Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Tämä ei ole kirja naissankareista. Toki osa naisista kelpaisi mainiosti esikuviksi, mutta osa heistä on lähempänä ihmishirviötä. Suurin osa on, kuten me kaikki, jotain siltä väliltä. Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia.

Pienoiselämäkerroista koostuva, toimittaja Maria Petterssonin kirjoittama tietokirja Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020) alkoi heti ilmestyttyään sulattaa suuren yleisön sydämiä. Virallisista, miesten täyttämistä historiankirjoituksista katveeseen jääneet naiskohtalot herättivät jo ennen yksiin kansiin kokoamista valtaisaa kiinnostusta Twitterissä, jonne historiaa harrastava Pettersson alkoi julkaista ennenkuulumattomia tarinoita. Suomen toistaiseksi toiseksi suurimman joukkorahoituskampanjan avulla lyhyistä katsauksista muodostui järkälemäinen tietoteos, jossa syvennytään niin sotilaiden, aktivistien, tieteilijöiden kuin tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämäntarinoihin – ainoa yhdistävä tekijä on päähenkilöiden (oletettu) naiseus, jonka vuoksi tarinat eivät ole aikanaan tai nykyäänkään päässeet esiin.

Historian jännät naiset sisältää yli 90 minielämäkertaa sekä muutamia lisäkappaleita, joista useimmat sisältävät nekin useiden naisten esittelyjä muun taustatiedon ja kontekstin lisäksi. Kappaleet on jaettu seitsemään lukuun: Tiedenaiset, Hallitsijat, Taiteilijat & urheilijat, Aktivistit & toisinajattelijat, Rikolliset & virkavalta, Sotilaat & vakoojat sekä Tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret saavat vuorollaan hämmästelemään, miten kapean naiskuvan koulun oppikirjat ja yleinen historiakäsitys antavat. Kuten Pettersson mainiossa esipuheessaan kirjoittaa, historian suurmiehiä osataan nimetä satoja, mutta naisista mainintoja saavat usein vain Kleopatran kaltaiset (harvat) hallitsijanaiset – loppujen olemassaolo on ikään kuin unohdettu, sillä monina aikakausina naisten erilaiset ansiot kirjattiin lähes automaattisesti aviomiesten, veljien tai kollegoiden nimiin. Ei siis ihme, että yhä nykypäivään vaikuttaneiden historian naisten taustoja ja tarinoita avaava opus on saavuttanut heti suursuosion.

Pettersson on valikoinut kirjaansa tietyin kriteerein: päähenkilöt ovat naisia, kuolleita ja tässä kirjassa kansallisuudeltaan vain muita kuin suomalaisia. (Esipuheessa tosin annetaan jo pieni vihjaus mahdollisesta suomalaisesta versiosta, sitä odotellessa!) Edustusta on kaikilta mantereilta ja hyvin laajalla aikaikkunalla: maailmanhistorian ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija, Akkadin valtakunnan ylipapitar Enheduanna syntyi noin 2285 ennen ajanlaskun alkua, mutta mukaan ovat päässeet myös esimerkiksi monet maailmansodissa palvelleet ja vakoilleet rohkelikot, kuten intialaistaustainen prinsessa Noor Inayat Khan, joka ujoudestaan huolimatta päätyi radio-operaattoriksi ja agentiksi taistelemaan Gestapoa vastaan. Suomeakaan ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu: esimerkiksi brittiläinen tutkimusmatkailija Ethel Brilliana Tweedie sai uransa käyntiin 1800-luvun puolivälissä matkustamalla uskaliaasti eksoottiseen ja kaukaiseen Suomeen.

Osa tarinoista on huimapäisiä ja hauskoja, osa vaillinaisten lähteiden puolesta mysteerien peitossa, mutta kirjan lämpimän humoristisesta tyylistä ja valtavasta faktan määrästä huolimatta jälkimaku on ristiriitainen – ei tosin kirjoittajan vuoksi, Pettersson on tehnyt valtavan ja huolellisen työn, joka näyttäytyy lukijalle sujuvana ja hienosti kuratoituna lopputuloksena. Sisältöjen herättämät ajatukset kuitenkin jäävät kummittelemaan. vuoksi. Tuntuu epäreilulta ja käsittämättömältä, miten moni lahjakas ja kyvykäs ihminen on joutunut taipumaan yhteiskunnan (ja yleensä juuri miesten) odotusten alaisiksi, luopumaan tavoitteistaan tai antamaan työnsä muiden nimiin vain sukupuolensa vuoksi.

Syvimmän vaikutuksen itseeni teki heti kirjan ensimmäinen elämäkerta Lise Meitneristä, itävaltalaisesta fyysikosta, joka ymmärsi monet fysiikan merkittävät löydökset ensimmäisenä, mutta jäi miespuolisten kollegoidensa jalkoihin. Lopulta Meitner jäi jopa ilman ansaitsemaansa Nobel-palkintoa fission keksimisestä – senkin pokkasi itselleen pitkäaikainen työtoveri, kemisti Otto Hahn. Vaikka tapaus on julkisuudessa vuosikausia myöhemmin todettu Nobel-komitean epäpätevyydestä ja politikoinnista johtuvaksi virheeksi, valtava virhe tapahtui eikä sitä virallisesti ole myönnetty. Petterssonin kirja onkin tärkeä äänenkannattaja myös tasa-arvotyölle: emmehän anna sukupuolen määrittää mahdollisuuksiamme enää tulevaisuudessa?

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Virpi Hämeen-Anttila: Paino

En ole aiemmin pohtinut perusteellisesti elämäni vaiheita kehoni kannalta. Olen tottunut sivuuttamaan sen ja pitämään psyykeä ja ajattelua tärkeinä ja kiinnostavina asioina. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vahvemmaksi on kasvanut aavistus, että keho ei ole pelkkä kuori vaan jotakin enemmän; jotakin, mihin kannattaa tutustua.


Virpi Hämeen-Anttilan omaelämäkerran ja perinteisen tietokirjan rajamailla tasapainotteleva Paino – Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa on erityisesti somen, fitness-villityksen ja kuvanmuokkauken aikakaudella äärimmäisen tärkeä puheenvuoro, jonka jokaisen nuoren soisi lukevan. Keho ja siihen suhtautuminen (oma tai muiden) on erittäin herkkä ja henkilökohtainen aihe, mutta Hämeen-Anttila onnistuu vaikeassa tehtävässä upeasti: omat kipeätkin kokemukset nivoutuvat saumattomasti herättäviksi case-esimerkeiksi elävöittämään monipuolista tutkimustietoa muun muassa syömisestä, lihavuudesta, terveydestä ja kehonkuvasta. Kyseessä ei ole laihdutus- tai elämäntapaopas, vaan riipaiseva, rohkaiseva kertomus yhden naisen elämänmittaisesta matkasta kohti kehonsa hyväksyntää.

Tietokirjoille epätyypilliseen tapaan teosta kannattelee alusta loppuun Hämeen-Anttilan lämmin minäkertoja, ja moninaiset painoon ja itsensä hyväksymiseen liittyvät teemat tulevat käsittelyyn pitkälti kirjoittajan omaa elämäntarinaa mukaillen: nuorena terveydenhoitajan pakeilla kuullut kommentit, selkävamma ja lapsuuskodin ilmapiiri laukaisevat niin syviä ruoka- ja kehosuhteen ongelmia, että niitä ratkotaan pitkälle aikuisuuteen saakka erittäin vaihtelevalla menestyksellä. Tärkeän aiheen lisäksi kirja imaisee mukaansa nautittavan tyylin ansiosta: kaunokirjallinen, esseemäinen ote toimii aiheen käsittelyssä mainiosti.

Paino ei aiheestaan huolimatta ole vain kirja syömishäiriöistä ja laihdutuksesta, vaan tarkastelee moneen suuntaan kurkottavaa aihetta sen ansaitsemalla laajuudella: Hämeen-Anttila jakaa ajatuksiaan sekä tietoja myös muun muassa sukupuolirooleista ja kehojen rooleista niiden toteuttamisessa, äitiydestä ja muista elämän kehoa muuttavista tapahtumista sekä muutoksen hyväksymisestä, lihavana elämisestä sekä erilaisissa painoissa ja elämäntilanteissa kohtaamistaan asenteista.

Hämeen-Anttila pohtii, miksi terveyttä mitataan edelleen monesti painon ja ulkonäön tarkkailun kautta, vaikka ne eivät välttämättä korreloi keskenään lainkaan: laihimmillaan nainen koki saavansa aivan uudella tavalla hyväksyntää, vaikka ihannoitu laihuus olikin epäterveellisen pitkän nälkäkituuttamisen tulosta. Viime aikoina on alettu laajemmin nähdä, kuinka painonhallinta on paljon muutakin kuin ruokaa ja liikuntaa: painoon vaikuttavat lukemattomat erilaiset ulkoiset ja sisäiset tekijät, joista kaikkiin ei aina ole mahdollista vaikuttaa. Siksi tällaiset henkilökohtaiset ja rohkeat teokset aiheesta ovatkin enemmän kuin tervetulleita.

Mikä parasta (ja kuten kaikki hyvät tietokirjat), Paino saa pohtimaan ja kyseenalaistamaan myös omia luuloja ja aiemmin omaksuttuja malleja. Mitä lihavien kohtelu kertoo yhteiskunnastamme? Miksi lihavuutta suorastaan pelätään? Hämeen-Anttila ei ole lääke- tai elintarviketieteilijä, mutta tutkijana ja kokemusasiantuntijana hän osaa nostaa monenlaisia tuoreita kysymyksiä yleiseen keskusteluun ja lukijan mieleen. Viisaasti ja empaattisesti kuvattu kehotarina nuoruudesta kypsään aikuisuuteen on sekä surullinen, epätoivoinen että toisaalta lohdullinen matka – tunteiden kirjo ja tarinan myötäeläminen avaa silmiä aiheelle aivan eri tavoin kuin yksittäinen tietoartikkeli. Vaikka kirja ei esitä valmiita ratkaisuja tai niksejä, se saa pohtimaan myös omaa kehosuhdetta syvällisesti ja monelta kantilta. Kenties niin monen ei tarvitsisi selvitä samanlaisesta henkisestä pyörityksestä, jos tietoa ja kokemuksia jaettaisiin Painon tapaan avoimesti?

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 9: Kirjassa kohdataan pelkoja

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Kuva: Gummerus

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Soili Pohjalainen: Valuvika

Arttu on näköjään tinkinyt linjastaan, jonka mukaan sisävessaa saa käyttää vain kovalla ukkosella ja tulipalopakkasella. Vessaa se ei tietenkään vetänyt, koska vessaa ei saa vetää, paitsi jos käy paskalla. Minulla tosin on ollut täällä aina etuoikeus käyttää sisävessaa kaikissa sääolosuhteissa. Kai se oli Artun tapa osoittaa, että sillä sittenkin oli sydän ja minulla erityisasema siellä. Mutta rajansa se oli rakkaudenosoituksillakin. Vessanvetokielto koski myös minua. En enää totellut sitä.

Kuva: Atena



Sukupolvien välisiä kulttuurieroja, vaiettuja suvun kipupisteitä ja tummaa huumoria Pohjois-Karjalassa – tätä kaikkea löytyy Soili Pohjalaisen toisinkoisteos Valuviasta (Atena 2019). Kevyt ja pohjimmiltaan hyväntuulinen teos keskittyy tavallisesta poikkeavan pääparin, metsän keskelle erakoituneen isoisän ja freelance-toimittaja tyttärentyttären, elämänarvojen ja näkökulmien törmäyksiin, kun lapsenlapsi Maria päätyy sattumusten kautta yksinäisen isoisänsä seuralaiseksi. Arjesta poikkeavassa ympäristössä kaupunkilaiselämän ja kolmekymppisen parisuhteen ongelmat asettuvat erilaisiin mittakaavoihin, mutta samalla myös kaavoihinsa kangistunut Arttu oppii kuin oppiikin uusia temppuja.

Varsinainen tarina käynnistyy, kun Maria päätyy oikukkaan äitinsä huijaamana itärajalle. Äiti on huolestunut isoisä-Artun mahdollisesta muistisairaudesta, muttei halua itse lähteä tarkastamaan tilannetta. Huonosta työtilanteesta kärsivä freelancer-Maria usutetaan matkaan ensin vastentahtoisesti, mutta pian reissulle löytyy sisäsyntyinenkin motivaatio: Marian puoliso Jarkko kiristää hermoja, joten matka isoisän luo tarjoaa sopivaa etäisyyttä. Kun periltä löytyy ikäänsä nähden omatoiminen mutta huolestuttavasti alkoholia käyttävä vanhus, tuntee nainen hetken itsensä hieman petetyksi ja tarpeettomaksi. Lopulta yhdeksi yöksi kaavailtu vierailu venähtää kuitenkin kuukausien hengähdykseksi kaupungin ja parisuhteen vaikeuksista. Pidemmän oleskelun aikana Artusta löytyy yllättäviä piirteitä ja jopa henkistä tukea, jota vaille nainen tuntee muutoin jäävänsä elämän käännekohdassa. Toisaalta liian tutulta tuntuvat, itsepäiset piirteet sekä vanhanaikaiset ajatusmallit ajavat naista toisinaan raivon partaalle.

Valuvika käsittelee keveydestä huolimatta mielenkiintoisia ja kipeitä aiheita, kuten omien sukulaisten vanhenemisen hyväksymistä sekä lapsi-vanhempi-suhteen ongelmia, jotka voivat vaikuttaa yhä aikuisiällä vahvasti. Marian näkökulmasta kulkeva kerronta vuorottelee nykyhetken kuvauksen ja elävien lapsuusmuistojen välillä, ja niiden avulla tuodaan hienovaraisesti esiin myös syitä hahmojen ensin kummallisilta tuntuville käytösmalleille: lapsuuden muistot ja aikuinen nykyhetki käyvät dialogia, ja lukija saa uutta tietoa menneisyydestä yhtä matkaa Marian kanssa. Kun läheisistä paljastuu uusia, hämmentäviä tietoja, voi tosiaan ensin olla vaikea suhtautua rakkaiden tekemiin virheisiin ja puoliin, joihin itse ei ole tutustunut. Yksi läsnäolevista suurista teemoista on myös perheen perustaminen: Jarkko ja Maria ovat toivoneet lasta kolme vuotta, mutta kun raskaus todella alkaa, ei tilannetta olekaan aivan helppo niellä.

Valuvika on tuoreelta tuntuva teos isovanhempien ja lastenlasten (ja laajemminkin sukulaisten) välisistä monimutkaisista suhteista. Päähenkilön kärsimätön ja toisinaan töykeä käytös kuitenkin kummastuttaa: työ- ja parisuhdetilanteestaan stressaavan Marian äksyilyt ovat varmasti yksi huumorin keinoista, sillä niiden myötä hän myös päätyy erilaisiin, jännitteisiin tilanteisiin. Toisaalta töykeyden taustoja ei oikein avata, ja ainakin itseäni jäi ihmetyttämään tämän negatiivinen asenne häntä tukevia läheisiä, Jarkkoa ja isäänsäkin, kohtaan. Kirjaan parhaaseen antiin lukeutuu rikas ja leveä pohjoiskarjalainen murre, jonka toteutuksessa kirjailijaa on avustanut Paavo Havula. Tarkasti toteutettu puheenparsi luo autenttista tunnelmaa, joka sekä korostaa huumoria että syventää koskettavia dialogeja.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 42: Kirjassa on isovanhempia