Sivuhenkilö

John Steinbeck: Helmi

Ja helmi, vilkutellen ja kimallellen pienen kynttilän valossa, viekoitteli kauneudellaan ja sulollaan hänen mielensä. Niin ihana se oli, niin pehmyt, ja siitä virtasi sen oma sävelmä – lupausten ja ilojen laulu, tulevaisuuden, rauhan ja turvan takuu. Helmen lämmin hohde lupasi lievitystä sairautta vastaan ja suojaa häväistystä vastaan. Se sulki oven nälältä. Ja kun Kino sitä katseli, hänen silmänsä pehmenivät ja kasvonsa sulivat.

John Steinbeckin tiivis klassikko Helmi (alk. The Pearl, 1947; suom. 1949; luettu 23. painos, suom. Alex Matson, Gummerus 2008) on hieno ja surullinen tarina, joka sisältää suurta symboliikkaa moneen suuntaan. Steinbeck käsittelee teoksessaan paitsi rikastumisen pakkomiellettä ja ihmisen mielen heikkoutta houkutusten edessä, myös erilaisia valtasuhteita. Kirjassa vähemmistön edustajat, Amerikan alkuperäiskansan jäsenet, tulevat kohdelluiksi erityisen huonosti silloin, kun heillä on jotain valtaväestön havittelemaa. Toisaalta vallan pimeän puolen itse nahoissaan kokenut alkuperäiskansan jäsen Kino on valmis uhraamaan kaiken kerran humalluttavaa valtaa maistettuaan, eivätkä himoa hillitse edes läheisten varoitukset.

Helmen keskiössä ovat köyhä helmenkalastajana toimiva Kino, hänen vaimonsa Juana ja pieni lapsensa Coyotito, jotka elävät alkuperäiskansan leirissä, savimajassa Tyynenmeren rannalla. He elävät hiljaista, yksinkertaista elämää onnellisina siitä vähästä mitä on, eivätkä oikeastaan ole kosketuksissa varakkaampaan ulkomaailmaan tai läheisen kaupungin valtaväestöön. Kaikki kuitenkin muuttuu rysäyksellä, kun Kino onnistuu löytämään suuren, puhtaan ja maailman kauneimmaksi arvioidun helmen, joka herättää mielenkiintoa aina kaupungissa saakka. Vähään tottunut Kino alkaa tavoitella ennen saavuttamattomiin jääneitä unelmiaan. Ensin toiveet ovat vaatimattomia ja realistisia: Kino ja Juana haluaisivat mennä virallisesti naimisiin valtaväestön tapaan sekä hankkia pienelle Coyotitolle lukutaidon, joka hyödyttäisi koko syrjittyä yhteisöä.

Mitä kauemmin helmi Kinolle kuuluu, sitä rajummaksi ennen niin rauhaisa arki käy. Kinon ja Juanan talolle tehdään epämiellyttäviä vierailuja ja yöllisiä hyökkäyksiä, Kinon toiveet muuttuvat suuremmiksi ja pakkomielteisiksi ja mies alkaa väkivaltaiseksi uskollista Juanaa kohtaan; hän on valmis lakaisemaan kaiken tieltään kohti rikkauksia. Helmen myyminen ja rikastuminen eivät kuitenkaan onnistu niin yksinkertaisesti ja siististi, kuin hän vielä alussa viattomasti ajatteli: kaupungin potentiaaliset ostajat, arvotavaroiden kauppiaat, ovat liittoutuneet ja tekevät häpeilemättä pilkkahintaisia tarjouksia. Juanan epäilykset ja anomukset helmen hävittämisestä saavat Kinon vain entistä raivostuneemmaksi, ja hän sulkeutuu päivä päivältä syvemmälle oman vallanhimonsa täyttämään kuplaan.

Steinbeck kuvaa hienosti, miten aluksi niin paljon iloa ja toiveita herättänyt helmi muuttuu jatkuvasti painostavammaksi ja vaarallisemmaksi ihmisten välisessä kamppailussa: jokin yhteiskunnassa niin suuri ja arvostettu asia huijaa nöyränkin miehen pelaamaan enemmistön likaisilla säännöillä. Kun Kino kerran sokaistuu äkillisestä vallastaan arvokkaan helmen omistajana, hänen silmänsä avautuvat vasta suurimman mahdollisen menetyksen tultua. Tarinan loppu on raa’an toteava: rikottua ei saa enää korjatuksi, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää elämän uudelleenrakentaminen nollasta.

Kirjan kieli on pahaenteisen juonen vastapainoksi kaunista ja runollista. Tarina myös kerrotaan viehättävän vanhanaikaiseen tapaan: hyvät ja pahat erotellaan selkeästi toisistaan, loppuratkaisu on arvattavissa melko aikaisin ja juoni etenee suoraviivaisesti alusta loppuun ilman takaumia tai muita aikahyppyjä. Kirjaa voisikin nuorempi lukija lukea aivan sellaisenaan, yksinkertaisena kuvauksena erään helmenkalastajan onnesta, joka muuttuikin epäonneksi. Helmen vertauskuvalliset tasot tekevät tarinasta kuitenkin monimutkaisen, ajatuksia herättävän ja sivumääräänsä suuremman teoksen, joka hyvin ansaitsee paikkansa klassikkojen joukossa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia

Perimysjärjestys on monarkian a ja o. Se on erinomaisen tärkeä apparaatti mutta on aikojen kuluessa aiheuttanut monenmoista historian siipien havinaa. On vääriä puolisoita, haluttomia kruununperillisiä tai salattuja skandaaleja. Totaalinen sekoilu ja ovelasti ajoitetut salamurhat on onnistuttu estämään aika ajoin tehtävillä lainmuutoksilla, ja kruunu kulkeekin nykyään useimmiten sievästi suoraan alenevassa polvessa. Monarkiassa kruunu on mieluiten periytynyt isältä vanhimmalle pojalle. Vaikeudet ovat alkaneet, kun on jouduttu siirtymään veljen linjaan, tai setiin ja serkkuihin. Vasta viime vuosikymmenet ovat tuoneet miesvaltaan muutoksia, ja naispuolisista ja miespuolisista perillisistä on tullut monissa maissa tasa-arvoisia. Jos vanhin lapsi on tyttö, kuningasparilla ei ole enää syytä vaipua epätoivoon.

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset – kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga Kustannus, 2008) on melko viihteellisellä otteella kirjoitettu mutta kattava opus kuninkaallisten ja heihin saumattomasti kytkeytyvien historiallisten tapahtumien maailmaan. Alaotsikkonsa mukaisesti teoksessa ei keskitytä vain tutumpien eurooppalaisten kuningashuoneiden historiaan, vaan tarjolla on tietoutta myös arabimaiden emiireistä ja Afrikan vähiin käyneistä monarkioista – onpa mukana myös Suomen kuningas. Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkkään historian kertaukseen, vaan Monarkian muruset on teemoiltaan laaja ja yllättäväkin paketti kaikenlaisille lukijoille.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä kuningaskuntien ja niiden menneiden ja nykyisten jäsenten esittelyjä maittain, yleistietoa monarkioista perimysjärjestyksineen ja kansainvälisine naimakauppoineen, hyviä tiivistyksiä sodista ja muista (kuninkaallistenkin) historiaa muuttaneista tapahtumista sekä juoruja ja kirjoittajiensa subjektiivisia mielipiteitä. Yksi ja sama opus siis vastaa tyydyttävästi paitsi skandaalinkäryjä ja salaisuuksia etsivien, myös historiallisten faktojen ystävien tarpeisiin. Yllättävää, mutta toimivaa: keveämmät sukudraamat ja kuninkaallisten kummiverkostojen kuvaukset vuorottelevat raskaampien, vuosilukujen ja nimien täyttämien sukuselvitysten ja sotakuvausten kanssa. Kirjassa on myös paljon ansiokasta yhteenvetoa monarkiakohtaisten lukujen lisäksi: omat artikkelinsa ovat saaneet muun muassa kuninkaallisista tehdyt tv-sarjat ja elokuvat, Sandhurstin kuninkaallinen sotilasakatemia (jossa ovat brittien lisäksi kouluttautuneet hieman yllättäen myös monet sulttaanit ja emiirit) sekä kuninkaallisten varallisuus ja rahankäyttö.

Huumoriakin piisaa: yhteen artikkeliin on koottu Britannian prinssi Philipin kootut möläytykset, toiseen listaus kuninkaallisista kauhuanopeista. Välillä hyvän maun rajat ovat kuitenkin makuuni ikävästi hakusessa; itseäni häiritsi suuresti, miten esimerkiksi kuningasperheiden lasten ulkonäköjä aseteltiin avoimesti paremmuusjärjestyksiin. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät listaukset huomionarvoisimmista prinsessoista ja prinsseistä, ja näissäkin kirjoittajien arvoasteikko pyörii lähinnä ulkonäön ympärillä: Ruotsin Victoria pääsee kärkisijoille kuvauksella ”oikean kokoinen” ja Monacon Carolinen todetaan olevan ”entinen superkaunotar, ikääntyy eteläeurooppalaisen hoikan naisen tyyliin epäedullisesti”. Huonoimmille pisteille jääneitä puolestaan kuvataan avoimesti inhottavilla, kenties huumoriksi tarkoitetuilla sanankäänteillä. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä näinä aikoina on yksityiskohtaisesti edes huumorin varjolla rankattava kenenkään ulkonäköä, varsinkin kun arvostelun alaisista ei kukaan ole esillä ulkonäkönsä vuoksi?

Yleisvaikutelma jää kaikesta huolimatta positiivisen puolelle. Kirjaa lukiessa viehättävää ja jännittävää nippelitietoa sai siihen malliin, että kukaan lähellä olija ei säästynyt laajoilta siteerauksilta. Esimerkiksi itselleni oli täysin uusi asia, että Iso-Britanniassa ei ole lainkaan varsinaista kansallispäivää, mutta sen virkaa hoitaa kuningatar Elisabet II:n syntymäpäivä. Oikea syntymäpäivä, 21.4., on brittien mielestä kuitenkin liian kolea ajankohta, joten kuningattaren synttäreitä ja valtiota juhlitaan virallisesti, ihan muina miehinä, kesäkuun toisena viikonloppuna. Monarkian muruset innostaa googlaamaan lisätietoja niin henkilöistä, paikoista kuin historiallisista tapahtumistakin pitkin lukukokemusta; laajemman mielenkiinnon ja innostuksen herättäminen on mielestäni yksi ansiokkaan tietokirjan merkeistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 32: Kirjan nimessä on ammatti

Pirkko Saisio: Betoniyö

– Moi.
Ilkka ei vastannut, ei edes kääntänyt päätään.
– Joko se Simokin nousi, kuului keittiöstä. – Tulkaapa pojat kahville.
– Mä näin ihme unta, Simo sanoi mykälle selälle. – Ihan niiku joku leffa. Siin oli sellane stoge ku painu pohjaan. Mä olin niinku mukana tai tollee. Ihmefiilis.
Ilkka koppasi päätään kääntämättä kärpäsen kouraansa ja piteli sitä korvallaan. Kuului vaimeaa pörinää.
– Se oli niiku hidastettuu kuvaa, tiätsä, Simo selitti. – Siit tuli ihan kumma tunne… sitä ei niiku osaa selittää…
– Älä selitä sitte.
Ilkka ravisteli kärpästä kourassaan kuin noppaa. Simo seisoi keskellä lattiaa eikä osannut sanoa mitään.

Pirkko Saision kurkkua kuristava Betoniyö (alk. Kirjayhtymä 1981; luettu Tammen 4. painos v. 2011) on kuin paha uni helteisenä kesäyönä; hetken kaikki tuntuu piinallisen todelta, mutta kirjan kansien sulkeuduttua mielen pohjalle jää elämään vain etäinen, hiljalleen haihtuva ahdistuksen tunne. Tieltä suistuneiden nuorten miesten kuvaus on toisaalta epärealistiseltakin tuntuvan jyrkkää alamäkeä, mutta samantyylisiä kohtaloita löytyy varmasti pitkin Suomea elävästäkin elämästä. Kyseessä on rujo kertomus kahdesta helsinkiläisen lähiön kasvatista, ja jos alku vaikuttaakin jo ankealta, loppu ei tuo kaivattua helpotusta. Yhteiskunnan reunoilla elävät veljekset, Simo ja Ilkka, eivät omaa välineitä noustakseen vaikeuksiensa yläpuolelle.

Betoniyö kuvaa moniongelmaisten perheiden ja kaveripiirien menoa pelottavan lakonisesti – alkoholiongelma ja väkivalta ovat niin arkipäivää, että niistä puhutaan sivulausein –, mutta herkän Simon levottomat unet rikkovat muuten nopealukuisen kirjan rytmin abstraktiudellaan. Ei siis mitään keveintä kesälukemistoa, mutta Saision hahmot ja määrätietoinen kerronta jättävät vahvan muistijäljen.

Kuten sanottua, kirja kuvaa monella tavoin lohduttomia ihmisiä. Simo ja Ilkka ovat alkoholisoituneen ja vähävaraisen yksinhuoltajaäidin poikia, jotka ovat saaneet mennä ja tulla ilmeisen vapaasti – kaveripiirit ja elämäntavat ovat mitä ovat, eikä äidillä ole jaksamista muuhun kuin paheksuvaan voivotteluun. Veljeksistä vanhempi, jo aikamieheksi varttunut Ilkka on kärsimätön ja impulsiivinen juoppo, joka potee krapulansa edelleen äitinsä luona. Yläasteikäinen Simo puolestaan on sisimmässään herkkä ja läheisten epävakaudesta kärsivä poika, jonka epäonneksi lähipiirin roolimallit tarjoavat vain näköalattomuutta ja vaikeuksia. Tarinan alussa Ilkka viettää viimeistä vapaata vuorokauttaan ennen vankeustuomionsa alkamista. Äiti pelkää kenties aiheellisestikin Ilkan mielenterveyden puolesta, ja nakittaa veljeään kritiikittömästi ihailevan Simon aikamiespojan vahdiksi työpäivänsä ajaksi.

Kuten arvata saattaa, ei Ilkka suunnittele viettävänsä viimeisiä vapauden hetkiä raittiina, vaikka Simon ihaileva katse välillä vihlaisee hänenkin paatunutta sydäntään. Alkaa sekava, hetki hetkeltä hurjemmaksi muuttuva vuorokausi, jonka aikana veljekset ehtivät istua baareissa, juoda, jakaa sekavia ajatuksia, riitautua ja erkautua – ja lukijan yllätykseksi kirjan lopussa Simo onkin veljeksistä sekaisempi ja enemmän pulassa. Painajaismaiset pakomatkat, hikiset unet ja ajattelemattomat teot kietoutuvat yhdeksi isoksi tapahtumaketjuksi, jonka päätteeksi niin lukija kuin Simo ovat selkä vasten seinää: tästä ei enää selvitä.

Nopeatempoinen ja -lukuinen kirja yllättää, vaikka siinä ei ole mitään yllättävää. Saisio tekee heti alusta saakka selväksi, ettei odotettavissa ole onnellista loppua, mutta sympaattisiin tai vähintäänkin inhimillisiin hahmoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa haluaa uskoa lujasti. Taiten kirjoitettu romaani lisää kierroksia sivu sivulta, joten onneton loppu tuntuu kuin äkkitörmäykseltä seinään. Vaikutelma on tehokas: hetken verran itselläkin on tyhjä olo. Juonen alleviivattu kurjuus ja ongelmaisuus ovat tietenkin kannanottoja aikansa yhteiskuntaan, mutta työttömyys, alkoholismi ja lukuisat sosiaaliset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Uudelle painokselle on siis varmasti ollut tilausta, ja vuoden 2011 painokseen liitetty, aikalaisvastaanotosta kertova johdanto onkin mielenkiintoinen lisä romaanin tulkintaan.

Kaikesta huolimatta Saisio on osannut tuoda mukaan lämpöä ja toiveikkuutta. Jokainen hahmo edustaa lukuisia harmaan sävyjä: äiti yrittää parhaansa mukaan antaa pojilleen rakkautta ruoan kautta, Ilkan juomisen takana ovat sydänsurut ja muut tukahdutettavat tunteet ja Simollakin on mielipiteitä ja pyrkimys maailman syvällisempään hahmottamiseen, vaikka ulospäin esitetäänkin välinpitämätöntä. Jokaisen tilastoihin kirjatun ongelman takana on vain ihminen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 29: Kirjassa nähdään unia

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Marjane Satrapi: Pistoja

Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
”No, kerro!”
”Älä nyt niuhota, tyttöseni!”
”Anna tulla! Kuulolla ollaan!”
”Kerro, kerro!!”
”Rakastan tarinoita!”
”Hei, minäkin kerroin omani!”
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!

Iranilainen sarjakuvataiteilija Marjane Satrapi nousi suosioon omaelämäkerrallisten Persepolis-sarjakuviensa (alk. 2000–2004; suom. Taina Aarne, Like 2004 ja 2007) myötä. Uudempi, teheranilaisnaisten keittiökeskusteluihin sukeltava Pistoja (alk. Broderies, 2003; suom. Taina Helkamo, Like 2010) on hauska mutta kantaaottava pieni teos juoruilusta, iranilaisen naisen elämästä ja tasa-arvosta.

Pistoja on tuokiokuvaus iranilaisen sukuruokailun jälkeisistä tunneista; ruoat on tarjoiltu ja syöty, joten miehet ovat vetäytyvät omaan porukkaansa, naiset puolestaan siirtyneet keittiöön siivoilemaan ja ennen kaikkea juoruamaan. Koolla on kokoelma naisia aina suvun matriarkasta uteliaisiin täteihin, mutta näkökulma tuntuu useimmiten olevan noin kolmikymppisen nykynaisen, paikallaolijoista nuorimpiin kuuluvan sinkkunaisen. Kun ovi on visusti suljettu, alkaa täyslaidallinen tarinoita aina nuoruusmuisteloista miesten kritisointiin. Keittiökeskustelut maalaavat iranilaisnaisen elämästä kuvan neitsyyden varjelemisena (ja sen tiedostamisena, ettei miehiltä edellytetä samaa), avioliittojen solmimisena ja onnettomien purkamisena sekä ulkonäköpaineina ja kauneusleikkauksina. Tarinan päätteeksi herää kuitenkin kysymys, ovatko asiat edelleen siten, kuin suvun vanhimmat asiat esittävät.

Säälittelyn sijaan hahmot kokevatkin monet asiat voimaannuttavina kostoina. Eräskin vanhempi leidi kertoo miehensä ihastuneen uusiin rintoihinsa, jotka on tehty naisen takapuolesta siirretystä rasvasta. ”Mutta se hölmöpä ei tiedä, että joka kerta kun hän suutelee rintojani, hän nuolee itse asiassa persettäni…”, rouva naureskelee, ja kolmikymppisen ihmetykseksi moni muukin paljastaa kauneusoperaationsa ja niiden tulokset. Minulla ei ole tietoa kauneusleikkausten yleisyydestä Iranissa, mutta koen Satrapin kommentoivan tässä paitsi ulkonäköpaineita ja sukupuolten välisiä kuiluja, myös ikäluokkien eroja: joukon nuorin ei naureskele miesten tyhmyydelle saati haikaile kirurgisten muutosten perään vanhempien mukana, vaan on rohkeasti oma itsensä meikittömänä sinkkuna.

Päälle päin keittiökeskustelut tuntuvat olevan arkipäiväistä höpötystä ja hihitystä, mutta Iranin kontekstissa pohdinta ulkonäöstä ja avioliitosta on tasa-arvokeskustelun kulmakiviä; osin länsimaistunut tavallinen kansa on elänyt vuoroin fundamentalistista uskontoa harjoittavien päättäjien vallan alla, osin sodan jaloissa. Molemmat seikat ovat johtaneet siihen, että nykyäänkin iranilaiset naiset kamppailevat aivan erilaisten tasa-arvon ongelmien kanssa, kuin mihin esimerkiksi Suomessa ollaan totuttu. Pistoja-teoksen naiset käyvät omaa feminististä taisteluaan pienillä, itselleen mahdollisilla teoilla, jotka joskus näyttäytyvät jopa kirurgisten operaatioiden ja sitä kautta kehon hallitsemisen kautta.

Satrapin piirrostyyli on vähäeleistä, ja se antaa tilaa lennokkaalle kerronnalle. Viime vuosina vain vähän sarjakuvia lukeneelle Pistoja oli sopiva välipala, sillä runsas, hauska dialogi ja mielenkiintoiset kulttuurierot nousevat teoksessa pääosaan; sarjakuvaksi se on mielestäni hyvinkin kirjallinen. Mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tekee kirjasta nopealukuisen, ja takakannen kohdalla heräsikin ajatus, että aiheesta olisi lukenut mielellään vaikka romaanin verran.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa