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja, johon tallentuvat ilot ja surut liittyen niin kokonaisen kaupungin rakentamiseen kuin yksityiselämään synkässä Pohjolassa. Kokoelma irrallisia ajatuksia ja huomioita historiallisesti merkityksettömistä arkielämän sattumuksista ja kuvitteellisista ajatuksista saattaa kuulostaa vähintäänkin erikoiselta, mutta Viikilä saa runollisella tekstillään lukijan täyttämään (tarkoituksella jätetyt) aukot Engelin merkinnöissä. Surumielinen ja samea, tuolloin lähes kyläpahasen kokoinen Helsinki muodostuu lukijan silmissä eksoottiseksi kaukomaaksi, kun Saksasta lähtenyt eikä koskaan Suomen suurruhtinaskuntaan sopeutunut Engel tarpoo pitkin työmaansa vasta valmistuneita katuja.

Päiväkirjamuotoinen teksti voi olla lukijalle uuvuttava kokemus, mutta tässä tapauksessa nautin juuri tästä ratkaisusta. Merkinnät alkavat vuoden 1816 maaliskuusta, jolloin Engel vaimoineen ja lapsineen on asettunut kaupungin uudelleenrakentamisesta mahdollisesti syntyvän menestyksen perässä kauimmaiseen loukkuun, josta sivistyneet saksalaiset saattavat uneksiakaan. Räntäinen, viimainen ja kylmä kaupunki ei näytä parhaita puoliaan, ja rahahuolet ja lasten vakavat sairaudet sekä vastikään kuolleen pojan kuolema painavat koko perhettä.

Näistä asetelmista Engelin onnistuu kuitenkin sinnikkyydellään nousta Intendentinkonttorin johtajaksi ja varakkaaksi mieheksi. Alkuperäinen suunnitelma kuudesta työntäyteisestä vuodesta Suomessa ja paluusta Saksaan kuitenkin vesittyy, ja taloudellisesta menestyksestä huolimatta kaipuu kotiin väreilee jatkuvasti taustalla. Yksityiselämäkään ei kohtele miestä hellästi, sillä hän menettää Suomessa asumisen aikana sekä vaimonsa että rakkaan tyttärensä.

Viikilän kerronta on kaunista ja runollista, eikä se tarvitse toimiakseen ympärilleen pitkiä selostuksia henkilöhahmojen tai maiden taustoista; tiedot tulevat pikkuhiljaa, mutta lukijalle annetaan tilaa kuvitella, muistella aiempaa tietämystään ja rynnätä lähteiden äärelle. Kirjassa parasta olikin mielestäni sen lukemisesta seurannut innostuksen tunne: Wikipedia ja Google olivat heti kovassa käytössä, ja Senaatintorin ympäristössä rakennuksia katsoo nyt hieman eri perspektiivistä.

Kirjan nimi, Akvarelleja Engelin kaupungista, on tulkittavissa ainakin kahdella tapaa. Engel maalasi Suomen aikojensa alkuaikoina maisema-akvarelleja saadakseen lisätienestejä perheelleen, ja taitavana piirtäjänä ja maalarina tunnetun miehen elämässä Helsingistä tehdyt teokset näyttelivät tärkeää osaa. Toisaalta Viikilän teos itsessään on kuin kokoelma utuisia akvarelleja: vahvoja tunteita välittäviä tuokiokuvauksia, vain oleellisimmalla kontekstilla höystettynä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjassa muutetaan

Tuuli Eltonen: 007 ja tähtäimessä sukupuoli

”Bondin hahmo edustaa yhtä ideaalimieheyden muotoa, kykenevää ja kaikesta selviävää sankaruutta. Mieskuvan voimakas eksessiivisyys, ylimenevyys, mahdollistaa sen luennan maskuliinisuuden esittämiseksi, siihen naamioitumiseksi. Ideaalisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, agentin mieskuvaan pystytään suhtautumaan myös ironisesti, mikä osaltaan murentaa sen valta-asemaa. Ideaalimieheys voi siten toimia myös itsetietoisena naurun paikkana. Siihen yhdistetään muun muassa liioittelua, ironiaa ja usein nimenomaan feminiinisiksi miellettyjä piirteitä, agentti esimerkiksi toimii toistuvasti katseen erotisoituna objektina. Hahmon mieheys ei näyttäydy suljettuna ja yksiselitteisenä, vaan eri palasista eri tavoin eri aikoina rakentuvana. Vaikka agentin mieskuvan ihanteellisuus nähtäisiin tavoiteltavana, sen monet elementit osoittavat samalla, että mieheys voi rakentua monin tavoin.”

Ian Flemingin luoman James Bondin eli agentti 007:n seikkailut ovat käyneet tutuiksi useimmille supersuositun elokuvasarjan myötä. Tuuli Eltosen mediatutkimuksen alan lisensiaatintyöhön pohjautuva tietokirja 007 ja tähtäimessä sukupuoli (Multikustannus, 2009) porautuu 1960-luvulta tähän päivään kestäneen elokuvasarjan mies- ja naiskuviin, sen esittämään heteroseksuaaliseen valkoiseen maailmaan ja elokuvien tarjoamiin identifikaation mahdolli-suuksiin.
Uskoisin, että Bondinsa etu- ja takaperinkin tunteva fani löytää tästä perusteellisesta kirjasta uusia ajatuksia ja välineitä elokuvien analysointiin – ja Bondeja salaisena paheenaan pitäneet saavat huokaista helpotuksesta huomatessaan elokuvien sukupuoliroolien moninaisuuden ja sallivuuden.

Kuten elokuvia katsoneet tietävät, toiminnan, väkivallan ja seikkailujen lisäksi suuren roolin saavat naiset. Eltosen kirja käsitteleekin hyvin tarkkaan paitsi 007:n henkilöhahmoa ja heteroseksuaalisuuden esittämistä, elokuvien syntyaikojen kontekstia (länsimaisten yhteiskuntien tasa-arvoisuutta ja feminismin tilannetta) sekä kuuden Bond-näyttelijän eroja ja rooliin tuomia vivahteita, myös Bond-elokuvan naisia viattomasta Honey Ryderista pahiksesta hyvikseksi kääntyvään May Dayhin.

Yllättävää kyllä, elokuvasta poimittujen esimerkkien ja kattavan lähdekirjallisuuden myötä kirjoittaja onnistuu osoittamaan, että Bond-elokuvien saama ummehtuneen seksistinen leima on monessa kohtaa aivan aiheeton: sukupuolirooleilla leikiteltiin ja niitä kyseenalaistettiin jo 1970-luvun Bondeissa hämmästyttävän moderniin tapaan, sillä 60-luvulla käynnistynyt naisten emansipaatio ja seksuaalisuuden yleinen vapautuminen sai Bondeista voimakkaan äänenkannattajan: onhan elokuvasarja alusta asti esittänyt seksuaalisesti vapautuneita, häpeästä vapaita naisia (ja miehiä), ja siten omalta osaltaan edistänyt teemojen valtavirtaistumista. Esimerkiksi nostetaan paitsi kevyet suhteet ilman avioitumisaikeita, myös ensimmäisen Bond-näyttelijä Sean Conneryn nykypäivänkin mittakaavassa poikkeuksellinen esittäminen kameralle: hänen lähes alastonta vartaloaan katsotaan elokuvissa avoimesti naisen näkökulmasta, kun yleisempää on erotisoida naisvartaloa miehen silmin.

1970-luvun lopussa feminismiä elävässä elämässä kohdannut konservatiivinen vasta-aalto näyttäytyi kuitenkin 80-luvun Bond-elokuvissa heikkoina ja miehen (tässä tapauksessa näyttelijä Roger Mooren Bondin) toiminnasta riippuvaisina naishahmoina, joille ei annettu merkitystä esimerkiksi elokuvien loppuratkaisujen suhteen. Suunta kääntyi vasta Timothy Daltonin hypätessä Bondiksi 80-luvun lopulla; uusi, vakavampi ja vahvempi Bond tarvitsi myös rinnalleen vakavasti otettavia naisia. Eltonen tulkitseekin Daniel Craigin Bondien palanneen tietyllä tapaa jopa juurilleen 70-luvulle – niin paljolti mies- ja naiskuvaukset olivat nykyaikaisen kuvauksen kanssa yhteneväisiä.

007 ja tähtäimessä sukupuoli tarjoaa 200 sivua pientä, tiivistä ja analyyttistä tekstiä tieteellisine lähdeviittauksineen, eikä ole helpoin lukea: alkuperäinen muoto lisensiaatintyönä paistaa läpi jäykästä rakenteesta ja toisteisuudesta, jotka populaariksi tietokirjaksi tarkoitetussa teoksessa tekevät yleisvaikutelmasta turhan raskaan. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja analyysit hyvin perusteltuja niin kirjallisuudella kuin havainnollisilla dialogiesimerkeillä, että kukaan, jota Bondit ovat joskus koskettaneet, ei voi jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin