Sivuhenkilö

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia

Pihan tytöt

Aamuisin ulko-ovella
kun lähdemme talosta samaan aikaan
he ujosti nyökkäävät,
eivät niiaa enää. Näinkö aika kului?

Tytöt jotka leikkivät
tyttäreni kanssa, kävivät koulua,
huomaamatta aikuisia
liikuttavan muodikkaita minihameita.

Avaavat oven minulle,
hämmentyen kiitän, hymyä tapaillen;
ja kaksi aikakautta
sivuuttaa toisensa. Nyt hyvästellään.

Runoilija ja lehtimies Viljo Kajava eli aikuiselämäänsä Vallilassa ja myös kirjoitti kaupunginosasta mittavaan tuotantoonsa. Luin kotiseutuhengessä Kajavan runokokoelman Vallilan rapsodia (Otava 1972), jossa nimensä mukaisesti liikutaan Vallilan kaduilla ja sisäpihoilla. Yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettu Kajava näyttäytyy tässä kokoelmassa toisaalta köyhiä ja kipeitä puolustavana yhteiskuntakriitikkona, toisaalta elämän herkistämänä vanhempana miehenä. Runoissa otetaan kantaa päivän politiikkaan ja kaupungistumisen ongelmiin, mutta yllättävissäkin kohdin osataan pysähtyä hetkiin: erityisesti lapsia ja heissä näkyväksi tulevaa vuosien vierähtämistä käsitellään liikuttavasti. Nykylukijalle Vallilan rapsodia on myös iästä riippuen joko hämmentävä tai nostalginen tuulahdus menneeseen Helsinkiin; eipä tulisi enää mieleenkään odottaa ”Vallgårdin lypsykarjaa” ilmestyväksi nurkan takaa…

Runokokoelmana Vallilan rapsodia jakautuu seitsemään nimeämättömään lukuun, joihin viitisenkymmentä vapaarytmistä runoa tasaisesti jakautuvat. Runot ovat pääasiassa lyhyitä, kahden-kolmen säkeistön mittaisia; myös muutamia pidempiä, sivun tai puolitoistakin täyttäviä kuitenkin löytyy. Runoissa luonto ja taitelijan oma ympäristö ovat läsnä, mutta kun 1970-luvun (tai aiemmassakin?) Vallilassa ollaan, siihen lukeutuvat myös pölyiset kadut ja haisevat tehtaat väsyneine työläisineen; perinteiset koivu- ja järvimaisemat loistavat poissaolollaan, kun runojen puhujat tallaavat Puu-Vallilan kuppiloissa ja taloyhtiöiden rappukäytävissä. Silti Kajavan Vallila on aivan eri kuin nykyisin tuntemamme: eläinten lisäksi katujen kulmista löytyy myös aivan eri mitoissa (tai ainakin erilaatuista) kurjuutta, vaarallisia sairauksia, köyhyyttä ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa:

”(– –)Täällä Vallgårdissa mäntyä, sekametsää,
mistä lypsykarjaa
jo kaupungin portille takaisin ajetaan.
Täällä suosilmäkkeitä,
notkoja, ummehtuneen kaatopaikan huuruja,
avoimia viemäriojia, lavantautilätäköitä,

joiden takia seudun ainoa lääkäri
väsyneenä istuu liikkumatta tuolissaan.”
(Ote runosta Iltarusko)

Runoissa toimijoina ja katseen alaisina ovat korostetusti hiljaiset ahertajat: tehdastyöläiset, rengit, lehmipojat ja parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivät koululaiset ja opiskelijat. Välillä heidän arkeaan kuvaillaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, toisinaan äänenä toimii ulkopuolinen, toisinaan mieheksikin mainittu henkilö – kenties kaupunginosaa kiertävä ja kaduntallaajia havainnoiva Kajava itse? Suurin osa runoista käsitteleekin kadulla kulkevia ihmisiä arkisissa askareissaan, ja luontokuvaukset, oivallukset ja yhteiskunnallinen pohdinta lisätään ihmiskuvauksen päälle, ei toisinpäin.

Itselleni kokoelman koskettavimmaksi osioksi nousivat sinne tänne ripotellut kuvaukset lapsista ja nuorista; Kajava tarkkailee heitä lempeällä ja rohkaisevalla katseella, toisinaan ehkä hieman naureskeleekin tupakoita koulunportteihin tumppaaville teinipojille. Sieltä täältä siintää kuitenkin myös kaihoisampi tunne ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta: kaupunki ja Suomi muuttuvat vauhdilla, mutta vielä syvemmältä kirjoittajaa koskettaa aikakausien ja ihmisten, myös itsensä, muutos. Erityisen herkästi tuota vaikeasti kuvailtavaa tunnetta koskettaa tämän kirjoituksen alkuun nostamani haikea, mutta muutoksen rimpuilematta hyväksyvä runo Pihan tytöt, jossa mies yhtäkkiä huomaa lapsensa ystävien kasvaneen aikuisiksi – niin kai hänen tyttärelleenkin sitten on jo käynyt. Kokoelmassa päästetään irti menneistä vuosista niin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, vanhojen rakennusten ja maatalouden väistyessä kaupungistumisen ja tehokkuuden tieltä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 7: Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat

En olisi koskaan uskonut kaipaavani sitä, että katsoo toisen kanssa yömyöhällä Yle Areenasta ihan mitä tahansa, kunnes nukahtaa. Tai sitä, että kävelee elokuvateatterista raitiovaunupysäkille värjöttelemään lokakuisessa vesisateessa. Tai sitä, että yrittää lauantaiaamuisin onkia karrelle palaneita ruisleipäviipaleita rikkinäisestä leivänpaahtimesta.

Hetkien ainutkertaisuutta ei osaa arvostaa, vaikka sen alitajuisesti tiedostaisi. En tiedä, ymmärtäisikö sitä, vaikka ripustaisi asuntoonsa kymmenen kaiken katoavaisuutta käsittelevää sisustustaulua.

Tuomas Kokon esikoisromaani Tosi kivat juhlat (Kosmos, 2019) on tiivis vuodatus nuorehkon kaupunkilaismiehen ahdingosta. Parisuhteen päättyminen ja läheisyyden kaipuu, heikko raha- ja työllisyystilanne, häpeä pikavipeistä ja liiasta YouTuben katselusta sosiaalisten suhteiden hoitamisen sijaan, epätietoisuus siitä, haluaako joskus isäksi tai tarjoutuuko siihen edes mahdollisuutta… 2010-luvulla elävän milleniaalin ongelmat aiheutuvat paitsi omista valinnoista ja epäonnisista sattumista, myös yhteiskunnan jatkuvasti kiristyvistä paineista ja lisääntyvästä epävarmuudesta. Ajatuksenvirtamainen, listauksia ja neuroottista itsetutkiskelua sisältävä kirja on vahvasti kiinni juuri tässä ajassa, mutta itselleni jäi olo, että tiivis ja lyhyt kirja antoi lukijalle vain pintaraapaisun käsittelemistään teemoista.

Nimettömäksi jäävä kolmikymppinen, helsinkiläinen päähenkilö on puheidensa perusteella eronnut jokin aika sitten ja haikailee parhaillaan parisuhteen mukanaan tuomien etujen perään: ainakin parisuhteessa olisi joku, jonka kanssa katsella videoita ja kysellä, mitä kuuluu. Masennus ajaa kaiken sosiaalisen kanssakäymisen minimiin, eikä mies jaksa tai osaa tutustua myöskään baarissa, festareilla tai deittisovelluksissa tapaamiinsa naisiin, jotka häntäkin toisinaan oma-aloitteisesti lähestyvät. Apua ei tunnu löytyvän edes sitä aktiivisesti etsivälle: terapeutti toisensa jälkeen ilmoittaa, ettei pysty ottamaan yhtään uutta asiakasta, ja odotellessaan ammattiapua mies turvautuu lääkitykseen ja satunnaisiin humalaisiin iltoihin.

Ylipäätään arki tuntuu jatkuvasti tahmealta ja oikeastaan melko yhdentekevältä taistelulta: yliopistosta valmistuminen ei tuonutkaan työtä, ja vahingollisen pikavippikierteen katkaisemiseksi on kokeiltava työtä provikkapalkkaisena puhelinmyyjänä. Toimeentulotukea ei lisäselvitysten puutteessa heru, vaikka mies lähettelee työhakemuksia toisensa perään, ja häätö vuokra-asunnosta häilyy uhkaavasti mielen pohjalla. Elämää ei helpota miehen taipumus jatkuvaan itsereflektioon, joka alkaa hiljalleen kääntyä itseään vastaan: kun mielessä pyörii kasa vastaamattomia kysymyksiä aina elämäntarkoituksesta siihen, mitä muut hänen hammasharjaostoksistaan ajattelevat, jäävät monet elämänlaatua parantavat teot tekemättä, kun vatvominen vie jo kaiken energian.

Tosi kivat juhlat kerrotaan päähenkilönsä näkökulmasta, suorastaan hänen päänsä sisästä: aiheet vaihtuvat lennosta ja parenteesit toisensa jälkeen katkovat kerrontaa, kun eteen tulevat asiat herättävät aina uusia ajatuksia ja muistoja. Minäkertoja keskittyy nykyisyyteen ja kertoo menneisyydestään vain niukasti, ja itse jäinkin kaipaamaan enemmän taustoitusta. Nyt tarina alkaa suorasta toiminnasta ja valmiiksi heikosta elämänvaiheesta, mutta päättyneen parisuhteen lisäksi lukija ei saa tietoonsa nykytilanteen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Kerronta jää (tarkoituksellisestikin) aukkoiseksi, mutta se jättää samalla päähenkilön etäiseksi ja koko tarinan merkityksen laimeammaksi. Kokko hyödyntää tekstissään myös yllättävän paljon listoja; ensimmäiset kerrat ne toimivat tehokeinona, mutta lyhyessä ja muutenkin kerronnaltaan katkonaisessa kirjassa niitä tuntuu lopulta olevan turhan tiheään tahtiin.

Kokon teoksessa ajankohtaisimpana ja tuoreimpana elementtinä pidän mielenterveysongelmien aiheuttaman ongelmien ketjun kuvausta. Akateeminen koulutus, kesän Flow-ranneke ranteessa ja kavereiden 30-vuotisjuhlakutsut eivät estä kokemasta vakaviakin mielenterveysongelmia ja haasteita arkipäivässä. Vaikka tietoa ja apua on saatavilla enemmän kuin ennen, ei niistä edelleenkään voida puhua neutraalisti kuin flunssasta tai jalan murtumisesta – ja siksi kulissien ylläpitämiseen voidaan käyttää vahingollisiakin keinoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 35: Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.

Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa on moneen suuntaan kurkottava, moderni kuvaus nuoren naisen kaipauksesta tasa-arvoisempaan maailmaan. Samalla se on myös hauskoja ja pohtimaan pistäviä arkisen elämän anekdootteja tarjoava kokonaisuus, joka turvaa käänteissään viehättävällä tavalla runoilija Edith Södergranin henkilöhistoriaan ja lyriikkaan. Romaanin puhuja – nimettömäksi jäävä, alle 25-vuotias kantakaupungissa asuva nainen – havainnoi ympäristöään kirjallisuudenopiskelijan välinein. Södergranin säkeet valavat päähenkilöön uskoa monimutkaisten pohdintojen edessä, toisinaan toimivat jopa valmiina vuorosanoina kirjailijan gradunsa ansiosta läpikotaisin tuntevalle naiselle. Runot limittyvät luontevasti osaksi nykyaikaista kerrontaa ja tematiikkaa, ja Vähäpesolan kirja tiivistääkin hyvin sen, miten vähän eri aikakausienkin ihmisten toiveet lopulta eroavat toisistaan.

Kirja on mielenkiintoinen sekoitus autofiktiota, Södergranin pienoiselämäkertaa ja kaunokirjallisuutta. Myös Vähäpesola itse on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka takakannen mukaan ainakin kirjan julkaisuhetkellä valmisteli pro gradu -työtään Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Vähäpesolan omat pohdinnat ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että Onnenkissan päähenkilön kipuilut feminististen arvojensa ja yhteiskunnan raamien yhteensopimattomuudesta tuntuvat kovin samastuttavilta ja aidoilta. Päähenkilö on aktiivinen toimija maailmassa, jossa edelleen monilla on ankarat raamit sille, mitä naisen tulisi olla ja miltä näyttää. Päähenkilö kipuilee ulkonäkönsä, arvojensa, ihmissuhteidensa, seksuaalisuutensa ja akateemisten tavoitteidensa kanssa, sillä jokaiselta osa-alueelta tuntuu löytyvän omat ahtaat lokeronsa naisia varten. Päähenkilö ei kuitenkaan halua taipua ulkoa saneltujen sääntöjen paineessa, vaan alkaa hitaasti mutta varmasti elää siten, kuin hänestä itsestään hyvältä tuntuu; ei siten, kuten naisilta oletetaan. Onnenkissan johtotähdeksi muotoutuvat Södergranin Vierge moderne -runon voimakkaat sanat:

”En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… – -”
(suom. Pentti Saaritsa)

Vaikka Onnenkissa on kasvukertomus, se ei ole juoneltaan suoraviivainen; itse voisin kuvailla sitä ennemmin jopa valikoimaksi arkisia tapahtumia, muistikuvia ja ympäristön herättämiä ajatuskulkuja, joita sitoo yhteen päähenkilön pyrkimys kohti itselleen ja arvoilleen rehellisempää elämää Södergranin vauhdittamana. Toisaalta juuri erilaiset tuokiokuvaukset Helsingin kaduista, yliopiston luentosalien valtataisteluista ja nykyhetken trendeistä ovat kirjan herkullisinta antia; nyt ne laittavat nuoren kaupunkilaisnaisen elinympäristön selkeisiin kansiin, tulevaisuudessa ne raottavat lukijalle jotain jo unohdettua ja muuttunutta. Ehkä joskus feministisiä teorioita ja tasa-arvoa täytenä hömppänä pitävät kirjallisuudenprofessorit ovat enää vain kaunokirjallisia hahmoja?

Kirjan tuoreus ja ajankohtaisuus on omalla kohdallani varmasti erityisen vahvaa siksi, että olen monella tapaa täydellistä kohderyhmää; olen Vähäpesolan ikäluokkaa, ja kirjallisuuttakin Helsingin yliopistolla opiskelleena nuorena naisena jaan paljon yhteisiä kokemuksia, mielenkiinnonkohteita ja arvoja Onnenkissan autofiktiivisen päähenkilön kanssa. Toisaalta kirja tuntui niin intiimejä ja jokaisen yksilöllisesti kokevia asioita käsittelevältä, ettei samastumispintaa aina jäänyt. Päähenkilö käsittelee pohdinnoissaan pitkällisesti niin joogan merkitystä itselleen, seksuaalisuuttaan kuin menneitä ihmissuhteitaan, ja vaikka näitä teemoja sidotaan osin suurempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin, lukijana jää voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi helposti vain ulkopuolisen katselijan ja kuuntelijan asemaan.

Onnenkissa on varmalla ja nautittavalla kielellä kirjoitettu kirja, joka on tärkeine teemoineen vahvasti kiinni juuri tässä päivässä. Myös sen epätavallinen rakenne ilahduttaa: kirja alkaa keskeltä olohuoneen joogahetkeä ja päättyy kuin vaivihkaa optikkokäynteihin ja pakastimen sulatusurakkaan, numeroa tekemättä. Päähenkilö tekee arvovalintoja ja suuriakin pohdintoja keskellä kiireistä, tavallista ja sekavaa arkea, ei epäuskottavasti elämää suurempien dialogien ja ihmissuhdedraamojen ohessa, kuten joskus saa lukea. Samoin olin yllättynyt positiivisesti Södergranin konkreettisesta ja jalat maassa -henkisestä käsittelystä: kirjailija ei ollut mukana vain historiallisena reliikkinä ja ylimaallisena hahmona, jota ihaillaan etäältä – hän on kirjassa inhimillinen tutkimuskohde, johon päähenkilöllä (ja epäilemättä myös Vähäpesolalla) on käsinkosketeltavan lämmin suhde.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 4: Kirjailijan ainoa teos

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. – – ”Aidot belgialaiset”, jotka olivat asuneet kaupungissa jo sukupolven ajan tai pitempään, eivät alentuneet luomaan katsettakaan muiden ryhmien kuolevaisiin lukuun ottamatta muutamia Parempia Ihmisiä, joita heidän taustastaan riippumatta kunnioitettiin ja arvostettiin yleisesti. Millä ansioilla he olivat asemansa saavuttaneet oli useimmiten täysin käsittämätöntä, oppineisuudella tai aineellisella varallisuudella ei siinä ollut osaa eikä arpaa. Ne onnelliset kuitenkin, jotka tuon arvonimen olivat onnistuneet saamaan, ottivat kasvoilleen ylpeän ilmeen, josta asiaan vihkiytyneet saattoivat lukea selvästi: ”Minä olen yleisesti tunnustettu Parempi Ihminen ja yleisten ennakkoluulojen yläpuolella.”

Belgiassa syntyneen mutta Hollannissa eläneen Ida Simonsin teoksen Tyhmä neitsyt (alk. Een dwaze maagd, 1959; uudestaan alkukielellä 2014; suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2015) takana on todella mielenkiintoinen tarina. Simons oli saksanjuutalainen konserttipianisti, joka perheineen joutui kokemaan keskitysleirien kauhut – mutta ihmeen kaupalla selvisi hengissä. Sotavuodet heikensivät häntä siinä määrin, että musiikkiura täytyi asettaa sivuun, mutta sen sijaan Simons alkoi kirjoittaa. Hieman alle 50-vuotiaana yllättäen kuolleen naisen kirjallinen ura jäi lyhyeksi, mutta esikoisromaani Tyhmä neitsyt sai aikanaan ylistetyn vastaanoton Hollannissa. Vuosien mittaan kirja jäi unohduksiin, kunnes muutamia vuosia sitten eräs hollantilainen kustannustoimittaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 2014, loistavat arviot seurasivat toinen toistaan ja menestystä seurasi joukko käännöksiä, myös suomeksi. Näistä käänteistä voisi jo itsessään kirjoittaa kirjan, mutta viiltävä, ironinen ja pohdiskeleva Tyhmä neitsyt ei kalpene vertailussa.

Tyhmä neitsyt on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kuvaus aikuiseksi kasvamisesta hollantilaisessa juutalaisperheessä ja -yhteisössä, mutta toisin kuin kirjan ilmestymisajankohdasta voisi päätellä, on tarina kehityskertomus ja arkikuvaus täysin vailla viittauksia holokaustiin. Päähenkilö ja kertoja on 12-vuotias hollantilainen Gittel, joka haaveilee pianistin urasta ja elää yhdessä ikuisesti epäonnisen liikemies-isänsä sekä jatkuvasti avioeroa hautovan äitinsä kanssa. Riitaisa kotielämä on tytöstä lähinnä rasittavaa, sillä säännöllisten avioerouhkausten vahvistamiseksi äitinsä aina nappaa hänet mukaansa lapsuudenkotiinsa, jolloin Gittel joutuu paitsi jättämään koulupäiviä väliin, myös sietämään äitinsä meluisaa ja toisiaan kiusoittelevaa sisarusparvea sekä ärtyisää isoäitiä. Sukuloinnit Belgian Antwerpenissä (joka on muuten Simonsin oma synnyinkaupunki!) muuttuvat kuitenkin yllättäen mielenkiintoisiksi, kun Gittel onnistuu tekemään vaikutuksen isoäidin naapurissa elävään, 29-vuotiaaseen vanhaan piikaan, neiti Lucie Mardelliin. Mardellien perhe on Antwerpenin rikasta ja arvostettua kermaa, ja ihmeekseen Gittel voittaa Lucien lisäksi myös tämän ystävällisen isän luottamuksen. Pian hän saa juosta naapurissa soittamassa arvokasta Steinwayta aina halutessaan, ja Lucie kuljettaa häntä ympäri kaupunkia kokemassa vapauksia, joita tiukka äiti ja tämän suku eivät tytölle ikinä suo.

Idylli ei kuitenkaan jatku loputtomiin, ja hiljalleen teini-ikäiseksi kehittyvä Gittel alkaa huomata aikuisuudessa outoja ja puistattavia puolia, jotka lähestyvät häntäkin vääjäämättä. Aikuiset ovat kuin vierasta rotua: he nauravat oudoille asioille, he kuiskailevat salamyhkäisesti, he valehtelevat toisilleen ja Gittelille, naiset joutuvat kärsimään vatsakivuista kuukautisten vuoksi… Kun ennen Gittelille varauksettoman huomionsa antanut Lucie vielä menee rakastumaan isänsä työntekijään, Gabrieliin, alkaa aikuisuus lieveilmiöineen todella huolestuttaa. 12-vuotiaana lapsi ei ole enää vain lapsi: hän alkaa hahmottaa elämän lainalaisuuksia ja lausumattomia sääntöjä aivan uusilla tasoilla. Juuri tätä kehitysvaihetta Simons kuvaa upean tarkkanäköisesti mutta synkästi. Gittelin mielikuvitusmaailmat kummittelevat vielä kirjan alussa mukana sekoittuen todellisiin tapahtumiin, mutta kirjan lopussa monenlaisia vastoinkäymisiä ja karvaita opetuksia kokenut tyttö tekee jo tietoisia valintoja maailmankuvansa suhteen. Lukijaa tosin kylmää, sillä Simonsin Gittelin suulla maalaama elämänasenne on valtavan kyyninen. Kun mikään Gittelin ympärillä ei ollutkaan sitä miltä lapsesta näytti, hän tekee kirjan lopussa vakaan päätöksen olevansa tästä edespäin kuin Raamatun vertauksen viisaat neitsyet; hänelle se tarkoittaa varovaisuutta, tunteiden syrjään asettamista ja ikuista valmiustilaa petosten ja ansojen varalta.

Kirjan nimimotiivinakin toimiva Raamatun vertaus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä on mielestäni kirjaan nähden kovin monitulkintainen. Ensinnäkin on erikoista, että kirjassa suoraankin siteerattu Raamatun kohta on ensinnäkään päätynyt mukaan teokseen, sillä Matteuksen evankeliumi, josta vertaus löytyy, ei sisälly juutalaisten käyttämään heprealaiseen Raamattuun. Toiseksi, vertauksen opetukseksi on yleisesti tulkittu valppaana oleminen, Jeesuksen saapumisen tai maailmanlopun varalta. Gittel – juutalainen kun on – ei varmasti odota kumpaakaan näistä, ja sen tietää myös vertauksen Gittelille esittelevä naapuri, herra Mardell. Toisaalta Simons taitaa paljastaa jotain hyvin olennaista niin omasta taustastaan kuin Gittelin kohtalosta tällä virkkeellä:

”Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.”

Tyhmä neitsyt ei ole suotta ansainnut uutta tulemistaan, sillä se on todella vahva ja omaääninen romaani. Kieli on luonnollista ja lennokasta, teoksen maailma erikoisine hahmoineen kokonainen ja Gittelin kertojanääni pisteliään ironinen ja tarkkoja havaintoja tekevä. Itselleni kirja kuitenkin aiheutti ristiriitaisen olon, sillä tarinan loppupäätelmät ovat niin totaalisen kylmiä ja lopullisia. Kyynisen pohjavireen huomaa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta se pääsee silti yllättämään lopussa. Tuntuu väärältä, että nuori Gittel joutuu huomaamaan elämän epäoikeudenmukaisuuden ja ihmisten epäluotettavuuden niin syvästi vaikuttavilla tavoilla; eiväthän kaikki ihmiset ole pahoja ja tietoisia pettureita, tekisi mieli huudahtaa. Simons on kuitenkin tehnyt valintansa, ja lukemisen jälkeen jääkin pohtimaan, miten valtavia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä kirjailija itse joutuikaan käymään läpi – masentava elämänasenne ei niiden valossa enää ihmetytä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot