kotimainen kirjallisuus – Sivu 12

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset

Riina Mattila: Järistyksiä

Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ja ikävää tapahtuu.

Riina Mattilan esikoisromaani Järistyksiä (WSOY 2018) kertoo aikuistumisen kynnyksellä koetuista, elämää järisyttävistä kokemuksista: kaiken tieltään pyyhkivästä ensirakkaudesta, oman identiteetin rakentamisesta sekä lapsuudenperheestä ja pienen kylän kirjoittamattomista säännöistä vapautumisesta. Lukioikäinen Eelia ei koskaan ole tuntenut oloaan täysin tytöksi tai pojaksi, vaan on joutunut venymään suuntaan ja toiseen konservatiivisten vanhempiensa asenteiden ikeen alla. Muutto toiselle paikkakunnalle taidelukioon ja sen asuntolaan saa nuoren elämän totutuilta raiteiltaan: yhtäkkiä Eelialla on vapaus hengittää, olla ja toimia kuten itsestä oikealta tuntuu. Ensin muutos vanhaan tuntuu vaikealta ja tunnelukot puskevat pintaan, mutta lopulta itsensä kuunteleminen avaa tien sellaiseen tasapainoon ja onneen, josta ennen on voinut vain haaveilla.

Mattilan kirja on kauniin rakkaustarinan lisäksi tärkeä teksti erilaisuuden ja hyväksymisen puolesta. Sisäisesti vahva mutta ulkoa arka Eelia ei koskaan ole saanut olla oma itsensä kotonaan, sillä vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei heidän tahtoaan ja perheidylliään sovi sotkea erilaisuudella. Kun täysin vääränlaista tytön roolia on joutunut esittämään tarpeeksi pitkään, Eelia on muuttunut vetäytyväksi ja fyysisesti palelevaksi ongelmakeräksi, joka ei voi uskoa saavansa koskaan hyväksyntää. Niin asianlaita oikeastaan onkin: pieni kaupunki pienine piireineen arvostaa tavallisuutta ja keskivertoisuutta enemmän kuin mitään muuta, ja kaikki siitä poikkeava leimataan uhkaavaksi ja vääräksi. Ihmeekseen Eelia pääsee vanhempiensa luvalla opiskelemaan pitkän junamatkan päähän taidelukio Vällyyn, ja siellä hän alkaa sisäistää kokemiaan vääryyksiä.

Taidelukiossa ympärillä onkin yhtäkkiä kaikilla tavoilla erilaisten nuorten joukkio – ja mikä Eeliasta kummallisinta, erilaisuus ei uudessa joukossa olekaan paha asia. Hiljalleen hänen pelokkaan kuorensa onnistuu rikkomaan huonekaveri, myöskin omalla tavallaan stereotyyppisestä naiskuvasta eroava Karhu, josta tulee Eelialle itsenäisen ajattelun ja uskaltamisen esikuva. Eelia alkaa hiljalleen tajuta, etteivät kaikki ajattele samoin kuin kotikaupungin ihmiset; maailmassa on kuin onkin paikkoja, joissa on sallittua olla oma itsensä. Esiin kuohuvat paitsi helpotus ja arka hymy, myös ristiriitaiset tuntemukset vanhempia ja kotikaupunkia kohtaan.

Kuitenkin vasta toisena opiskeluvuonna maailmaa tuntuu lopullisesti järisevän pois paikoiltaan: iloinen ja elämää pulppuava Isla koskettaa Eeliassa jotakin sellaista, jota hän ei koskaan ennen ole tuntenut. Nuoret lähentyvät päivä päivältä, ja tämä nuoren ystävyyden muuttuminen syväksi ja parantavaksi rakkaudeksi onkin kirjan koskettavinta ja parasta antia. Ensirakkauden jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja sen saavat tuta paitsi Eelian omat menneisyyden haamut, myös perhe- ja ystävyyssuhteet.

Toisaalta teos on kirjoitettu perinteisen kauniilla ja (välillä omaan makuun arkikerronnan keskellä turhankin) runolliseksi yltyvällä kirjakielellä, mutta dialogissa mukaan mahtuu myös teini-ikäisten alatyylistä vitsailua ja kiroilua. Muutaman kerran näiden rekistereiden välinen suuri kontrasti sai minut keskittymään itse tarinan sijaan kirjailijan tyylillisiin valintoihin, mutta kirja ei olisi yhtä osuva kokonaisuus ilmankaan. Kirosanoilla on tärkeä tehtävänsä hahmojen yleisen nuoren hermostuneisuuden peittelijänä ja vaikeiden aiheiden keventäjänä, eikä suloinen rakastumisen tunne välittyisi luihin ja ytimiin ilman polveilevia virkkeitä.

Järistyksiä on teemoiltaan erittäin tärkeä ja ajankohtainen nuortenkirja, johon aivan jokainen voi samastua herkästi ja värikkäästi maalaillun ensi-ihastumisen ja sen herättämien tilanteiden upean kuvauksen ansiosta. Nopealukuinen kirja sopii nuorten lisäksi mainiosti myös aikuisille: tarjolla ei ole teinidraamaa loputtomine ihmissuhdeongelmineen, vaan tiukkaa asiaa identiteetin rakentumisesta, lapsuudenkokemusten merkityksestä itsetunnolle ja omien rajojen löytämisestä.
***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 46: Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Fatima hymyili Abdille ja Khadijaa harmitti, ettei hänellä ollut mitään lisättävää. Niin kuin aina, Abdi tiesi kaiken.
”Sheikh Isaaq sai kahdeksan poikaa, jotka levittäytyivät ja saivat lisää poikia”, Fatima sanoi kunnioittavasti. ”Kaikki Shekh Isaaqin jälkeläiset ovat teidän serkkujanne.”
Khadija katsoi äitiään ja kysyi: ”Eikö Sheikh Isaaqilla ollut yhtään tyttöä?”
Hooyo Fatiman katse pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui ja Khadija tajusi sanoneensa jotain väärin.
”Tyttöjä ei lasketa klaanipuussa, vain pojat jatkavat nimeä.”
Abdi nauroi hänen kysymykselleen ja Khadija tunsi itsensä tyhmäksi.

Somaliasta 13-vuotiaana Suomeen muuttaneen kirjailija Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret (Otava 2014) on paitsi hieno kertomus menneen ajan naisista ja naisen asemasta Somalian aavikoilla, myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomeksi kirjoittama romaani. Aavikon tyttäret kertoo rohkean ja monilla mittareilla feministisenkin Khadijan tarinan lapsuudesta keski-ikäään saakka, mutta kuvaa siinä ohessa somalinaisia ja tasa-arvoa laajemminkin. Khadijan äiti Fatima edustaa konservatiivista ja epäreiluja yhteiskunnallisia rakenteita perinteiden nimessä kannattavaa naistyyppiä, mutta Khadijan tytär, Somalian itsenäistymisen aikaa elävä Shamsu, haaveilee jo rohkeasti lukutaidosta ja kaupunkiin muuttamisesta siinä missä veljensäkin. Farahin teos on äärimmäisen mielenkiintoinen katsaus monille suomalaisille täysin vieraaseen kulttuuriin ja 1900-luvun alkupuolen paimentolaisten rankkaan elämään aavikon armoilla.

Kirjan alussa päähenkilö Khadija on vasta kuusivuotias, huoleton ja rämäpäinen tyttö äitinsä ja isoveljensä helmoissa. He elävät Somalian aavikolla kierrellen paikasta toiseen yhdessä muiden samaan klaaniin kuuluvien paimentolaisten ja kamelilaumojensa kanssa. Khadijan äiti Fatima on harras ja konservatiivinen muslimi, joka ei aviomiehensä Ali Geesin väkivaltaisen kuoleman jälkeen ole suostunut ottamaan uutta aviomiestä. Leskien tai yksinäisten naisten elämä ei ole helppoa, sillä ilman miehen turvaa naisen asioista saavat päättää kaikki miespuoliset sukulaiset. Toisaalta marttyyrina kuolleiden lesket saavat klaanin uskonnollisen opettajan mukaan suoran väylän paratiisiin, ja kovapäinen Fatima alkaakin pitää lapsilleen äärimmäisen kovaa kuria taivaspaikan ja hyvän maineensa säilyttääkseen. Luonteeltaan rohkea ja utelias Khadija saa pettyä monta kertaa karvaasti, kun hän huomaa kasvaessaan, miten perinteisen musliminaisen rooli eroaa hyvin radikaalisti muslimimiehen oikeuksista ja tavoista.

Yllättävän tragedian myötä teini-ikäiseksi kasvanut Khadija joutuu vaikeaan tilanteeseen äitinsä kamelien paimeneksi: yksinäiset ja pitkät matkat ovat erityisen vaarallisia juuri nuorille naisille, joita kilpailevien klaanien miehet ja ohi kulkevat rosvojoukot saalistavat mielellään vaimoiksi ja orjiksi. Eräänä päivänä Khadijan pahin painajainen toteutuukin, mutta ennen kuin kamelivarkaat pääsevät kiduttamaan tyttöä, naapuriklaanin tunnettu sankari Keyse Libaax onnistuu sattumalta pelastamaan tytön. Uskonnollinen Libaax uskoo kauniin ja nuoren Khadijan tulleen eteensä jumalan johdatuksena. Huomattavasta ikäerosta ja nuoren tytön vastahankaisuudesta huolimatta hän alkaa valmistella tytöstä itselleen toista vaimoa – onhan se täysin kohtuullista, kun muslimimiehellä olisi oikeus neljäänkin, Libaax perustelee itselleen. Leskeksi jäänyt Fatima siunaa liiton rikkaan ja hyvämaineisen Libaaxin kanssa ilolla, eikä Khadijalle jää muita mahdollisuuksia kuin tyytyä kohtaloonsa.

Ensin elämä vanhan miehen nuorena vaimona on ikävää ja hankalaa. Khadija ikävöi lapsuuden leirinsä ystäviä, naisille sopimattomana pidettyä runoharrastustaan ja äitiään, eivätkä Keysen suorasukaiset aloitteet makuuhuoneen puolella helpota täysin kokemattoman ja tietämättömän tytön tilannetta. Lisäksi vanhempi vaimo, epämuodostuneiden kasvojen ja hedelmättömyytensä vuoksi noidaksikin epäilty Luul ilkeilee mustasukkaisuuksissaan minkä ehtii. Kaikesta huolimatta elämä asettuu uomiinsa vuosien mittaan: lapset syntyvät ja kasvavat, kaksi vaimoa löytävät hädän hetkellä toisistaan yllättävääkin tukea ja hiljalleen Khadija löytää rakkauden miestään kohtaan.

Aavikon tyttäret tuntui aluksi etenevän hitaahkosti, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, kirja oli luettava loppuun hetimmiten. Farahilla tuntuu olevan oma, yksilöllinen tyylinsä rakentaa kertomusta: tarinassa on lukuisia suuria huippukohtia, joiden voisi hyvin kuvitella sijoittuvan koko teoksen loppuun, juuri ennen kaikki langanpätkät sitovaa loppuratkaisua. Tämän teoksen parissa näin ei kuitenkaan käy, vaan suuret ja pitkästikin valmistellut käänteet ovat vain pieniä osasia laajassa romaanissa. En tiedä, liittyykö ratkaisu esimerkiksi afrikkalaisen kirjallisuuden perinteeseen vai onko se Farahin omaa käsialaa, mutta erikoislaatuinen rakenne alkaa alkuhämmennyksen jälkeen tuntua hyvin viehättävältä: onhan elämä todellisuudessakin jatkuva virta pienempiä ja suurempia käänteitä, eikä suinkaan ennustettava ja rajatun muotoinen sarja tapahtumia.

Vaikka kirjailija itse on kaupunkilainen ja syntynyt kauan kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, hän kuvaa todella moniulotteisesti, joskus hätkähdyttävästikin, Somalian lähihistoriaa. Erityisesti naisten alkeelliset ja kivuliaat ympärileikkaukset ja asema tahdottomina kauppatavaroina, joiden ”puhtautta” tulee suojella kaikin voimin, jäävät vahvasti mieleen. Näkökulma onkin ansaitusti naisten: perinteisiin vankasti uskovassa yhteisössä heidän elämänsä kulkee tarkasti laadittujen sääntöjen mukaan, joita kirjassa tarkastellaan toisaalta ulkopuolisen objektiivisesti, toisaalta tasa-arvon puolesta kantaa ottaen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 10: Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

– –
Lapset
eivät yleensä suojele
vaan lapsia suojellaan
niin kauan kuin he ovat avuttomia ja pieniä
Meillä
juuri lapset suojelevat ja lohduttavat
kun painajaiset ahdistavat sinua
ja sinä tarvitset toisten voimaa

Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaan, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin

Märta Tikkasen klassikoksi muotoutunut runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina (alk. Århundradets kärlekssaga, 1978; suom. Eila Pennanen 1978; luettu painos v. 2018, Tammi) on edelleen ajankohtainen, liikuttava teos rakkaudesta, tasa-arvosta ja naisen paikasta. Se luotaa syvällisesti ja omaa kilpeä kiillottamatta monin tavoin vaikeaa avioliittoa alkoholistin kanssa: naisen epävarmuus, riittämättömyys ja turvattomuus vuorottelevat vahingoniloisuuden, kostonhimon ja jopa äärimmäisen vallantunteen kanssa. Riipaisevat ja yllättävätkin tunteet välittyvät vahvasti: puheenomainen kieli ilman kiemuraisia kielikuvia tekee oikeutta omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalle avoimelle kerronnalle. Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, joka varmasti koskettaa monenlaisia yleisöjä: alkoholismin värittämän arjen lisäksi runoissa käsitellään omien rajojen etsimistä ja löytämistä, tasa-arvoisen kumppanuuden kaipuuta ja rakkauden pelottavaa kaikkivoipaisuutta. Välillä luulee kaiken jo menneen, mutta silti jokin käsittämätön voima voi pitää parin yhdessä – vaikkei se olisi kummallekaan hyväksi.

Vuosisadan rakkaustarina sisältää 176 sivua Tikkasen omaelämäkerrallista tekstiä: kokoelmassa on niin ajatuksenvirtamaisia, usean sivun mittaisia vuodatuksia sekä napakoita, suoraan asian ytimeen viiltävästi iskeviä ajatuksia. Nimeämättömät runot jakautuvat kolmeen niin ikään nimeämättömään lukuun, joista voi löytää omat pääteemansa. Ensimmäinen ja pisin luku läväyttää lukijan silmille heti kaikki raadollisimmat hetket: alkoholismista kuulleet läheiset ihmettelevät, miksei runon naispuolinen puhuja lähde, mutta nainen onnistuu kerta kerralta pyörtämään päätöksensä: edes lasten pelottelu tai henkisen väkivallan hiljalleen muuttuminen fyysisemmäksi eivät saa lopettamaan suhdetta, vaikka niin nainen aina ajatteli tekevänsä. Epätoivoissaan pulloon tarttunut ja siitä yhä pahempaan epävakauden kierteeseen joutunut mies tyrannisoi koko monilapsisen perheen arkea, vaikka (vai koska?) on itsekin alkoholisti-isän traumatisoima. Ainoat helpotuksen hetket löytyvät, kun mies on jälleen kerran sammunut – kun hän vihdoin on hetken hiljaa ja vaatimatta, lapsetkin uskaltavat leikkiä ja lähteä kavereiden kanssa ulos. Miehen juomisen, lapsiin kohdistuvan arvostelun, huomion kärttämisen ja vaimon rajoittamisen ympärille rakentunut elo vie hengitystilan lukijaltakin – miksi nainen ei tosiaan lähde?

Toisessa luvussa avataan miehen ja naisen välistä historiaa ja parisuhteen lähtökohtia. Nuori ja viaton, ns. hyvästä perheestä lähtöisin oleva nainen ihastuu säkenöivään supliikkimieheen ja ajattelee voivansa parantaa tämän menneisyyden haamuista rakkaudella ja loppumattomalla ymmärryksellä. Aluksi mieheltä sateleekin vaikeiden päivien lomassa kehuja ja ylistystä suuren rakkauden nimissä, ja nuori nainen tarttuu niihin kaikella voimallaan. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin valjeta totuus: miksei vuosisadan rakkaustarinaksi nimetyssä avioliitossa kuitenkaan ole tukea ja kumppanuutta vaimoa kohtaan, vain epäluottamusta ja turvattomuutta?

” – –
Uskollisuuteni
on sinulle tärkeää
sanot
kun taas sinulla
on tietysti eroottiset tottumuksesi

Epätoivoni
jota umpisilmäisyytesi
minussa herättää
sinä tulkitset pahansuopuudeksi
kateudeksi

Ahdistukseni
pitkinä valvottuina öinä
sinä sivuutat nukkumalla
rauhallisesti

Sinä joka rakastat
etkö voisi joskus
yrittää kertoa mitä tarkoitat
kun sanot
että rakastat minua?”

Kun ensimmäinen luku kuvaa kaoottista kotielämää ja toinen parisuhteen historiaa, kolmas luku kertoo naisena olemisesta niin parisuhteessa, perheessä kuin yhteiskunnassakin. Katse kääntyy runon puhujan omiin tuntemuksiin: mistä hän haaveilee, miten hän asiat näkee ja miten hän yhtäkkiä, keski-iän kynnyksellä, alkaa huomata itsessään ja avioliitossaan muistumia äitinsä, isoäitinsä ja sukunsa esiäitien avioliitoista ja kohtaloista. Puhuja ei halua elää loppuelämäänsä miehensä ailahteluja odotellen ja omaa itseään perheeltäänkin peitellen, ei koskaan ole halunnut. Lopulta kaikkien kipujen ja kiistojen jälkeen nainen kypsyy päätökseen: on aika kerätä ”rohkeuteni aivan pienet jäännökset” ja valita oma elämä.

Vuosisadan rakkaustarina on synkkää, surullista ja edelleen monille pelottavan realistista tekstiä – ja juuri siksi niin tärkeää ja vaikuttavaa luettavaa. Tikkanen käsittelee teemoja omakohtaisuuden mukanaan tuomalla varmuudella ja kirkkaiksi hioutunein ilmaisuin, välillä jopa mustan huumorin sävyin. Vaikka runouden lukeminen tuntuu henkilökohtaisesti minusta usein vaikealta ja hitaalta, Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, jonka haluaa ahmia loppuun saakka heti ensimmäisiltä riveiltä. Helposti lähestyttävä, suora tyyli sekä tiiviisti mutta kauniisti muotoillut sisällöt antavat lukijalle tilaa tutkia ja ajatella itse. Se onkin tarpeen, kun alle 200 sivua mahduttaa sisälleen tällaisen määrän painavaa asiaa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 26: Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas (WSOY, 2018) kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja