romaani – Sivu 2 – Sivuhenkilö

Juhani Aho: Juha

Marja teki tuvassa jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa?

Juhani Ahon uran myöhäisiin merkkiteoksiin kuuluva Juha (1911; luettu painos SKS 1994) maalailee klassisen kolmiodraaman Suomen metsiin ja koskien ääreen, aivan Venäjän rajalle. Yksinkertainen, jopa melko perinteinen tarina avioliiton rikkoutumisesta saa lähes maagisia sävyjä Ruotsin vallan aikaisen Suomen mielikuvituksellisesta kuvauksesta: jännittävät karjalaiset, rajantakaiset miehet liikkuvat maaseudulla paitsi kaupittelemassa jännittäviä ja kalliita esineitä, myös ryöstämässä kaiken haluamansa rikkaille mailleen. Tragedian tavoin vääjäämättömään loppuun etenevä kertomus onnistuu kuitenkin kääntämään kliseet kiinnostaviksi, dramaattisiksi käänteiksi.

Ahon vahvuuksiin kuuluvat mielestäni aina elävät ja kokonaisen oloiset henkilöhahmot. Juhan nimihenkilö, jo iäkkäämpi mutta edelleen työtä pelkäämätön ja riuska talonomistaja Juha on sympatiat herättävä hahmo. Mies on rakentanut arvokkaan talon tyhjälle metsäpalstalle ja rakastanut nuorta ja köyhää Marjaa vilpittömästi vuosikaudet, mutta Juhan synnynnäinen ulkomuoto asettuu onnen esteeksi. Vääräsääreksikin kutsuttu jäyhä ja jalkavaivainen mies ei viehätä nuorta vaimoaan sitten lainkaan, mutta kylmästä kohtelusta huolimatta Marjalla on aina tärkeä paikka miehen sydämessä. Juhan lapsuudenperheen ottolapsesta talon emännäksi muuttunut Marja puolestaan kipuilee pinnallisuutensa kanssa: hän tunnistaa onnekkuutensa, muttei voi pakottaa itseään rakastamaan miestä. Lähteäkään hän ei tosin voi, sillä minne hän varattomana ja perheettömänä menisi? Ristiriidan vuoksi pari elää kuin naapureina, eri aitoissa nukkuen ja lapsetonta arkea eläen, Juha salaa tunteitaan vielä vaalien.

Eräänä päivänä syrjäisen talon arki muuttuu: vienankarjalainen kauppias Shemeikka saapuu taloon muutaman päivän vieraisille. Juhalla on kaiken kansan ja ulkomaalaistenkin keskuudessa reilu ja leppoisa maine, joten kaukaiset vieraat eivät ole uutta, mutta Shemeikka kiinnittää jopa itsepäisen Marjan katseen tottunein naistenmiehen elkein. Nuori nainen on kaivannut ihastuksen tunteita ja imartelevaa huomiota, muttei halua näyttää lämpenemistään Shemeikalle tai miehelleen. Marja pysyttelee hiljaa ja taustalla, eikä Juha huomaa mitään, vaikka Shemeikka ylittää sopivuuden rajoja aina ehtiessään – ja omaksikin yllätyksekseen Marja ei halua enää vastustella.

Räjähdysaltis tilanne saa yllättävän ratkaisun, kun Juhan kiukkuinen ja Marjaa julmasti kohteleva äiti saapuu taloon. Kun Marja taas ensitöikseen saa päälleen anoppinsa haukut, alitajuinen, täysin mielikuvitukselta aluksi tuntunut päätös kypsyy toiminnaksi: hän karkaa salaa Sheimekan mukana kohti tarunhohtoista Karjalaa ja Venäjän puolta. Juha lähes menettää järkensä pohtiessaan, oliko Marjan lähtö vapaaehtoinen vai vastentahtoinen – ovathan kulkukauppiaat tunnettuja myös ryöstelyistään. Epätoivoinen mies vuoroin lamaantuu, vuoroin lähtee nöyryyttäville käynneille muuten karttamiensa sukulaisten ja tuttavien pariin, mutta kukaan ei välitä tämän surusta.

Juhan etsiessä Marjaa nainen huomaa, ettei Shemeikan koreilla puheilla ollutkaan katteita. Vaarallinen matka koskilla sujuu, mutta romantiikka on kaukana, kun miehen oikea luonne paljastuu. Kuin panttivangiksi kaukaisille maille ja vesien taakse viety Marja tutkistelee sydäntään: miksi hän tosiaan halusi lähteä, mistä hän todella luopui Juhasta luopuessaan?

Tragedioiden tapaan lopussa kukaan kolmikosta ei saa haluamaansa, vaan sekä Juha, Marja että Shemeikka päätyvät kukin erilaisia reittejä kohti tuhoa ja ahdistusta. Juha päättyy voimakkaisiin, jopa väkivaltaisiin kohtauksiin, joita Ahon käyttämä tiukka preesens ja suoruudesta huolimatta lyyrinen kieli tehostavat. Vain pieneen rooliin jäävä kertoja ei johdata teosta, vaan runsas dialogin ja hahmojen sisäisen puheen määrä tekevät kerronnasta hyvin intiimiä ja pohdiskelevaa. Vaikka Juhaa kuvataan balladiromaaniksi, se on paikoin kuin tarkka psykologinen tutkielma, joka suhtautuu hahmoihin jopa neutraalin tutkivasti. Shemeikan kuvaus jää muita päähenkilöitä ohuemmaksi, mutta erityisesti miehen matkaan lähtevä ja paikoin juonittelevaksikin yltyvä Marja on tästä neutraaliudesta hyvä esimerkki. Edes häntä ei kuvata pahana, vaan vain onnettomana taustan ja ympäristönsä pakottamana inhimillisenä ihmisenä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 12: Kirjassa ollaan metsässä

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Elena Ferranten menestyneen Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (alk. Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018) kuvaa hienosti aikuistumisen ja sen mukanaan tuoman maailman laajenemista, johon viittaa myös alaotsikko Aikuisvuodet. Maailma laajenee konkreettisesti, kun molemmat naiset lähtevät Napolin tutuilta kulmilta, mutta myös henkisesti, naisen paikkaa ja omaa ääntä monin tavoin etsiessä. Maailman muutoksista huolimatta tietyt asiat pysyvät: ensimmäisen kirjan tytöt ovat kasvaneet aikuisiksi, äideiksi ja alojensa ammattilaisiksi, mutta ihmisten perusluonne pysyy samana. Toisinaan huomio lohduttaa, mutta useammin saa hahmot pettymään ja pettämään – Ferranten kiinnostavan ankara maailma ei ole heltynyt.

Siinä missä Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kuvasivat tiiviin tyttökaksikon kasvua väkivaltaisen ja naiselle armottoman Napolin varjossa 1950- ja 60-luvuilla perhepiirissä, kolmannessa osassa juoni alkaa liikkua yhä laajempiin, yhteiskunnallisiin suuntiin. Toisessa osassa alkanut Elena Grecon (sarjan minäkertojan) ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämänpolkujen erkaantuminen syventyy, kun Elena muuttaa lopullisesti Napolista: lupaava akateemikko Pietro Airota ja tämän professoripesti saavat nuoren avioparin muuttamaan Firenzeen. Lila sen sijaan jatkaa kitkutteluaan Napolin köyhän työväenluokan asuttaman laitakaupungin kaduilla poikansa Gennaron ja lapsuudenystävänsä, Lilasta huoltajan lailla huolehtivan Enzon kanssa: elämä vanhoilla kulmilla olisi liian vaikeaa, sillä asumusero väkivaltaisesta aviomiehestä, Stefanosta, sai niin Lilan perheen kuin muutkin tuttavat kääntämään tälle selkänsä. Päälle päin hyvin erilaista arkea eläviä naisia yhdistää vankka lapsuudessa solmittu side – ja lähes epätoivoinen pyristely irti miesten määräysvallasta ja maailmasta.

1970-luvulla Italian yhteiskunnalliset jännitteet kasvavat niin, ettei politiikan puimiselta säästy edes sulkemalla silmiään. Akateemisissa piireissä liikkuva debyyttikirjailija ja sivistyneistösuvun miniä Elena vedetään työväenluokkaa sympatisoivien opiskelijamellakoiden ja kommunistisen liikehdinnän keskelle. Vaarallisuus ja liikkeessä vaikuttavat tutut kasvot saavat hänet innostumaan, mutta samalla hän pystyy myös hiljaisesti kapinoimaan konservatiivista miestään vastaan. Samaan aikaan tehtaassa nälkäpalkalla raatava Lila yrittää pysytellä mahdollisimman kaukana samoista ihmisistä: työntekijöiden oikeuksia vaaditaan väkivalloin ja tehdastyöläisiä kuulematta, ylhäältä päin ja idealistisesti, vahingossa ongelmia palkollisille aiheuttaen. Elenakin yrittää auttaa ystäväänsä sulhasensa nimekkäiden sukulaisten aseman ja journalistisen työnsä avulla vilpittömin aikein, mutta tulee pienten voittojen jälkeen tyrmätyksi: poliittisen ilmapiirin kiristyessä yksittäisten henkilöiden ponnistuksille ei anneta arvoa, vaan ääripäät – kommunistit ja fasistit – alkavat muuttaa yhteiskuntaa pakolla ja kauhulla, terrorismilla.

Levottomasta yleisestä tilanteesta huolimatta Elena ja Lila elävät myös arkisia ruuhkavuosiaan: molempia kiinnostaa uusi e-pilleri ja sen tuomat mahdollisuudet, kumpaakin ahdistavat lasten kasvatuksen kysymykset sekä naisiin kohdistuvat tiukat odotukset. Koska he eivät suuren välimatkan vuoksi ole enää itsestään selvä osa toistensa arkea, Elena alkaa myös tunnistaa paremmin riippuvuuttaan Lilasta. Harventuvat tapaamiset, yhä pinnallisemmiksi käyvät keskustelut ja lopulta lähinnä puhelinsoitoiksi typistyvä kaukoystävyyssuhde antavat Elenalle tilaa etsiä omaa ääntään, joka niin usein on jäänyt hyökkäävän ja hurmaavan ystävän varjoon, jopa tullut suorasanaisesti lytätyksi ja vähätellyksi. Opiskelun, kirjoittamisen sekä avioliiton ja äitiydenkin myötä syventynyt itsetuntemus kuorivat esiin uuden, vahvatahtoisen ja jopa tarpeen vaatiessa vain omaa etuaan ajattelevan Elenan, joka lopulta yllättää kaikki, sanavalmiin Lilankin.

Sarjan kolmas osa tuntuu olevan eräänlainen suvantovaihe Elenan ja Lilan tarinassa. Vaikka yhteiskunnassa kuohuu yli äyräiden, naisten välinen suhde ei kehity kunnolla suuntaan tai toiseen: se vain kiikkuu kateuden ja avoimen vihan, toisaalta vilpittömän auttamishalun ja kiintymyksen välillä. Naiset kuvataan vahvemmin erillisinä, Elenan roolin kasvaessa ja kaukana olevan Lilan kutistuessa. Aikuiseksi kypsyminen toki on hidas, sisäinen hioutumisprosessi, joka kirjassakin kuvataan paljolti arkisten mietteiden ja ristiriitojen, ei käänteentekevien oivallusten ja etenevien juonikuvioiden kautta. Siksi Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät vaatii lukijalta enemmän paneutumista ja työtä. Se onneksi palkitaan jälleen taidokkaalla, monisyisellä tunne-elämän kuvauksella ja hienosti kootuilla ihmissuhteiden verkoilla.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu

Virginia Woolf: Oma huone

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta. Naisilla on ollut vähemmän älyllistä vapautta kuin ateenalaisten orjien pojilla. Naisilla ei niin ollen ole ollut penninkään vertaa mahdollisuutta kirjoittaa runoutta. Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.

Virginia Woolfin feministinen klassikko Oma huone (alk. A Room of One’s Own, 1928; suom. Kirsti Simonsuuri, 1980; luettu Tammen painos v. 2020) pohtii naisten menestymisen vaikeutta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kirjailijana Woolf keskittyy teoksessa erityisesti naistaiteilijoiden asemaan ja taiteen teon edellytyksiin, joista tärkeimmiksi osoittautuvat omat tulot ja oma huone – kuten teoksen nimikin paljastaa.

Oma huone ei ole perinteinen esseeteos, vaan pohjautuu kahteen Woolfin pitämään esitelmään. Kuten kääntäjä Kirsti Simonsuuri huomauttaakin jälkisanoissaan, teksti lähentelee ennemmin suullista esitystä kuin noudattaisi kirjoitetun tekstin konventioita. Woolf lähestyy pääteemojaan hitaasti, lähes tuskastuttavan laveasti pohjustaen ja asiasta erilaisille sivupoluille karkaillen, mutta elävän kielen ja suoran puhuttelun ansiosta lukijana voi todella kuvitella olevansa osa Newnham Collegen taideseuran kuulijakuntaa. Iso osa teoksesta on – kenties aikalaiskritiikiltä välttyäkseen – kirjoitettu fiktiivisen tarinan muotoon, jossa kuviteltu naispäähenkilö törmää akateemisessa arkiympäristössä erilaisiin epätasa-arvonosoituksiin. Vasta aivan loppupuolella Woolf palaa omana itsenään ääneen, ja antaakin suoria neuvoja ilmeisesti paljolti naisista koostuvalle yleisölleen.

1900-luvun alkupuolella naisten taloudellinen asema oli huomattavasti heikompi kuin nykyään: yläluokkaisen naisen päätehtävänä oli suvun jatkaminen ja edustusvaimona toimiminen, alemmissa luokissa jouduttiin keksimään tapoja elättää perhe – vapautta toteuttaa itseään miesten tapaan ei saanut kummassakaan roolissa. Woolf esittääkin, että naisten tuolloinen vähäinen menestys kirjailijoina, näyttelijöinä, tutkijoina ja muusikoina johtuu paljolti taloudellisista seikoista: jos Shakespeare olisi joutunut kestämään sukupuolensa vuoksi vähättelyä ja väkivaltaa tai kirjoittamaan klassikkoteoksensa muiden askareiden ohessa perheen metelin keskellä, nerous ei mitä luultavimmin olisi löytänyt muotoaan.

Naisten taloudellisesti heikon ja yhteiskunnallisesti epäitsenäisen toimijan rooli eivät Woolfin mukaan olleet kuitenkaan ainoita esteitä naisten taiteelliselle menestykselle. Woolf käyttääkin paljon aikaa maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohdinnalle: hyvässä taiteellisessa teoksessa molemmat yhdistyvät androgyynillä tavalla, sillä ilman molempia puolia osa hahmoista ja tapahtumista jää vääjäämättä karrikoiduiksi ja puolinaisiksi. Koska maailma oli vielä 1920-luvulla vahvasti miesten, syyttää Woolf epäsuhtaisesta tilanteesta juuri miehiä: ylentämällä maskuliiniset kerronnan keinot normiksi (ja samalla alentamalla feminiinisyyden halveksuttavaksi) naiskirjoittajien on mahdotonta yltää ”hyvän” kirjallisuuden tai taiteen kriteereihin. Woolf piti tätä myös tietoisena ratkaisuna, jolla osa miehistä haluaa säilyttää yksinoikeutensa luovaan työhön ja valta-asemiin:

”Peilit ovat olennaisia kaikessa sankaruudessa tai väkivallassa – -. Sen vuoksi sekä Napoleon että Mussolini pitävät niin tiukasti kiinni naisten alemmuudesta, sillä jos naiset eivät olisi alempiarvoisia, peilit eivät enää voisi suurentaa. – – Ja se selittää myös sen, miten vaivaantuneita miehet ovat naisten arvostellessa heitä, miten mahdotonta naisen on sanoa miehelle, että hänen kirjansa on huono – -. Sillä jos nainen alkaa kertoa totuuden, hahmo peilissä kutistuu, miehen elinkelpoisuus vähenee.”

Vaikka teoksen ilmestymisestä on kulunut jo lähes sata vuotta, Woolfin esittämä kritiikki on monilta osin hämmästyttävän ajankohtaista. Itseäni toisaalta huvitti ja toisaalta kauhistutti Woolfin kritiikki miesten kirjoittamista fiktiivisistä naishahmoista. Woolf suomii naishahmoja karrikoiduiksi, vain ääripäitä kuvastaviksi enkeleiksi tai paholaisiksi, joilla ei ole kokonaista luonnetta eikä käytöksen takaa löydy kunnollista logiikkaa – ikävä kyllä täysin samaan ilmiöön voi törmätä edelleen erityisesti elokuva- ja tv-käsikirjoituksissa. Koukeroinen englantilainen esitelmöinti on paikoin puuduttavaa ja vaikeaselkoista luettavaa, mutta kun kirjan äärellä jaksaa sinnitellä, päätyy monien mielenkiintoisten ajatuskulkujen ääreen. Erityismaininta täytyy antaa vielä kääntäjä Simonsuurelle, jonka jälkisanat ja loppuun koottu selityslistaus täydentävät lukukokemuksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä

Peter ja minä seisomme elokuvateatterin popcornjonossa. Tällainen arkinenkin asia tuntuu ihanimmalta arkiselta asialta, jonka olen koskaan kokenut. Tarkistan taskustani, onhan lipun kanta vielä tallessa. Sen aion säästää. Katselen Peteriä ja kuiskaan: ’Nämä ovat minun ensitreffini.’ Olen kuin leffan nörttityttö, joka nappaa koulun cooleimman kundin, eikä se haittaa minua vähääkään. Ei vähääkään.

Yhdysvaltalainen Jenny Han on suursuosioon noussut nuortenkirjailija, jonka Lara Jean -sarja on muokattu myös menestyneeksi Netflix-elokuvien sarjaksi. Lara Jean -trilogian toinen osa, P.S. Rakastan sinua yhä (alk. P.S. I Still Love You, 2015; suom. Antti Hulkkonen, WSOY 2020) jatkaa suoraan sarjan ensimmäisen osan tapahtumista, mutta juonessa pysyi hyvin kärryillä, vaikka taustalla olikin vain Netflix-version katselu. Vetävästi kirjoitettu romanttinen nuortenkirja käsittelee teini-ikäisille ajankohtaisia kysymyksiä lempeästi ja huumorilla, mutta lukijaa aliarvioimatta – siksi se sopii mainiosti kevyeksi välilukemiseksi myös aikuiselle.

Kirjojen päähenkilö, toisessa osassa 16-vuotias Lara Jean Covey on amerikankorealainen lukiolainen. Hän on kiltti perhetyttö, joka rakastaa leipomista, kahden siskonsa kanssa oleilua ja leskeksi jääneen isänsä pökkelöitä vitsejä. Lukioseurapiirien kerman yllätykseksi Lara Jean on alkanut juuri seurustelemaan ensimmäistä kertaa, ja vieläpä supersuositun lacrosse-pelaaja Peter Kavinskyn kanssa – ensimmäisessä kirjassa he esittivät juonittelun vuoksi paria, mutta tällä kertaa tunteet ovat aivan oikeita. Peter on vuoden vanhempi ja romanttisella saralla huomattavasti kokeneempi, sillä hän seurusteli pitkään Lara Jeanin entisen parhaan ystävän, Genevieven kanssa.

Ihastuksen perhoset lepattavat onnellisesti nuorten vatsoissa, mutta Lara Jeanin ja Peterin orastava suhde kohtaa heti alkuun kupruja: joku on lähettänyt heistä salaa kuvatun, epäilyttävästi muultakin kuin pussailulta näyttävän videon koko lukion seuraamalle Instargramin Anonybitch-tilille. Video saa ihmiset suhtautumaan Lara Jeaniin eri tavalla, mutta Peter saa lähinnä ylävitosia. Tilanteen epätasa-arvoisuus sekä mahdolliset mainehaitat yliopistoon hakuja ajatellen saavat tytön stressistä suunniltaan, ja kaiken lisäksi hänellä on vahva epäilys, kuka videon julkaisun ja kuvaamisen takana on: kateellinen Genevieve.

Pian tuoreiden rakastavaisten välillä onkin roppakaupalla epäluottamusta. Edelleen Genevieven läheisenä ystävänä viihtyvä Peter ei ota Lara Jeanin huolta tarpeeksi tosissaan. Lisäksi Lara Jeanin ystävät raportoivat Peterin ja exänsä läheisiltä vaikuttaneista hetkistä tasaiseen tahtiin, mikä saa huolen ja epäluulon kertymään suhteen ylle. Päätä saapuu sekoittamaan myös komea John Ambrose McClaren, Peterin ja Lara Jeanin entinen koulukaveri sekä tytön yläasteaikainen (salainen) ihastus. Lara Jeanin kuriton pikkusisko Kitty lähetti Lara Jeanin vuosien takaisen rakkauskirjeen Johnille, ja yhtäkkiä tyttö törmääkin häneen taas joka nurkalla. Lopulta onkin tehtävä vaikea valinta: ”Kumman menettämistä katuisin enemmän? Todellisen Peterin vai haaveideni Johnin?”

Itsekin amerikankorealainen Han on luonut mukavan erilaisen romanttisen sankarittaren: Lara Jean on epävarma, kiltti ja kotona viihtyvä, hiljainen tyttö, mutta siitä huolimatta sosiaalinen ja ystävien (ja ihailijoidenkin) ympäröimä. Korealaiset juuret eivät ole teoksen pääteema tai identiteettikriisin aihe, vaan alleviivaamaton osa päähenkilön perheen tavallista elämää: korealaiset juhlapyhät, perinneruoat ja kosmetiikkatuotteet vilahtelevat sivulauseissa ja luovat uudenlaista mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Kevyt, viihteellinen teksti vetää lukijan mukaansa ja kirjassa käsitellyt aiheet – kuten somessa tapahtuva kiusaaminen, ystävyyssuhteiden katkeaminen ja ensimmäiset seurustelusuhteet – tuntuvat relevanteilta juuri tämän hetken nuorille. Kuten romanttisissa romaaneissa on tapana, sähellyksen ja sotkun jälkeen kaiken kruunaa hymyn huulille tuova loppu.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa. Ehkä äidistä on aina tuntunut että hän ei ollut oma itsensä ollessaan minun äitini. Ehkä äiti on syntymästäni saakka toivonut että ei olisi äitini. Mutta hän ei päässyt pakoon, ei vaikka kuinka yritti.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut (alk. Er mor død, 2020; suom. Katriina Huttunen, S&S 2021) käsittelee äidin ja tytärten välistä monimutkaista suhdetta, mielenterveysongelmia sekä läheisistä ihmisistä erkaantumista. Romaanin 60-vuotias päähenkilö Johanna kärsii lapsuudenperheensä selvittämättömistä tapahtumista, mutta ennen kaikkea äitinsä vuosien mittaisesta radiohiljaisuudesta, joka saa muodostamaan toinen toistaan kipeämpiä kuvitelmia. Menneistä pettymyksistä huolimatta Johanna uskoo löytävänsä ratkaisuja ja selityksiä, kunhan pääsisi äitinsä puheille – mutta miten, kun tämä ei halua kuulla tyttärestään enää koskaan?

Romaani alkaa, kun pitkään Amerikassa asunut kuvataiteilija Johanna päättää palata kotikaupunkiinsa miehensä kuoleman jälkeen. Päätös yllättää naisen itsensäkin, sillä samassa kaupungissa asuvat edelleen hänen äitinsä ja Ruth-siskonsa, jotka kumpikin katkaisivat välit naiseen jo vuosia sitten. Johanna ei noudattanut hallitsevan isänsä toiveita, ja erilaiset elämänvalinnat saivat myös muun perheen karttamaan häntä. Lopullisesti välit rikkoutuivat, kun Johanna ei saapunut isänsä hautajaisiin muutamia vuosia sitten, mutta nyt paikallisen taidegallerian halu järjestää retrospektiivinen näyttely houkuttelee palaamaan.

Taide on hyvä tekosyy Norjaan muutolle, mutta samalla Johannalle tarjoutuu luonteva syy päästä lähemmäs äitiään. Lapsuudestaan asti hän on huomannut äidissään jotakin outoa, jotakin etäällä pitävää, mutta pitkän erossa olon jälkeen Johanna todella kaipaa häntä. Lisäksi retrospektiivinen näyttely nostaa paljon jo taka-alalle työnnettyä pintaan: yksi suurimmista etääntymisen syistä on kotikaupungissakin näytteillä pidetty triptyykki, jossa esiintyvien äidin ja lapsen kuvauksen Johannan oma äiti koki loukkaavana, jopa rienaavana.

Vuosien jälkeen yhteyttä ei ole helppo palauttaa, ja hieman itseään häveten Johanna alkaakin kierrellä salaa äitinsä asuinkorttelissa, vain vilauksiakin nähdäkseen. Tarinan jännite alkaa kertyä, kun jo aikuinen lapsi saa äidistään pakkomielteen: miksei äiti ole kaivannut häntä? Onko hän todella elossa, kun ei ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä; eikö kuka tahansa äiti heltyisi sen verran? Kun äiti alkaa kuitenkin näkyä tutuilla kaduilla ja asuntonsa ikkunassa, alkaa nopeasti tihenevä yhteydenottoyritysten kierre. Johanna soittelee, lähettelee kirjeitä, tunkeutuu äitinsä talon rappukäytävään ja seurailee tätä huomaamatta eri paikkoihin – ja kärsii valtavasti, kun tutut kasvot ja jatkuvat hylkäämiset nostavat lapsuuden traumat mieleen.

Montaa aikatasoa hyödyntävä tarina etenee Johannan minäkertojaäänellä, ja loppuun asti kiihtyvä vauhti laukeaa yllättävällä, jopa realistisella tavalla. Lähes absurdin huumorin ja vimmaisen trillerin rajamailla tasapainoileva Onko äiti kuollut ei päästä lukijaa helpolla, mutta maalaa rajuudessaan tarkan psykologisen kuvauksen epätasapainoisen äidin vaikutuksista lastensa elämiin: kestää kauan, ennen kuin vastauksia etsivä käsittää, ettei sellaisia välttämättä edes ole.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 45: Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija