romaani – Sivu 13 – Sivuhenkilö

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Mikä on ollut vuosisatojen ajan länsimainen hyvän miehen ihanne?
Se on herrasmies.
Herrasmies on yhä elävä kulttuurinen hahmo. Siitä todistaa se, että minäkin luulin tuntevani mitä siihen kuuluu, vaikka olin tuosta ihanteesta hyvin kaukana. Olen tämän vuoden jälkeen oppinut paljon paremmin ymmärtämään, mitä herrasmies tarkoittaa, mutta tuona keväänä päätin laittaa vedon sisään. Laitoin oman panokseni sille, että paras tavoite, johon voisin miehenä pyrkiä, olisi tulla herrasmieheksi. Panos oli vuosi elämästäni.

Joonas Konstigin realityproosana markkinoitu romaani Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017) on nimensä herättämiä mielikuvia monin verroin samastuttavampi ja fiksumpi, jopa filosofinen teos. Kirjan lähtökohtana toimivat kirjailija Konstigin omat tarpeet ja toiveet: kun kolmilapsisen perheen isä huomaa käyttävänsä samanlaisia kriisienratkaisukeinoja kuin perheen uhmaikäinen (lue: karjumista ja kiukuttelua), syntyy päätös vuoden mittaisesta herrasmieskokeilusta, jonka aikana opetellaan niin perinteisiä herrasmiestaitoja kuin sukelletaan syvälle niin hyve-etiikkaan kuin antiikin ajattelijoiden totuuksiin. Matka kuvataan ironisen hauskasti ja raa’an rehellisesti tässä päiväkirjahenkisessä teoksessa, josta jokainen löytää uutta ajateltavaa.

Vuosi herrasmiehenä on viihteellisestä otteestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kevyttä luettavaa; lähtökohtana kun on kysymys siitä, miten olla hyvä ihminen. Konstig ruotii omia luonteenheikkouksiaan ja teini-ikäisenä vakiinnutettuja käytösmallejaan rehellisesti, ja yhdistettynä vankkaan ja monipuoliseen teoriaan lopputulos on oikeasti syvällinen. Konstig pureutuu alusta asti paitsi omiin henkilökohtaisiin kipu- ja kehityskohtiinsa, myös hurjaan määrään klassisia ajattelijoita. Konstigin matkaa ohjaavat herrasmiehet ympäri maailman: miehen malleja ja ihanteita tutkitaan muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen, lordi Chesterfieldin, kreivi Baldesar Castiglionen, Mannerheimin ja Matti Klingen kirjoitusten, elämien ja neuvojen avulla. Siinä sivussa lukijakin oppii melkoisen annoksen muun muassa ritariromantiikasta, character-käsitteestä kuin herrasmies-sanan alkuperästä.

Koska kyseessä on realityproosa, Konstig ei jää vain reflektoinnin ja teorian tasolle, vaan päiväkirjaan syntyy merkintöjä myös erilaisten konkreettisten taitojen opettelusta. Armeijaa käymätön entinen punkkari perehtyy perusteellisesti muun muassa Kadettikouluun, opettelee käytöstapojen saloja Kaarina Suonperän ohjauksessa, osallistuu ratsastus- ja miekkailutunneille, tekee vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, liittyy rugby-joukkueeseen ja alkaa kerätä klassisen oikeaoppista vaatekaapin sisältöä tyyligurujen ja miestenpukimoiden ohjeilla. Kimara erilaisia kokeiluja alkaa vaikuttaa yllättävästi myös arjessa; pian pienet tyttäretkin saavat opetella ruokailutapoja Konstigin järjestämässä prinsessaravintolassa ja suhde vaimoon, Kaisaan, alkaa voida paremmin kuin aikoihin, kun asioista huomauttelu ja rasvaisten äijäjuttujen puhuminen alkaa tuntua uusien oppien valossa turhalta.

Konstigin teos on hengästyttävä paketti yleissivistystä ja tapahistoriaa, mutta virkistäväksi ja nautittavaksi sen tekee omakohtainen ote. Vaikka vastoin ennakko-odotuksiani jopa rugbyn historiakin osoittautui itsessään kiehtovaksi aiheeksi, eniten ilahdutti läpi kirjan juokseva avoin parisuhteen kuvaus. Alussa provosoivaksi itseään kuvaava Konstig käy läpi paitsi ulkoisen, myös valtavan sisäisen muodomuutoksen, jonka lopputuotteet itsehillintä, muita oikeasti arvostava käytös ja laajentunut maailmankuva eivät voi olla heijastumatta myös avioliittoon. Harvoin lukee yhtä todenmukaista ja ajassa olevaa parisuhdekuvausta kuin tässä kirjassa – riitojen ja rahahuolten keskeltä löytyvä yhteinen sävel ja Konstigin kauniit sanat läheisistään todella liikuttavat. Hyve-etiikan ylevä perusajatus, oman luonteen jatkuva jalostaminen, realisoituu tässä kirjassa koskettavasti ja innostavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 40/50
Kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Paulo Coelho: Vakooja

Viattoman? Ehkä se ei ole oikea sana. En enää koskaan ollut viaton sen jälkeen, kun ensi kerran astuin tähän suuresti rakastamaani kaupunkiin. Luulin voivani manipuloida niitä, jotka halusivat minulta valtiosalaisuuksia. Luulin, että saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja espanjalaiset eivät ikinä kykenisi vastustamaan sitä mikä olen – ja päädyin itse manipuloinnin kohteeksi. Sain vapautuksen kaikista rikoksistani, joista suurin oli se, että olin emansipoitunut, itsenäinen nainen miesten johtamassa maailmassa – ja minut tuomittiin vakoilusta, vaikka ainoa konkreettinen saavutukseni olivat seurapiirisalonkien juorut.

Paulo Coelhon tositapahtumien pohjalta kirjoittama romaani Vakooja (alk. A Espiã, 2016; suom. Jarna Piippo ja Sanna Pernu, Bazar Kustannus 2016) kertoo Margharetha Zellen eli Mata Harin monivaiheisesta elämästä ja epämääräisissä oloissa toteutetusta kuolemantuomiosta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas elämäkerta, vaan Coelho ottaa vapauden puhua paitsi kaikkitietävän aikalaiskertojan, myös itsensä Mata Harin että tämän entisen rakastajan ja asianajajan, Edouard Clunetin, suulla. Kirjassa esitetyt tapahtumat ovat jälkipuheen mukaan kaikki tosia, mutta minäkerronta, tapahtumien valikointi ja dialogit ovat romaanikirjailijan omaa käsialaa. Lopputulos on mielenkiintoinen ja sujuva yleisesitys Mata Harin elämästä niin yksityishenkilönä kuin koko Euroopan tuntemana tanssijana, kurtisaanina ja vakoojanakin, mutta erityisesti kirjan loppupuolella Coelhon tavaramerkit – uskonnollinen symboliikka ja aforistiset lausahdukset – valtaavat omaan makuuni liiaksi tilaa itse aiheelta.

Hollantilaissyntyinen Mata Hari (1876–1917) oli ilmeisen ristiriitainen henkilö: toisaalta jo koulutyttönä seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunutta ja väkivaltaisen avioliiton alistamaa naista säälii syvästi, toisaalta hänen myöhempiä toimiaan on osin ihailtava, osin hämmästeltävä. Porvarillista elämää eläneen tytön tulevaisuus sinetöityi, kun hänen isänsä menetti perheen rahat ja Margaretha lähetettiin perhekriisin keskeltä lastentarhaopettajakouluun. Leidenin pikkukaupungissa elämäänsä kyllästynyt teinityttö haaveili seikkailuista, ja tilaisuus sellaisiin ruumiillistui skottilaistaustaisen hollantilaisupseeri Rudolf MacLeodin muodossa. Margaretha avioitui 18-vuotiaana itseään 20 vuotta vanhemman upseerin kanssa lehti-ilmoituksen ja muutamien kuukausien tapailun jälkeen, ja pian pariskunta muutti eksoottiselle Jaavalle miehen komennuksen vuoksi.

Seikkailut Aasiassa eivät kuitenkaan vastanneet Margarethan päiväunia, sillä aviomies osoittautui pian väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tämä myös petti vaimoaan avoimesti paikallisten naisten kanssa ja vietti alkoholinhuuruista elämää, kun Margaretha joutui muiden upseerien vaimojen tapaan viettämään päivänsä jatkuvan valvonnan alaisena, enimmäkseen neljän seinän sisällä kotimaataan ikävöiden ja lapsia kasvattaen.

Tanssijan urasta haaveillut nainen päätti alkaa toteuttaa omia unelmiaan perheen palattua Hollantiin 1902, sillä hän oli menettänyt tyttärensä huoltajuuden ja aviopari oli erkaantunut toisistaan. Jaavalla paikallisista tansseista innostunut Margaretha muutti seuraavana vuonna yksin Pariisiin, ja alkoi onnekkaiden sattumien avulla saavuttaa mainetta itämaisena tanssijattarena. Tumma nainen kävi ulkonäkönsä puolesta eksotiikasta innostuneelle yleisölle aasialaisesta, ja Margaretha loikin pian itselleen taustatarinan, jonka mukaan hän on jaavalaissyntyinen pyhiä tansseja opiskellut tanssijatar Mata Hari. Vähäpukeisuus ja eroottisuus siivittivät naisen koko Euroopan laajuiseen kuuluisuuteen ja miesten suosioon, ja hän oli aikansa suurimpia julkisuudenhenkilöitä.

Vuosien kuluessa Mata Harin tähti alkoi kuitenkin laskea ja kriitikot epäillä naisen aitoutta. Yli 30-vuotiaaksi ehtinyt nainen oli myös lihonut, ja toimeentulonsa turvaamiseksi hän alkoi tapailla korkea-arvoisia miehiä kurtisaanina. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Mata Hari päätyi kuitenkin keskelle sotaa vakoojan roolissa, kun Saksa värväsi hänet vakoojaksi koodinimellä H21. Lähes samalla kertaa hän päätyi vastavakoojaksi, kun myös Ranska halusi naisen vakoilevan maan puolesta.

Mata Hari herätti huomiota minne matkustikin, ja lopulta häntä pitkään varjostanut Ranskan sotaministeriö vangitsi naisen; tämän uskollisuutta olikin epäilty alusta asti. Usean kuukauden vankeusajan päätteeksi Mata Hari määrättiin kuolemaan, joka toteutettiin 15.10.1917, vaikka todisteet naisen syyllisyydestä olivat puutteellisia. Coelhon kirja linjaa vahvasti, että tarinan sankari oli syytön nimellisestä vakoojan asemastaan huolimatta: ”Hänen ainoa rikoksensa oli olla vapaa ja itsenäinen nainen.” Romaani esittää Mata Harin sodan ja patriarkaalisen yhteiskunnan uhrina, jonka vapaamielinen ura tanssijattarena ja prostituoituna herätti tarpeetonta vihaa aina sotaoikeuden päätöksentekijöissä asti. Niin tai näin, pikaisella googlailulla ja kirjankin esityksen mukaan nainen kuitenkin otti vastaan rahaa ja vakoilutarpeita, vaikkei ilmeisesti luovuttanutkaan tärkeitä tietoja kummallekaan maalle.

Romaanimuotoon kirjoitettua mutta tositapahtumiin perustuvaa kirjaa lukiessa itseäni jää häiritsemään faktan ja fiktion raja; Coelho käyttää häpeilemättä kirjailijan oikeutta tulkintojen tekemiseen ja asioiden yhdistelemiseen, ja jälkisanoissakin hän kertoo jättäneen osan tapahtumista pois. Se on ymmärrettävää, mutta jättää kuitenkin epämiellyttävän epätietoisuuden tunteen: millainen tarina todellisuudessa kaikkine käänteineen olisikaan ollut? Coelho ei peittele varauksetonta sympatiaansa Mata Haria kohtaan, ja erityisesti sen vuoksi kirjan esittämää kuvaa alkaa epäillä, kenties enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Kaiken kaikkiaan Vakooja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa ainakin yhden kuvan aikakautensa kuuluisimmasta femme fatalesta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Kaisu on jo rippikouluajoistaan lähtien tottunut siihen, että miesten on vaikea käyttäytyä tavallisesti hänen läsnäollessaan. Miespuoliset asiakkaatkin kähisivät puodissa Kaisulle asiansa kuin kurkku olisi kiristetty kurelangalla. Kaksi miestä sai jo rohkaisua toisistaan ja puhui ääneen, mutta luimistellen, päin ne eivät katsoneet. Mutta jos Kaisu törmäsi miesjoukkoon vaikka kirkonkylän kuppilassa, ne alkoivat remuta ja nauraa.
– Ne eivät tiedä, kuinka suhtautua, äiti oli selittänyt.
– Miesten on niin vaikea sulattaa itseään voimakkaampaa naista.

Sisko Istanmäen Finlandia-ehdokkuudella ja Kiitos kirjasta -mitalilla palkittu teos Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä 1995) sijoittuu Suomen 1960-luvun maaseudulle, jossa tavallista suurikokoisempi ja vahvempi Kaisu kipuilee naiseutensa kanssa. Takakansi kuvailee kirjaa rakkausromaaniksi ja tragikomediaksi, mutta itselleni kirjasta jäi – sen toteavasta tyylistä huolimatta – ennen kaikkea surullinen olo: yhteiskunnan naisille varaamat roolit ovat ajankuvauksessa kovin kapoisia, mutta perhe-elämäkin tuntuu lyövän Kaisua päin kasvoja. Istanmäki kuvaa suurikokoisen maalaisnaisen elämän arkisen harmaaksi aherrukseksi, josta ylellisyys ja pysyvä onni puuttuvat; ne on varattu kauniille tai varakkaille ihmisille, joita kadehditaan kaukaa.

Kirjan päähenkilö Kaisu on paitsi pitkä ja roteva, myös vahva kuin suuri mies. Samanmoisten veljien kanssa kasvaneena tyttö ei opi häpeämään voimiaan ennen kuin rippikouluikäisenä sattunut, yhden miehen kuolemaan johtanut välikohtaus epäreilusti sälytetään nuoren naisen niskoille. Tapauksesta lähtien Kaisu kärsii painajaisista ja tiiviin kyläyhteisön paheksunnasta, ja hyvää tarkoittava äiti yrittää auttaa tytärtään neuvomalla tätä sovittautumaan muottiin: ” – – voimakkaalla naisella on kaksi mahdollisuutta, näyttää että on voimakas ja kärsiä seuraukset, tai sitten vain esittää heikkoa ja vaatimatonta. Ja jos joutuu näyttämään voimansa, on paras selittää se jollakin konstilla sattumaksi.” Urheilusta ja voimien koettelusta nauttinut tyttö joutuu taipumaan pystyäkseen elämään jokseenkin rauhassa, sillä kyläkaupan tyttärenä kaikki tietävät hänet ja välikohtauksen lopputuleman.

Eipä olekaan siis ihme, että Kaisu haluaa lähteä kotikylältään ensimmäisen mahdollisuuden koittaessa. Parikymppiseksi varttunut nainen lähtee hetken mielijohteesta Pohjanmaalla sijaitsevaan Ruutinojan sekatavaraan kauppa-apulaiseksi, kun kauppias Ernin lempeä ääni vakuuttaa hänet puhelimessa. Paikan päällä todellisuus paljastuu kuitenkin aivan toiseksi kuin ilmoituksessa: kauppa on siivoton ja kaulaa myöten veloissa, sillä nuoren ja liian kiltin kauppiaan kleptomaani-äiti ja huikentelevainen sisko Viivi kuluttavat kaikki tulot ja enemmänkin. Kaisu on kääntyä kotiin heti kynnykseltä kaupan kunnon ja talon naisväen kylmän kohtelun vuoksi, mutta jokin heiveröisen ja kaikin puolin pienen Ernin suostutteluissa tuntuu paremmalta kuin mikään aiemmin.

Vain muutaman sananvaihdon jälkeen Kaisu jää, mutta kamppailu kaupan kohtalosta vasta alkaa: Ernin äiti ja sisko tekevät kaikkensa Kaisun loukkaamiseksi ja kaupan pyörittämisen vaikeuttamiseksi, ja heidän käytökselleen enimmäkseen sokea Erni juoksee heidän tahtomistensa mukaan. Asiakkaatkin ovat vähissä väen muuttaessa Ruotsiin paremman elämän perässä, ja harvat vakikävijätkin pitää välillä rauhoittaa Kaisun voimankäytöllä. Vaakalaudalla ovat jatkuvan kireän taloustilanteen vuoksi paitsi liiketoiminta, myös orastava romanssi Ernin ja Kaisun välillä. Hiljalleen pariskunta löytää yhteisen tavan tehdä töitä ja rakastaa, mutta avioituminenkaan ei lopeta Ernin sukulaisten siipeilyä: näiden näkökulmasta Kaisu on edelleen halpa kauppa-apulainen ja typerä maalainen.

Rakkaus on sitkeä, lukijan näkökulmasta välillä uskomattomankin sitkeä. Ulkoisesti epäsuhtainen, mutta väsymättä yhteen hiileen puhaltava pariskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia ja menetyksiä, mutta pahimmat riidat aiheuttaa Ernin katkaisematon napanuora: äiti ja sisko pyörittelevät miestä yhä kiihtyvällä tahdilla. Vaikka kaupan rahat ovat loppu ja lainatkin nostettu tappiinsa, Erni maksaa siskonsa uusia asuja ja äitinsä huvilan sisustukseen liittyviä päähänpistoja mukisematta. Lopulta Kaisun mittari on täynnä toiselle sijalle jäämistä ja hän riuhtaisee itsensä kuviosta. Rakkausromaanin tapaan tunteet ja lupaus olla yhdessä kuitenkin voittavat pahimmankin välirikon jälkeen, mutta Liian paksu perhoseksi ei muutu ruusuiseksi: pikemminkin se kuvaa, miten raivostuttavimpien ja epäreiluimpienkin tekojen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Täydellisyyttä ei Istanmäen maailmassa ole olemassakaan; vain arkista elämää ja loputonta työskentelyä erilaisten huippujen ja pohjakosketusten välillä.

Liian paksu perhoseksi on rakennettu hienosti: se vuorottelee onnistuneesti nykyhetken ja eri kohtiin menneisyyttä ulottuvien takaumien välillä. Kirja käsittelee ja kommentoi hienosti ulkonäköpaineita niin naisten kuin miestenkin osalta, ja siinä on paljon yhtymäkohtia nykypäivään, vaikka tarina sijoittuukin 1960-luvulle. Kaisun elämä ei todella ole helppoa, mutta yhteiskunnan asettamista (tuohon aikaan vielä konservatiivisemmista?) odotuksista kärsii laiha ja herkkä Ernikin. Istanmäen teos on myös hieno arkisen rakkauden kuvaus: Kaisun ja Ernin suhde on täynnä lukijaakin raivostuttavia virheitä, kipeitä hetkiä ja kiristyviä hermoja, mutta kaikesta huolimatta rauha löytyy toisen viereltä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta kai se kuuluu tähän ikään.

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) on WSOY:n taannoin järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun voittajateos. 15-vuotiaan Emilian suulla kerrottu kuvaus on rohkeaa ja tärkeitä teemoja esille nostavaa nuortenkirjallisuutta, jossa asioista puhutaan nuorelle lukijakunnalle sopivan häivytetysti mutta heidän ymmärrystään aliarvioimatta. Ensimmäiset ihmissuhdekiemurat, nuoren heräävä seksuaalisuus ja yhtäkkiä idioottimaisilta tuntuvat perheenjäsenet hämmentävät, ja päähenkilö tasapainoileekin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden harmailla raja-alueilla. Salaisuudet tyttö jakaa vielä pehmoleluille, mutta rajoja rikkoutuu teini-ikäiseen tapaan välillä liian kovaa vauhtia. Typeriksi tituleerattujen vanhempien turvaa ja rakkautta tarvitaan kuitenkin kipeästi, vaikka sitä Emilia ei heti myönnäkään.

Päähenkilö Emilia on menestyvä oppilas, kohtelias opettajien suosikki ja hyvästä, vakavaraisesta perheestä. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta pinnan alla tilanne ei näytä yhtä hyvältä: vanhempien välit ovat toraisat ja epäsuhtaiset, äiti suo huomiota vain ystävilleen ja sosiaalisen median peleille ja isällä on todettu vakava sairaus. Emilian 17-vuotiaasta isoveljestä Joonastakaan ei ole enää sanottavasti seuraa, sillä murrosikäisillä sisaruksilla on omat menonsa ja kaveriporukkansa. Lisäksi Emilian paras ystävä Lila alkaa toimia epäluotettavasti ja holtittomasti. Onko siis ihme, että kun epävarma ja yksinäiseksi itsensä kokeva Emilia alkaa saada mairittelevia kommentteja someen lisäämiinsä kuviin, kynnys kommentoijien tapaamiselle ei ole enää korkealla?

Valitettavasti valokuviin kommentteja lisäävät pojat eivät olekaan poikia, vaan aikuisia miehiä erilaisine motiiveineen. Yksi kehuu Emiliaa maasta taivaisiin ja haluaa tehdä tästä mallin valokuvaajan ”ammattitaidollaan”, toinen haluaa nuoren tytön seuraa, kolmas jotain muuta. Huomio tuntuu samaan aikaan todella hyvältä ja todella väärältä, mutta ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Emilia tapaa kosiskelijoitaan kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei koe, että hänellä olisi mitään menetettävää: hänestä on jännittävää, kun miehet pitävät häntä kauniina, ostelevat hänelle vaatteita ja tarjoavat kenties ruokaa ja alkoholia. Lisäksi, jokainen hänen tapaamansa mies antaa hänelle rahaa puhtaasti hänen ajastaan – mikä voisi mennä pieleen?

Pitkään Emilia ajattelee olevansa tilanteen herra, mutta hiljalleen vastikkeettomat huomionosoitukset ja kehut alkavat vaihtua pyynnöiksi ja vaatimuksiksi. Jatkuva paha olo ja häpeä seuraavat tyttöä: mitä jos joku pääsisi selville hänen salaisuudestaan? Kaverisuhde ihanan ja kiltin luokkakaveri Santerin kanssa vaihtuu seurusteluksi, mutta samaan aikaan huomioon ja rahaan koukuttunut Emilia lisäilee kuviaan yhä uusille, entistä epäilyttävämmille sivustoille. Lopulta noidankehäksi kehkeytynyt kupla puhkeaa, ja salaisuuden paljastumisen häpeä sulaa helpotuksen ja rakkauden janon tieltä.

Pehmolelutytön teemat eivät siis ole sieltä keveimmästä päästä, ja joissain kohti kirjaa pohdinkin, minkä ikäisille kirjaa uskaltaisi suositella. Toisaalta verkossa väärin motiivein tehdyt yhteydenotot ja sen kautta mahdollistuvat seksuaalirikokset ovat tälläkin hetkellä tapetilla maan laajuisesti; vaikka se hurjalta tuntuukin, aihe tuskin on uusi ja tuntematon monellekaan teini-ikäiselle. Lisäksi Behmin kirja käsittelee teemaa hyvin viisaasti: vaikka Emilia ei osaakaan asettaa rajojaan, kirjassa ei mässäillä kauheilla tilanteilla ja päähenkilö tutkailee valintojaan ja ajatuksiaan analyyttisesti, jopa etäännytetysti. Ahdistusta kirjan erilaiset kohtaamiset kyllä herättävät aikuisessakin lukijassa, mutta päähenkilö selviää ehjänä – hämmentyneenä ja säikähtäneenä kenties, mutta aivan peruuttamattomia asioita ei tapahdu.

Vaikuttavinta kirjassa kenties onkin juuri peruuttamattomuuden pelottava läheisyys, joka väistetään vain täpärästi. Emilian toiminta on täynnä riskejä ja vaaroja, mutta hänen motiivinsa ovat samaan aikaan ymmärrettäviä: onhan hän vasta 15-vuotias, jonka ei kuuluisi törmätä maailmaan, johon miesten kommentit hänet tutustuttavat. Tässä tarinassa loppu on kuitenkin onnellinen: aikuiset puuttuvat tilanteeseen, kun nuori ei enää siihen itse kykene, ja etäisiltä tuntuneet vanhemmatkin osoittavat, ettei rakkaus hiljalleen aikuistuvaan lapseen ole kadonnut mihinkään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Charlotte Brontë: Professori

Minun ei ollut vaikea selvittää, kuinka parhaiten saatoin vaalia oppilastani, hoivata hänen nälkiintyneitä tunteitaan ja houkutella esiin se sisäinen elinvoima, jota valon puute, kuivuus ja piinaava viima olivat aiemmin estäneet kasvamasta: jatkuvalla huomiolla ja ystävällisyydellä, joka oli yhtä mykkää kuin valpastakin, joka oli alati hänen vierellään verhottuna ankaruuden karkeaan vaatteeseen ja joka teki todellisen luontonsa tiettäväksi vain joskus lämpimällä katseella tai sydämellisellä ja lempeällä sanalla; todellisella arvostuksella, jonka näennäinen määräilevyys naamioi ja joka ohjasi ja kannusti häntä toimissaan ja silti auttoi häntä myös, auttoi hartaan huolellisesti. Näitä keinoja käytin, sillä nämä keinot sopivat parhaiten Francesin herkille ja syvällä värähteleville tunteille – hänen yhtä aikaa ylpeälle ja ujolle luonteelleen.

Charlotte Brontën esikoisromaani Professori (suom. Inkeri Koskinen, Tammi 2009; alk. Professor, julk. postuumisti 1857) kirjoitettiin jo kauan ennen kirjailijan tunnetumpia teoksia. Se ei kuitenkaan saanut aikansa kustantajilta suosiota, ja näki päivänvalon kirjan muodossa vasta kaksi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Nykylukijalle Professori näyttäytyy huonosti vanhenneena, kerta kaikkiaan erikoisia asenteita muun muassa naisten älyllisestä kyvykkyydestä ja frenologiasta viljelevänä teoksena, mutta aikalaisensa se shokeerasi hävyttöminä pidetyillä viittauksilla Raamattuun sekä vahvasti tuntevilla ja kunnianhimoisilla naishahmoilla.

Myös kirjan juonen asetelma – hienosta suvusta ponnistava, sivistynyt nuori englantilaisopettaja William Crimsworth rakastuu Belgiassa työskennellessään köyhään, 19-vuotiaaseen pitsinnyplääjä Frances Evans Henriin, joka sattuu olemaan myös hänen oppilaansa – nostattaa aluksi kulmakarvoja, mutta Brontën käsittelyssä rakkaustarina kerrotaan puhtoistakin puhtoisemmin. Valaisevassa esipuheessaan kääntäjä Inkeri Koskinen kertoo Professorin kuuluvan kirjailijan omaelämäkerrallisimpiin romaaneihin, sillä hän itse rakastui Belgiassa opettajattarena toimiessaan koulun johtajaan. Naimisissa ollut vanhempi mies ei vastannut nuoren Brontën tunteisiin, ja tulkitsenkin romaanin useiden kummallisilta tuntuvien ratkaisujen johtavan kirjailijan oman onnettoman rakkaustarinan jäljille.

Professorin William Crimsworth on poikkeus Brontën tuotannossa, sillä hän on ainoa miespuolinen päähenkilö. Nuorena orvoksi jääneestä, hienoon sukuun kuuluvasta nuoresta miehestä maalataan työteliäs, kunniallinen ja kunnollinen kuva: rikkaat sukulaiset eivät saa rahalla ostettua häntä tekemään omien tavoitteidensa vastaisia päätöksiä, eikä William epäröi laittaa suhteita poikki, mikäli hänen kunniansa sitä vaatii. Rohkeasti hän päättää jättää Englannin, jossa hänellä ei ole ketään, ja pääsee ystävänsä avulla sattuman kautta englannin professoriksi – kuten Belgiassa opettajia kutsutaan – brysseliläiseen poikakouluun. Ajan myötä hän saa lisätunteja myös koulun yhteydessä toimivasta tyttökoulusta. Sen laskelmoiva ja kylmä johtajatar Zoraïde Reuter yrittää saada nuoren miehen pauloihinsa lähes onnistuen, mutta William onnistuu viime hetkellä näkemään tämän juonien läpi. Reuter tekee miehelle myös vahingossa palveluksen kiinnittämällä Williamin huomion vaatimattomaan Frances Evans Henriin, sveitsiläis-englantilaiseen köyhään orpoon. Frances opettaa hengenpitimikseen pitsinnypläystä koulun tytöille, ja armollisuudestaan johtajatar Reuter on antanut hänelle luvan osallistua myös englannin opetukseen.

Tarkemmalla tutkiskelulla Frances paljastuu kuitenkin kaikkea muuta kuin tyypilliseksi orvoksi: kirkonmiehen tyttärenä hän on saanut ensiluokkaisen kasvatuksen ja paljastuu myös luonteeltaan kunnianhimoiseksi, työteliääksi ja nöyräksi. William ei pidä tyttöä kauniina, mutta alkaa vähitellen hurmaantua tästä yhä enenevissä määrin. Nuori rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään – avioliittoa – helposti, sillä koulujen henkilökuntien sisäiset mustasukkaisuuskohtaukset ja draamat erottavat nuoret ennen tunteiden paljastumista. Lopulta William löytää reitin takaisin mielitiettynsä luo, ja luettuaan opettajan omavaltaisin ottein ujon Franceksen salaa kirjoittaman rakkausrunon, onnellinen loppuelämä on taattu.

Kirja ei kuitenkaan pääty häiden kuvaukseen, vaan Brontë päästää lopussa muuten uinuneen naisasian ääneen: avioliittoa solmiessa Frances vaatii saada jatkaa opettajan työssään, ja hänestä kuoriutuukin lopulta oikea uranainen menestyvine liikeideoineen, joille William antaa täyden siunauksena ja toimii itsekin niiden mukaan. Williamista maalattu kuva vaimonsa haaveita ja pyrkimyksiä tukevana, modernina aviomiehenä ei kuitenkaan vakuuta nykylukijaa, sillä samanaikaisesti hän kehuu vaimonsa käyttäytyvän ”kuuliaisesti” ja kertoo määräävänsä tätä katumusharjoitukseksi ärsyttävästä käytöksestä lukemaan ääneen vaikeaa brittikirjailija Wordsworthia tuntien ajan, sillä ”hänen täytyi esittää [siitä] kysymyksiä, anoa selityksiä, olla kuin lapsi tai aloittelija ja myöntää minut itseään vanhemmaksi ja johtajakseen”.

Samanlainen pitkin kirjaa pilkottava asenne lahjakasta Francesta kohtaan hämmentää. Hänen ulkonäköään vähätellään useamman miehen suusta, eivätkä yllä esittelemäni esimerkit aviomiehen alentuvasta suhtautumisesta häntä kohtaan jää ainoiksi. Toinen omaa lukukokemustani häiritsevä teema on frenologia, jota ei pääse hetkeksikään karkuun. Erittäin isänmaallinen Brontë kuvaa Williamin suulla kaikki eurooppalaiset kansat – tietysti brittiläisiä lukuun ottamatta – jokseenkin karkeiksi, irstaiksi, epärehellisiksi ja tyhmiksi, pohjaten arvionsa otsien, leukojen ja nenien leveyksiin ja ulkomuotoihin. Monien hahmojen huono käytös selitetään avoimen rasistisesti näiden kansallisuuksilla ja ulkonäön piirteillä, ja mikäli joku ulkomaalainen toimiikin jalomielisesti, hän on virkistävä poikkeus. Huh!

Kotiopettajattaren romaanin luomat korkeat odotukseni eivät täyttyneet, enkä voi sanoa erityisesti nauttineeni kirjan lukemisesta; kontekstissaan sitä ymmärtää, mutta edellä mainittujen seikkojen vuoksi lukeminen muodostui itselläni enemmän hämmästelyksi kuin tarinaan heittäytymiseksi. Kirjasta löytyy toki 1800-luvun alun tapakulttuuria, koulumaailmaa ja romantiikkaakin, mutta maailma tämän teoksen kirjoittamisen jälkeen on muuttunut sellaista vauhtia, että siitä on enää vaikea saada irti todellista lukunautintoa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa