kaunokirjallisuus – Sivu 7

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Enni olisi voinut viivytellä vaikka koko aamun siinä portailla. Oli sellainen ihmeellinen hetki, että oli lämmin ja viileä yhtaikaa. Aurinko oli jo varmaan monta tuntia paahtanut keittiön portaita, koska ne, vaikka olivatkin sementtiä, olivat aivan lämpimät. Ja kuitenkaan ei ollut vielä kuuma. Ilma oli täynnä sirinää ja surinaa, kellon kilkatusta, ruohon hamuamista, leivinpeltien siirtelyä ja uuninluukun aukaisemista niin että tuntui todella siltä kuin kaikki muut elävät olennot paitsi aamu-uniset pikkutytöt olisivat käyttäneet hyväkseen tätä hetkeä.

Eeva Kilven esikoisnovellikokoelma Noidanlukko – Sarja lapsuudesta (WSOY 1959) sukeltaa Karjalankannakselle ja 1930-luvun maalaisidylliin pienen Enni-tytön näkökulmasta. Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa kertojan katse seurailee viisivuotiaasta pikkukoululaiseksi kasvavan Ennin kommelluksia ja perhesuhteita toisinaan huvittuneena, mutta aina lempeän ymmärtäväisesti. Taidokas lapsen maailman kuvaus tuo mieleen Teuvo Pakkalan, mutta temperamenttinen ja neuvokas Enni saa muistelemaan myös Tove Janssonin hellyttäviä lapsihahmoja. Idylli ei kuitenkaan ole särkymätön, vaan taustalla väreilee käsityskykyä suurempi uhka: kokoelman lopulla koti on jätettävä kiireellä ja Ennin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Kokoelma muodostuu 16 lyhyehköstä novellista. Osa on lyhyitä tuokiokuvia, jotka kiinnittävät lukijan huomion jo unohtuneisiin lapsuuden yksityiskohtiin: mainio Keskustelu kuvaa Ennin ja ikätoverinsa, Mailis-serkun kisailua hävyttömimmistä tietämistään sanoista sekä epäileväistä pohdintaa vauvojen synnystä. Osa taas valottaa pidemminkin karjalalaisen maalaistalon oloja ja elämää. Nykylukijan sydämen särkevä Kaija kuvaa hyvin, miten käytännönläheinen suhtautuminen elämään ja kuolemaan maalaistalossa ja ajoittaisen niukkuudenkin keskellä vallitsi: kun perheen Kaija-koira saa ei-toivottuja pentuja, ei niitä pelasta karulta kohtaloltaan edes Ennin viaton epäusko. Lapsikin kohtaa kuoleman silmästä silmään jo hyvin nuorena, kun eläimet ovat muutakin kuin lemmikkejä.

Ison roolin Ennin kokemusmaailmassa saavat myös ihanat, kamalat pojat. Kun koulu alkaa, alkavat myös salaiset ihastukset. Ensimmäiset romanssit eivät kuitenkaan kulje suoraviivaisesti, vaan lapsen logiikkaa seuraillen ihmissuhteet saavat yllättäviä käänteitä: kun Olli leikkaa paksut hiuksensa, kiinnostuskin lakkaa saman tien. Toivolle Enni puolestaan haluaa paljastaa tunteensa – mutta kuitenkin niin, ettei Toivo tai muutkaan sitä niin huomaisi, tai muuten luokkalaiset pääsisivät naureskelemaan. Suloiset ristiriidat ja tunnekuohut unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun pääsee huvittelemaan: isän hurjassa autokyydissä kaupungille tai vaikkapa salaa maistelemaan naapurin tontilla kasvavia makeita ahomansikoita.

Kilven kerronta on viehättävän vanhanaikaista ja turvallista. On nautinto seurailla Ennin päähänpistoja, ilmeikkäästi kuvattuja perheenjäseniä, kotieläimiä ja kylänmiehiä sekä herkästi sanoitettua maalaismaisemaa metsineen – ei kikkailuja tai yllättäviä käänteitä, vaan arjen sattumuksia ja soljuvaa tarinointia. Virkkeet ovat täynnä ilmaisuvoimaa: äidin jauhoiset, viuhtovat kädet, kiltisti Enniä totteleva Kaija-koira sekä lukuisat naapuruston ja kylän lapset kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta enemmän tekojensa ja ilmeidensä kuin sanojensa kautta. Ohi vilahtavat sivuhahmotkin tuntuvat rikkailta ja täydentävät maalaismaiseman kokonaiseksi.

Kokoelmaa leimaava leppoisa, yksinkertainen ja hyvällä tavalla unettavaksikin kuvailtava ilmapiiri luo vahvan kontrastin kokoelman loppuun, jossa kaikki onkin kerrasta poikki. Sota alkaa, ja kotiseutu ja suurin osa rakkaista ihmisistä ja esineistä on jätettävä niille sijoilleen. Kilven tunteikas teksti tuo fiktiivisenkin menneisyyden iholle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 19: Kirjassa leikitään

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Petri Tamminen: Musta vyö

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.

Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.

Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.

Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.

Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.

Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.

Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Julia Quinn: Salainen sopimus

Daphne mulkoili miestä, joka hekotti Daphnen kustannuksella. Hän ei ollut koskaan nähnyt muukalaista ennen, joten tämän täytyi olla uusi Lontoossa. Äiti oli varmistanut, että Daphne oli esitelty jokaiselle naimakelpoiselle herrasmiehelle tai että heidät oli vähintään tuotu Daphnen tietoisuuteen. Tietysti mies saattoi olla naimisissa, mikä selittäisi sen, ettei hän ollut Violetin mahdollisten uhrien luettelossa. Daphne kuitenkin tiesi vaistonvaraisesti, ettei komistus ollut ollut Lontoossa pitkään, sillä muuten kaikki olisivat kuhisseet hänestä.

Heti vuoden 2021 alussa Netflix-hitiksi noussut Bridgerton-sarja on puhuttanut kovasti mediassa, joten olihan tv-sarjan taustalla vaikuttavaan kirjaan tartuttava. Julia Quinnin menestyssarjaksi nousseen kirjasarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus (alk. The Duke and I, 2000; suom. Laura Liimatainen, Tammi 2020), esittelee 1800-luvun Englannissa elävän Bridgertonin korkea-arvoisen perheen. Teosta on kovasti esitelty modernina Jane Austenina, mutta mielestäni esikuvalta on lainattu vain nokkelaa sanailua ja tarinan ajankohta. Muutoin teos on puhtaasti romanttista viihdettä, josta on turha lähteä hakemaan yhteiskuntakritiikkiä tai syvempää sanomaa.

Kahdeksanlapsinen, Lontoossa kartanoaan asuttava Bridgertonin perhe on seurapiireissä tullut tunnetuksi erityisesti kolmesta asiasta: järjestelmällisestä tavastaan nimetä lapset aakkosjärjestyksessä, lämpimistä perhesuhteistaan sekä hämmästyttävän samannäköisistä sisaruksista. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa klaanin vanhimmat vesat ovat jo aikuisikään ehtineitä, ja tarina keskittyykin ennen kaikkea katraan neljännen, 21-vuotiaan Daphne Bridgertonin, avioliittoaikeisiin. Nuori, älykäs ja perhekeskeinen nainen on perheensä vanhin tytär, mutta koska kolme vanhimpaa veljeä saavat miehinä kouluttautua ja matkustella vapaasti, on Daphne ensimmäinen, jonka avioitumisaikataulusta äiti-Violet alkaa huolestua. Daphne on viettänyt jo kaksi tanssiaisten täyteistä seurapiirikautta Lontoossa, muttei ole suostunut toistaiseksi yhteenkään kosintaan.

Perheen isän kuoltua veljistä vanhin, 30-vuotias Anthony, on vastuussa siskojensa asioista ja toimii myös näiden esiliinana lukuisissa seurapiiritapahtumissa. Kiltti ja Daphnea vertaisenaan pitävä veli ei yhteiskunnan painostuksesta huolimatta halua kiirehtiä siskonsa naittamisessa: hänestä siskolla on oikeus valita arvostamansa kumppani, vaikka aikaa kuluisikin enemmän kuin tavallisesti. (Ja toisaalta: niin kauan kuin äiti stressaa Daphnea, ei hän ehdi stressata Anthonyn naimattomuutta.)

Juuri samoihin aikoihin Daphnen uuden seurapiirikauden alkaessa Simon Basset, isänsä kuoltua juuri Hastingsin herttuaksi ylennetty nuorimies, on palannut Lontooseen. Anthonyn parhaimpiin ystäviin jo poikakouluajoilta kuulunut synkkä nuori mies kantaa sisimmässään häpeällisiä salaisuuksia ja vihaa julmaa isäänsä kohtaan – synnytykseen kuollutta äitiään hän ei koskaan tuntenut. Mies on päättänyt olla koskaan avioitumatta tai perustamasta perhettä, jotta voisi yhä kapinoida edesmenneen isänsä muistoa vastaan. Nämä suunnitelmat ovat 1800-luvulla kauhistus, sillä ilman perillistä herttuan arvo ja omaisuus valuvat kaukaisille serkuille tai muille sukulaisille nykyisen haltijan kuoltua.

Koska kyseessä on romanttinen kirja, alkuasetelma pitkälti paljastaa loppuratkaisunkin. Daphne ja Simon tapaavat ja rakastuvat silmänräpäyksessä tulisesti. Ennen kuin suhdetta päästään virallistamaan, he kohtaavat tiellään paitsi vihaisen Anthonyn, myös Simonin järkkymättömien päätösten ja vastustamattoman vetovoiman aiheuttamat ongelmat. Toisin kuin voisi kuvitella, kirja ei kuitenkaan pääty avioliittoon (johon päästään lopulta verrattain pian). Naimisiinmenosta alkaa kirjan toinen keskeinen osa, jossa päärooliin nousevat Simonin menneisyyden traumat ja kahden erilaisen ihmisen toiveiden ja pelkojen yhteensovittaminen: Daphne haluaa kipeästi lapsen, Simon ei. Teos onkin herättänyt paheksuntaa, sillä eräässä kohtauksessa Daphen jopa harrastaa seksiä vastentahtoisen aviomiehensä kanssa – siis raiskaa tämän. Kirjan maailmassa tapaus ei herätä moraalisia pohdintoja tai edes sanottavasti huonoa omatuntoa, mikä ilmeisesti on välittynyt myös tv-sarjassa.

Monenlaisten käänteiden, venytettyjen (ja tiheästi toistuvien) seksikohtausten ja vauhdikkaan dialogin kautta kirjassa päästään kuin päästäänkin onnelliseen loppuun. Juoni on sanalla sanoen ohut ja sisältää lukuisia päättömiä, jopa lapsellisen tuntuisia yksityiskohtia; tästä hyvä esimerkki on kirjan suomennoksen nimeenkin nostettu sopimus, jonka Daphne ja Simon solmivat. Quinnin huippusuosio on tästä kaikesta huolimatta minusta silti ymmärrettävää. Hän kirjoittaa kertakaikkisen sujuvaa ja vetävää tekstiä, joka onnistuu täydellisesti tehtävässään: arkitodellisuuden unohduksiin saattamisessa. Bridgertonien laaja ja läheinen perhe on kaikessa sokerisuudessaan virkistävän positiivinen poikkeus perhesuhteiden kuvauksessa, ja nopeatempoiset kohtaukset muistuttavat tekstimuodossakin vauhdikasta sitcom-sarjaa. Vähäisetkin Austen-viitteet tekevät kirjasta hattaraakin keveämpää viihdettä 1800-luvun Englannista viehättyvälle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 5: Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan