romaani – Sivu 14 – Sivuhenkilö

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Ilman vanhempiani en olisi voinut lentää Taavetin kanssa rantalomalle Lissaboniin enkä osallistua ystävieni 30- ja 40-vuotisbrunsseille, puhumattakaan takuuvuokrani maksamisesta. Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten.
”Hyvä on, tämän kerran”, äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. ”Mutta näin ei voi jatkua”, he ovat lisänneet ja kysyneet: ”Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?”
Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita.
Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.

Ehkä_tänä_kesänä_kaikki_KANSI.indd — Kuva: Gummerus

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) on kevyesti kirjoitettu mutta vakava kirja nykypäivän pääkaupunkiseudun lapsettomien nuorten aikuisten elämästä. Pätkätyöt ja rahapula, äidin kustantama terapia, Kallion muodikkaat mutta nuhjaantuneet kulmat, liian nopeasti päättyvät parisuhteet, opintolaina matkustamiseen, avokadot ja sipsit dipillä (Pirkan!) vaikka piti laihduttaa, somen luomat ulkonäköpaineet, treffit, jotka eivät johda mihinkään, masennus – kaikki arkipäiväisiä ongelmia, joita ei ole totuttu käsittelemään kirjallisuudessa ainakaan vastaavana yhdistelmänä nuoren naisen näkökulmasta. Nopeana listana yllä luetellut tuntuvat kenties stereotyyppisiltä ja koomisilta aiheilta, mutta todellisuudessa kirja keittää niistä melko surullisen sopan. Ja mikseipä keittäisi – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei hempeästä kannestaan huolimatta ole huoletonta chick lit-kirjallisuutta, vaan lempeästi parodinenkin kuvaus kaupunkielämää viettävien kolmikymppisten oikeista ongelmista.

Kirjan päähenkilö, 34-vuotias nimettömäksi jäävä nainen on vapaa toimittaja, jonka oman alan työskentely on tosin sen verran hiipumaan päin, että useimmiten hän elää toimeentulotuella. Aleksis Kiven kadun liian kalliissa yksiössä häntä masentaa huono rahatilanne, jolle ei kuitenkaan masennuksensa vuoksi jaksa tehdä tarpeeksi päästäkseen kierteestä. Poikaystävä jätti kahdeksan kuukautta sitten, seitsemän vuotta terapiassa ei ole merkittävästi auttanut ja velat ystäville ja vanhemmille sen kuin kasaantuvat, sillä rahanpuutteesta huolimatta helsinkiläinen elämäntapa ”vaatii” rahaa: ystävät tavataan kahviloissa ja ravintoloissa, työhaastattelussa on oltava siistit vaatteet ja pariutuminen vaatii naiselta panostusta meikkeihin ja ulkonäköön, ainakin yleisesti hyväksyttyjen asenteiden mukaan.

Tästä ankeasta tilanteesta päähenkilö pakenee muistoihinsa. Kirja muodostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa on ex-poikaystävän tapaamisesta alkava takauma, joka jatkuu kronologisesti aina nykyhetkestä kertovaan toiseen osaan, jossa kesä on alkamassa ja toiveet korkealla. Molemmat osat on jaettu toteavalla tavalla koomisiin alalukuihin, kuten ”Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille”, ”Kävin poikaystäväni kanssa Ikeassa ja se olisi voinut olla hauska reissu” ja ”Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia”. Toteava tyyli ei pääty otsikoihin, vaan alaluvut saattavat käsitellä yksityiskohtaisesti operaattorin asiakaspalvelun kanssa käytyä puhelua tai tiedostojen siirtämistä pilveen.

Päähenkilön elämä pyörii muutenkin erilaisten arkisten listojen ympärillä: uusien työelämässä hyödyllisten taitojen opettelun estävät talouspaperin osto, tiskaaminen, suihkussa käynti, mummille soittelu ja työhakemusten tekeminen. Lempiherkkuja luetellaan sivuja, poikaystävän hyviä puolia ainakin puolet siitä. Terapeutin pyynnöstä hän kirjaa ylös hänet vihaiseksi tekeviä asioita, joihin mahtuvat muun muassa ”entiset poikaystävät, jotka kertovat minulle kuulumisensa mutta eivät kysy, mitä minulle kuuluu” ja ”se, että nukuin tänäänkin liian myöhään”. Eräänä päivänä mietteet pyörivät kosmetiikkatuotteiden ja niihin liittyvien muistojen ympärillä, toisena pään täyttävät vaatteiden materiaalit.

Sieltä täältä esiin ponnahtavat listat ja lakoniset kuvailut hämmensivät ensin toisteisuudellaan, mutta kirja tavoittaa juuri sen avulla jotain merkittävää arkielämästä. Eivät päämme humise kaunokirjallisuuden klassikoista tuttuja syväluotaavia pohdintoja ihmisluonteesta; ajatuksemme täyttyvät kauppalistoista, velvoitteista, outojen assosiaatioiden kautta mieleen tulevista muistoista ja ohikiitävistä, loppuelämän kannalta yhdentekevistä pohdinnoista. Toisaalta se on myös hieno keino kuvata päähenkilön masentuneisuutta, jossa yksittäisestä aikeesta versookin upottava ajatusten suo, jonka jälkeen alkuperäisen tavoitteenkin suorittaminen tuntuu liian raskaalta. Vakavista aiheista huolimatta kirja ei pääty masentaviin tunnelmiin: kesän aikana kaikki ei muutu, mutta pikku hiljaa tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 49: Vuonna 2018 julkaistu kirja

Timo Parvela, Bjǿrn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu

Taso 99. Ari ja Joni olivat umpikujassa. Niin kuin kuulemma kaikki muutkin. Joni oli keskustellut asiasta peliyhteisössä. Kukaan ei ollut löytänyt ratkaisua, vaikka asiaa pohti miljoona tyyppiä eri puolilla maailmaa.
Joku norjalainen Halfman-halfbiscuit05 oli kuulemma jo lähellä ratkaisua, tai ainakin hän kehuskeli olevansa mutta ei kuitenkaan suostunut jakamaan tietojaan kenenkään kanssa.
Tv:n ruutu oli lähes musta. Jossain hämärässä oli luolan suuaukko. Sen kätköissä oli jotain pelottavaa, josta ei saanut otetta. Itse asiassa veljekset eivät olleet kertaakaan päässeet luolan sisäänkäyntiä pidemmälle, kun se jokin iski.

Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden, Timo Parvelan ja norjalaisen Bjǿrn Sortlandin, yhteisprojekti Kepler62 on kokonainen lapsille ja varhaisnuorille suunnattu avaruusseikkailukirjasarja. Kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa luotu maailma on sarjakuvamaisen värikäs, muttei lainkaan lapsellinen: kuvitus on tummasävyistä, jännittävää ja hakenut innoituksensa peli- ja scifikuvastoista. Yhteensä kuusiosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi syksyllä 2017, ja kaikki osat ilmestyivät samanaikaisesti niin Suomessa kuin Norjassakin. Mielenkiintoista on, että kirjailijat kirjoittivat sarjan osat vuorotellen; ensimmäinen osa on Parvelan käsialaa, vaikka kokonaisuus onkin luotu yhdessä.

Sarjan ensimmäinen osa Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY 2015) esittelee sarjan päähahmot, ylikansoitetulla ja ilmastonmuutoksen tuhoamalla maapallolla elelevät veljekset 13-vuotiaan Arin ja 8-vuotiaan Jonin. Tarina lähtee liikkeelle kovin masentavissa tunnelmissa: Arin ja Jonin äiti on kadonnut useaksi päiväksi, mutta se ei herätä pojissa suurta kummastusta. Luonnonvarojen puutteessa köyhillä ei ole kunnollista ruokaa eikä töitä, ja siksi äiti viipyy useinkin niitä etsimässä. Pikkurikoksia toivottomassa tilanteessa puuhaileva Ari yrittää saada käsiinsä huippusuositun ja kalliin Kepler62 -tietokonepelin, jonka ratkaisijalle huhutaan huimia palkintoja, mutta onnistuu näpistämään vain ruokatarpeita. Mystisestä sairaudesta kärsivä pikkuveli Joni onnistuu kuitenkin saamaan kyseisen pelin käsiinsä tuntemattomaksi jäävältä naishahmolta, ja pian peli alkaa vetää heitä kummasti puoleensa.

Useamman päivän konsolipelaamisen jälkeen veljekset huomaavat, että peli alkaakin tuntua tavallista aidommalta: päävastustajan listiminen tuntuu tarpeettoman realistiselta, ja voitokkaan taistelun jälkeen ruudulla näkyvätkin pojat itse. Onpa kyseessä aidon näköinen animaatio tai salainen viesti, veljekset eivät selvittää pelin salaisuutta heti – reaalimaailman mystiset tapahtumat toistensa jälkeen vaativat kaiken huomion ja päättelykyvyn. Äiti palaa reissultaan epäilyttävän keinotekoisen oloisena, mystinen nainen ilmestyy jälleen ja Jonin viruksen vuoksi tehty sairaalareissu muuttuukin pakomatkaksi. Nokkeluutensa avulla pojat lopulta onnistuvat selvittämään Kepler62:n jujun, ja tempautuvat pelin ohjaamina avaruusseikkailuun – tällä kertaa ihan oikeasti.

Kirjojen maailma kuvaa tulevaisuutta, jossa tekniikka on kehittynyttä, luonnonvarat nollilla ja hallitus ottanut pelottavan holhoojan aseman. Raskaista aiheista huolimatta teksti on kuitenkin kevyttä: lauseet ovat lyhyitä ja kuvitus suuressa roolissa. Kuvakirja tämä ei runsaasta kuvituksesta huolimatta ole, vaan kuvat ja teksti edistävät tarinaa yhdessä luoden nopeatempoisen, dynaamisen vaikutelman, ja siksi kirja onkin varmasti omiaan niillekin, jotka kirjoista eivät yleensä innostu. Vaikka jännittäviä elementtejä, kuten erilaisia ihmiskokeita, köyhyyttä ja takaa-ajoja, on ripoteltu pitkin poikin tarinaa, ei kirja ole pelottava; arvioisin, että se voisi kiinnostaa noin 9–14-vuotiaita lukijoita taitotasosta ja lukeneisuudesta riippuen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Seuraava viikko oli päättymätön sarja pitkiä tunteja. Joka aamu puoli seitsemän Mark heräsi kelloonsa ja kiskoi minut ylös, päivä päivältä happamampana kaikista turhista poljetuista kilometreistä ja mykistä ihmisistä ja kaupungista, joka aamu- ja ilta- ja päivärukouksista huolimatta hylki meitä kuin vierasta bakteeria. Alkoi olla selvää, ettemme ikinä onnistuisi murtamaan sen vastarintaa sillä tavalla, pommittamalla vain summamutikassa ovia, joiden taakse ihmiset olivat linnoittautuneet omien läheistensä suojaan, omien haaveidensa ja toiveidensa ja suunnitelmiensa ja oman näkymättömän uskontonsa kanssa. Helpommin ne uskoisivat avaruusolioihin kuin meihin.

Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuuden saanut esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisen mormoninuoren, Markin ja Davidin, lähetysmatkasta suomalaiseen pikkukaupunkiin. Salt Lake Cityn koulutusleiriltä, MAP-kirkon päätemppelin suojatusta elämästä saapuneet miehet suhtautuvat pieneen pohjoiseen maahan järkytyksensekaisin tuntein: saunassa ollaan alasti, nuoret ihmiset ryyppäävät avoimesti julkisilla paikoilla viikonloppuisin eivätkä pikkukaupungin asukkaiden ovet aukea päivittäisillä lähetyskierroksilla kuin harvoin.

Keskinäiset suhteetkin kiristävät, sillä David on juuri menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa, ja usko Jumalaan on lähes täysin katkolla. Innokastakin innokkaampi päällepäsmäri Mark puolestaan on ottanut Davidin kiusaksi tehtäväkseen ”heikommastaan huolehtimisen”, ja vetää epätoivoiselta tuntuvaa, kahden vuoden mittaista lähetysmatkaa eteenpäin loppumattomalla tarmolla ja itseriittoisilla kommenteilla. Kirja on paitsi hieno kuvaus uskosta ja uskonnoista, myös sukellus suurta surua läpikäyvän ihmisen mieleen. Ulkopuolisen silmin tehty kuvaus Suomesta ei kenties ole rikkain mahdollinen, mutta siitä tunnistaa paljon tuttua.

Markin ja Davidin lisäksi elämänkatsomustaan etsii myös nuorukaisten naapurirapussa asuva nuori sairaanhoitaja Emma, joka ihastuu Davidin ujoon ja korrektiin olemukseen ensinäkemältä. Menetysten katkeroittamana David tempautuu uskonsa vastaiseen romanssiin puolivahingossa. Davidin uskon mukaan naisesta tulisi pysyä käsivarren mitan verran erossa, mutta välitön suomalainen halaa miestä jo ensimmäisellä tapaamiskerralla sekoittaen Davidin pään täysin. Usko ja rakkaus alkavat taistella miehen pään sisällä: voiko lempeä Emma todella olla paha maallisuutensa vuoksi; olihan mormonikirkon perustaja Joseph Smithinkin vaimon nimi Emma… Onko hyvää Jumalaa edes olemassa, jos kaikki, mitä David rakastaa joko kuolee tai on syntiä? Toisaalta hänen tekisi mieli keskeyttää koko matka masentavassa maassa, sillä lähetystyö kesken uskonnollisen kriisin tuntuu kaikin tavoin väärältä. Kylmä totuus kuitenkin on, ettei Davidilla ole mitään liikkeen ulkopuolella – ainakaan vielä.

Davidin kamppaillessa uskonsa kanssa, kämppis ja lähetyskollega Mark taiteilee rajojen sisällä omalla tavallaan: hän on perustanut salaa verkkosivut, vaikkei se olekaan hyväksyttyä. Aina tilaisuuden tullen hän sulkeutuu huoneeseensa ja jakaa tietoa mormoneista kaikille kiinnostuneille verkkosivujen ja sähköpostin välityksellä. Erityisesti Gabriel-nimimerkkiä käyttävä kiinnostunut henkilö vaikuttaa lupaavalta käännytettävältä, ja Itkonen käyttääkin Markin lähettämät sähköpostit kätevästi suomalaisille kenties hieman tuntemattomamman mormoniuskon opinkohtien ja tapojen esittelyyn. Taustatyöt on tehty huolellisesti, ja romaanin luettuani tiedän mormoneista enemmän kuin aiemmin.

Itkosen kuvaus tuntuu todenmukaiselta, ja nuorten mormonikirkon suojissa kasvaneiden poikien ensikosketus ”pakanoiden” maailmaan toimii hienona ponnahduslautana hahmojen syvälliselle sisäiselle pohdinnalle oikeasta ja väärästä; sisäiset ristiriidat uusien toiveiden ja vanhojen totuuksien välillä vakuuttavat. Myöhempien aikojen pyhiä loppuu kovin dramaattisesti, mutta se ei sorru turhaan revittelyyn. Elämä, kuolema ja rakkaus ovat uskontojenkin suurimpia kysymyksiä, ja hahmot jäävät kirjan lopussa kukin omaan tilanteeseensa niitä ratkomaan. Siinä missä toisten usko horjuu, joku toinen löytää samassa tilanteessa uusia vastauksia ja odottamattomia polkuja.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, että teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutta se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa – en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.
Kun ymmärrän tämän, minut valtaa lähes sietämätön suru. Sillä Naoko ei ikinä rakastanut minua.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (alk. Noruwei no mori 1987; suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012; suomennettu Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, Vintage Books 2000) on täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta se on täydellinen lukuromaani, jonka tarina kulkee niin koukuttavasti, että se on hotkaistava yhdeltä istumalta. Toisaalta se on myös täynnä pieniä kummallisuuksia, jotka viilensivät ainakin omaa ihastustani tehokkaasti: kirjan henkilöiden hyvinkin joustavat moraalikäsitykset ja elämänasenteet hämmentävät. Lisäksi ns. male gaze, miehinen katse, on vahvasti läsnä lukuisissa seksuaalisesti virittyneissä kohtauksissa. Päähenkilö Watanabe on toki nuori mies, mutta mielestäni kirja suhtautuu naisiin ja kirjan naiset suhtautuvat miehiin häiritsevän epätasapainoisesti, ainoastaan miehen toiveiden mukaan. Oudoista hetkistä huolimatta päällimmäiseksi jäävät – onneksi – haikea nuoruudenrakkauden muistelu sekä mielenkiintoiset kuvaukset japanilaisesta opiskelijaelämästä ja luokkayhteiskunnasta 1960-luvulla.

Romaani alkaa eräänlaisella kehyskertomuksella, jossa 37-vuotias japanilainen liikemies Watanabe saa kumman pahoinvointikohtauksen: lentokone on juuri laskeutunut 1980-luvun Saksaan, ja radiossa soiva The Beatlesin kappale Norwegian Wood vetää miehen liian syvälle kipeisiin muistoihin. Huimauksen mentyä mies ei kuitenkaan saa muistojaan ensirakkaudestaan Naokosta ja muista nuoruuden tärkeistä henkilöistä mielestään, ja alkaa käymään läpi nuoruuttaan, aloittaen ensimmäisestä yliopistovuodestaan 18-vuotiaana nuorukaisena suuressa Tokiossa. Nykyhetkeen ei kuitenkaan enää palata koko loppukirjassa, vaan ensimmäisiä aikuisuuden askeleitaan ottavan Watanaben elämä käydään tarkoin läpi: itsemurhan tehnyt lapsuudenystävä Kizuki, suuri yksinäisyys ja erilaisuuden tunne, 60-luvun suurimmat hitit ja klassinen musiikki, suuren kaupungin tarjoama anonymiteetti, ongelmallinen mutta niin kaunis ja herkkä Naoko, joka sattuu olemaan myös Kizukin pitkäaikainen tyttöystävä, muut ihastukset, epäselvä tulevaisuus ja epäilykset omasta alavalinnasta, soluasuminen oudon kämppiksen kanssa, luopuminen… Matka teini-ikäisestä nuoreksi mieheksi ei ole suora, ja samalla tavoin itseään ja rajojaan etsivät nuoret ihmiset Watanaben ympärillä eivät aina helpota oikeiden ratkaisujen tekoa.

Pohjimmiltaan kyseessä on lopulta suhteellisen tavallinen tarina: poika ihastuu hieman tavoittamattomaan, ongelmaiseen tyttöön, jota ei voi koskaan oikeasti saada. Norwegian Woodissa erilaiset väärinymmärrykset kuljettavat pääpari Watanabea ja Naokoa yhteen ja erilleen, mutta kaiken tultua lopulliseen päätökseen Watanabe ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Kun hän lopulta herää Naokon täyteisestä kuplastaan, elämä näyttää erilaiselta, ja muista elämässään olevista ihmisistä huolimatta putoaa jonkinlaiseen tyhjyyteen – mutta kuten kirjan alku osoittaa, ei lopullisesti. Muistot voivat tehdä kipeää loppuelämän, mutta ne laimentuvat, ponnahtavat mieleen enää yksityiskohdista.

Murakamin nuoruudenkuvaus on mielestäni onnistuneen katkeransuloista: kaikki on vähän vaikeaa, siniharmaata ja epävarmaa, mutta toiveikkuus ja uudet alut ovat silti kulman takana. En tiedä, onko tämän kirjan seksuaalinen kuvasto peräisin japanilaisesta kulttuurista vai ainoastaan Murakamin omasta mielikuvituksesta, mutta luulen ison osan hämmennyksestä pohjautuvan kulttuurieroihin ja ajankin kulumiseen: opiskelija-asuntolan tiukat kotiintuloajat, kaupungin länsimaisesta näkövinkkelistä vähintäänkin epäilyttävät viihdemahdollisuudet ja selkeät luokkaerot vaikuttavat kaikenlaisissa kohtauksissa. Toisaalta erilaisuus myös viehättää: yksityiskohtaiset kuvaukset Tokion sykkeestä, tapakulttuurista ja perinteisistä ruoka-annoksista vievät kauas pois. Kuten sanottua, Norwegian Wood on erikoinen sekoitus monenmoisia elementtejä, mutta se ehdottomasti lunastaa asemansa modernina klassikkona.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Nathan Hill: Nix

Samuel seisoi äitinsä asunnon kynnyksellä pitäen kättään ovella, joka oli hieman raollaan; hän valmistautui avaamaan oven muttei vielä tuntenut pystyvänsä siihen. ”Älä pelkää”, oli äiti sanonut. Äiti oli viimeksi lausunut hänelle samat sanat yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja siitä lähtien äiti oli kummitellut hänen mielessään, hän oli aina kuvitellut äidin olevan paikalla, vakoilevan häntä jonkin matkan päästä. Hänellä oli tapana katsahtaa aina joskus ikkunoihin ja etsiä ihmisjoukoista äidin kasvoja. Hän eli elämäänsä miettien miltä näytti ulkoapäin, häntä ehkä katselevan äidin silmissä.
Mutta hän ei ikinä nähnyt äidin katselevan häntä. Ja häneltä kesti kauan poistaa äiti ajatuksistaan.

Paljon hehkutettu ja lukulistallani jo jonkin aikaa roikkunut Nathan Hillin Nix (alk. The Nix, 2016; suom. Raimo Salminen, Gummerus 2017) osoittautui valtavuudestaan huolimatta eheäksi historialliseksi perhesuhteiden kuvaukseksi Amerikan 1960-luvun hippiliikkeen kiivaimmista hetkistä aina 2000-luvun talousromahdukseen.

Kaiken keskiössä ovat toisistaan pitkälti erossa eläneet äiti Faye ja poika Samuel, joiden vaiheita seurataan läpi vuosikymmenten paitsi näiden omilla äänillä, myös kymmenien tarkasti kuvailtujen sivuhenkilöiden kautta, jotka kuvastavat jokainen osaltaan myös aikakaudelle tyypillisiä asioita; mukana ovat esimerkiksi verkon sotapelimaailmaan hurahtanut, epätoivoisesti elämäntaparemontista ikuisesti haaveileva Pwnage sekä kaikkea häikäilemättömästi hyväkseen käyttävä, ainoastaan somen kautta tunnereflektioon kykenevä yritysmarkkinoinnin yliopisto-opiskelija Laura. Hill kommentoi kutakin aikakautta äänekkäästi mutta tarinan kaarta rikkomatta, ja hurjan moniääninen ja -puolinen teos on hyvin mielenkiintoista luettavaa, vaikka Amerikan lähimenneisyyden sisäpolitiikka ei olekaan ensimmäisiä mielenkiinnonkohteitani: kirjassa tarjoaa jokaiselle jotakin.

Jotta aiheet eivät varmasti loppuisi kesken, on Nix perhesuhteiden ja poliittisen historian kuvauksen lisäksi myös tarina siirtolaisuudesta ja juurista. Faye on Norjasta Amerikkaan muuttaneen siirtolaismies Fridtjofin, amerikkalaistuneen Frankin, tytär, joka ei koskaan onnistunut luomaan sidettä kylmäkiskoiseen, hiljaa mutta selittämättä kärsivään isäänsä. 1960-luvun Keskilänsi, jossa Fayen lapsuudenperhe asuu, kuvataan ankeana sotateollisuuden ja umpimielisyyden mekkana, jossa kaikenlainen menestys ja kunnianhimo on vain tarpeetonta jalustalle pyrkimistä: koulumenestys ei ole kotona kiitoksen aihe, ja Frank käyttää norjalaista sukuhistoriaa vain herkän tytön pelotteluun: kirjan nimi nix tarkoittaakin suomeksi näkkiä, joka norjalaisessa mytologiassa kuvataan suomalaistenkin tuntemaan tapaan pelottavana hahmona. Faye alkaa kärsiä paniikkikohtauksista, joita teini-iässä löydetty umpimielinen ja konservatiivinen poikaystävä Henry ei ainakaan helpota. Kaikesta huolimatta Faye päätyy hakemaan salaa Chicagossa sijaitsevaan yliopistoon, ja lähteekin kohti unelmiaan kotona eskaloituvien vaikeuksien myötä. Vain muutaman kuukauden päästä hän kuitenkin palaa kotiin ja nai Henryn – mutta miksi?

Fayen poika, Samuel, ei saa yhtään helpompaa lapsuutta huolimatta materiasta ja isosta talosta esikaupunkialueella 1980-luvun lopulla: äiti tuntuu aina etäiseltä ja hermostuneelta, mitä hyvin herkän pojan on vaikea kestää. Vanhempien avioliitto on ala-asteikäisenkin pojan näkövinkkelistä keinotekoisen oloinen, eikä koulussakaan ole niin helppoa. Todelliset vaikeudet alkavat kuitenkin vasta sinä päivänä, kun hänen äitinsä yllättäen hyvästelee Samuelin lopullisesti, ja katoaa perheensä elämästä täysin. Poika projisoi äitinsä etäisyyden ja lähdön omaksi syykseen. Ajan kuluessa aihe jää taka-alalle, ja uraa kirjallisuuden parissa tavoitellut Samuel päätyy hieman vastentahtoisesti kirjallisuuden yliopisto-opettajaksi: loistavan startin saanut kirjailijuus tyssää, sillä paperille ei vain synny tekstiä kustannussopimuksesta huolimatta. Kustantaja uhkaa vuosien odottelun jälkeen peruuttaa koko sopimuksen ja periä siitä saadut rahat takaisin, mutta yllättävä käänne tarjoaa Samuelille pelastuskeinon: kauan kadoksissa ollut Faye päätyy koko kansan puheenaiheeksi heitettyään presidenttiehdokasta kivillä tv-lähetyksessä. Samuel päätyy kirjoittamaan paljastuskirjaa median silmissä radikalisoituneesta ja hänelle tuntemattomaksi jääneestä äidistään, mutta mitä enemmän lähteitä mies saa kokoon, sitä monimutkaisemmaksi ja salamyhkäisemmäksi tarina muuttuu. Vähitellen Faye alkaa kuitenkin laskea suojamuurejaan, ja kuten usein, todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Vaikuttavinta Nixissä on Nathan Hillin vaivaton tyyli ja yksityiskohtien hallinta keskellä todella kunnianhimoista tarinaa. Vuosiluvut, historialliset tapahtumat ja rikkaat henkilöhistoriat sekoittuvat luontevasti pieniin, riemastuttaviin yksityiskohtiin: Chicagon vuoden 1968 mielenosoituksen väkivaltaisuuksien kuvauksessa pääsevät ääneen hätääntyneen Fayen ja tämän ystävien lisäksi myös aggressiivinen poliisi ja jopa työhönsä kyllästynyt ja arvonsa myynyt uutistenlukija, jolla ei muuten ole minkäänlaista roolia kirjassa. Tuntuu, että jokainen yksityiskohta on perusteltu ja perinpohjainen. Jopa Samuelin ja tämän online-ystävä Pwnagen pelaama, tosielämän nettisotapeleistä inspiraationsa saanut World of Elfscape selostetaan lukijalle niin perinpohjaisesti, että tuntuu kuin olisin joskus todistanut sen pelaamista oikeasti.

Yhtään sen vähemmälle huomiolle ei pidä jättää monipuolista rakennetta: tarinaa kelataan eteen ja taakse ja hahmolta toiselle, mutta tarina etenee yli 700-sivuisessa teoksessa loogisesti ja mielenkiintoisesti. Mitä äidin ja pojan tarinaan tulee, se loppuu koko teoksen laajuuteen verrattuna pienesti, mutta seesteinen ja realistinen loppu on toisaalta ainoa oikea vaihtoehto: sentimentaalisuus ja ylitsevuotavaiset tunteet olisivat vieneet kaikelta edeltävältä tarkkanäköisyydeltä pohjan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjan nimessä on vain yksi sana