Maimu Berg: Muotitalo

”Liittotasavaltojen kaikkien asukkaiden harras unelma oli päästä Moskovaan. Ainakin suurin osa moskovalaisista uskoi niin. Kun Moskovasta saapui kutsu esimerkiksi Taškentin tai Alma-Atan muotitaloon tulla tutustumaan neuvostomuodin uusimpiin suuntauksiin, tappeluhan siitä syntyi. Jokainen, jolla oli vähänkään painoarvoa, tunsi että juuri hänen pitää päästä Moskovaan, maailman napaan, missä on tarjolla savumakkaraa, rapusäilykkeitä, puolalaista hajuvettä, itäsaksalaista hiusvettä, helmiäishuulipunia ja järjettömät valikoimat käsilaukkuja, neulepuseroita ja talvisaappaita.”

Aloitin kirjavuoteni 2018 lukemalla Maimu Bergin neuvosto-Viroon sijoittuvan muistelmateoksen Muotitalo (Moemaja, 2012; suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014). Kun Neuvostoliiton edullisiin ja tylsän käytännöllisiin vaatekappaleisiin kimg_20180106_132530107704869.jpgyllästyneet naiset alkoivat haikailla länsimaista tihkuneiden muoti-ilmiöiden perään, oli Neuvostoliitonkin lopulta myönnettävä muodin olemassaolo. Länsimaisten vaikutteiden kitkemiseksi perustettiin muotitaloja, eräänlaisia vaate- ja viihdetuotantoon erikoistuneita valtionvirastoja.

Muotitalot olivat uudenlainen propagandan väline: käytännössä niissä työskennelleet suunnittelijat, taiteilijat ja muotilehtien toimittajat valjastettiin perehtymään paheellisina pidettyihin länsimaisiin muotivirtauksiin ja muokkaamaan ne sitten aatteen mukaisiksi helmoja pidentämällä, arkisuutta korostamalla ja kaula-aukkoja nostamalla.

Muotitalojen työntekijät olivat kuitenkin astetta anarkistisempaa joukkoa, eivätkä aatteet tai puoluepolitiikka heilauttaneet Tallinnan vuonna 1957 perustetun muotitalon naisvaltaista ja nuorta työyhteisöä, ainakaan Bergin kuvauksen mukaan. Tallinnan muotitalo profiloituukin valtakunnan länsimaisimmaksi – ja vallanpitäjien silmissä pahamaineisimmaksi – tyylin tyyssijaksi, jonka Siluett-muotilehden venäjänkielistä sisarpainosta luetaan innolla ympäri Neuvostoliiton.

Maimu Bergin Muotitalo keskittyy Tallinnan muotitalon tapahtumiin 1970-1980-luvuilla, jolloin kirjailija itsekin työskenteli viraston palveluksessa toimittajana. Kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta rakenteeltaan hämmentävä muistelmateos, joka mielestäni melko poikkeuksellisesti vuorottelee niin kirjailijan itsensä kuin muotitalon aikaisen kollegansa ja kirjan päähenkilöksi kuin varkain nousevan Betti Parklain näkökulmien välillä.

Kirjan voi jakaa kolmeen osaan. Kirjan aloitus ja lopetus muodostavat ensimmäisen osan, kirjan synnystä kertovan kehyskertomuksen. Maimu Berg selostaa minäkertojan ottein miten päätyi kirjoittamaan Muotitalon, joka paljastuu lukijalle vasta tässä vaiheessa erään Betti Parklain muistelmateokseksi. Kirjan takakansitekstissä Parklaita ei mainita sanallakaan. Ulkomaalaisen muotisuunnittelijan nimen mukaelma onkin keksitty peitenimi, ja keksittyjä ovat myös kaikkien muiden kirjassa esiteltyjen henkilöiden nimet. Berg ei tekstinsä mukaan pitänyt nyky-Virossa lähinnä kyseenalaisista sukututkimuksistaan tunnetuksi tullutta ex-muotitoimittaja Parklaita muistelmien arvoisena henkilönä, mutta ottaa toimeksiannon vastaan osin päästäkseen sitkeän naisen aneluista, osin runsaan palkkion vuoksi. Lukijoiden käsiin päätynyt lopputulos on kuitenkin mielestäni lähempänä kaunokirjallista ajankuvausta kuin yhden henkilön muistelmateosta.

Rakenteen toisen ja suurimman kerroksen muodostaa itseoikeutetusti Bettin arki Siluett-lehden toimituksessa. Työ poliittisessa neuvostomuotilehdessä on lopulta helpompaa kuin luulisi: kuvailevien tekstien kirjoittaminen ei vaadi suurempaa päänvaivaa, ulkomaille (tai ainakin muualle Neuvostoliittoon) pääsee taajaan eikä puolueeseenkaan tarvitse kuulua, ellei havittele nousujohteista uraa. Siluett-lehden toimituksen ja muotitalon henkilökuntaa aina johtoportaasta mallityttöihin kuvataan lämmöllä, mutta muistoja kultaamatta: jos siltä tuntuu, lukijalle osoitetaan myös sivuhenkilöiden epämiellyttäviä luonteenpiirteitä tai epäonnistuneiden avioliittojen (joita tuntuukin löytyvän) taustoja sivukaupalla. Bettin anekdoottimaiset ja yksittäisistä hetkistä koostuvat muistelmat luovatkin lähes idyllistä kuvaa tavallisen ihmisen elämästä Neuvostoliitossa: aina ei tiedä, mitä kaupasta tällä kertaa saa haalittua ennen erän loppumista, mutta arki on tasaista ja tavallista.

Kolmannen kokonaisuuden luo Bettin lähimenneisyys, joka sijoittuu aikaan ennen kehyskertomuksen kuvaamaa Maimun kohtaamista. Nainen on luonut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nimeä huuhaa-tutkimuksilla, joiden mukaan Hamletilla on virolaisia sukujuuria. Kunnianhimo vie Bettin länsivaikutteiden saavuttaman Moskovan arkistoihin penkomaan asiaa tarkemmin, mutta matkan myötä hän päätyykin salaperäiseen seikkailuun arkistonhoitaja herra Kirillin kanssa. Vai päätyikö?

Lukijana kolmea lomittaista tarinaa oli paikoin hankala seurata, ja rakenne hahmottuikin kunnolla vasta kirjaa jälkikäteen pohdiskellessa. Olin huomaavinani saman ongelman myös Bergin Kolmea kohtaloa (Kirjutajad, 1987; suom. Raija Hämäläinen, NyNorden 2011) lukiessani. Usealla tasolla etenevät tarinat yhdistyivät lopulta löyhäksi kokonaisuudeksi, mutta pääpainonkin ollessa välähdyksenomaisissa tuokiokuvissa vaikutelma jäi pirstaleiseksi.

Kirjan nimestä ja tapahtumapaikoista huolimatta muoti on tarinassa vain väline, jonka kautta elämää Neuvostoliitossa kuvataan. Lukijalta ei siis edellytetä taustatietoja tai edes kiinnostusta muotimaailmaa kohtaan, vaan yleistiedoilla Viron historiasta ja kulttuurista pääsee pitkälle. Kirja toimii mainiona matkaoppaana ruohonjuuritason (romantisoituun?) Neuvostoliittoon, joka onnistuu yllättämään lämpimillä sävyillään. Muotitalo avasi ainakin itselleni tuoreita katsantokantoja aiheeseen, vaikka hämäräksi jääkin, mitkä käänteistä ovat lopulta totta. Suomalaista mieltä lämmittävät tietysti myös eteläisten naapureidemme ironiset huomiot maastamme.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Uusi vuosi, uudet (luku)haasteet

Blogin osallistujabanneri 1
Kuva: Helmet-lukuhaaste

Olen huono tekemään uudenvuodenlupauksia niiden pitämisestä puhumattakaan, mutta vuosi 2018 alkakoon uudella tavalla tämän kirjablogin merkeissä! Tervehdys siis sinne ruudun toiselle puolelle. Olen Amanda, lukutoukka ja tuleva filosofian maisteri suomen kielen, kirjallisuuden ja viestinnän alalta. Kirjoja olen lukenut siitä lähtien kuin suinkin olen osannut, ja lukuhistoriaa onkin kertynyt aktiivisen harrastuksen ja opintojen myötä.

Muistilistojen ja kalenterimerkintöjen avulla elämästä selviävänä henkilönä olen aina kaivannut myös lukukokemusten loogista luettelointia. Aloitin lukupäiväkirjan pitämisen vuonna 2012, mutta pienen muistikirjan sivuille jää harmillisen vähän vapaata tilaa itse lukukokemuksen erittelylle. Lukemisen nautinto kun ei minulla pääty viimeiseen pisteeseen, vaan teoksen herättämien ajatusten, kysymysten ja tunnelmien jonkinasteinen tallentaminen on erottamaton osa prosessia. Lyhyetkin muistiinpanot saavat tarinan muistumaan elävästi mieleen vielä vuosien kuluttua.

Kirjablogi onkin siis luonnollinen jatkumo yhä kasvaneelle kirjoitustilan kaipuulle, ja ajatus tästä on kytenyt mielessäni jo pitkään. Intoni on monesti tyssännyt arjen kiireisiin ja ajanpuutteeseen, ja olen kerta toisensa jälkeen päätynyt vain seuraamaan muiden kirjoituksia sekä keskustelemaan esimerkiksi Facebookin aktiivisessa ja hyvähenkisessä Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä (vahva suositukseni!).

Tänä vuonna laitan innon kuitenkin vihdoin täytäntöön, sillä tällä kertaa keksinkin useita blogia puoltavia seikkoja entisten uhkakuvien sijaan. Ensinnäkin, viime vuosi jäi lukemisen osalta hyvin köyhäksi. Kiireet opinnoissa, töissä ja harrastuksissa veivät oman aikansa, mutta mahdollisesta lukuajasta omat merkittävät siivunsa nappasivat myös lukuharrastuksen rakkaat viholliset, sosiaalinen media ja Netflix kumppaneineen. Niinpä blogi saa toimia sopivana innoittajana myös kuluvan vuoden ajankäyttöremonttiin, joka sisältää omalla kohdallani enemmän kirjoja ja vähemmän turhaa meemien täyttämän feedin selailua. Kun tavoitteensa julistaa ääneen ja vieläpä näin julkisesti, on suurempi kynnys laiskistua, eikös…?

Lisäksi bongasin heti vuoden vaihduttua Helmetin lukuhaasteen vuodelle 2018, ja mielenkiintoinen lista suorastaan pakotti hyppäämään mukaan. Yksi kohta on jo raksitettu ja toinen sopiva kirja menossa, enkä malttaisi odottaa seuraavien metsästystä! Tällainen leikkimielinen kisailu itsensä kanssa osui ja upposi ainakin kaltaiseeni itsenäiseen lukijaan, joka käy suurimman osan kirjallisuuskeskusteluista verkossa tai oman päänsä sisässä. Haasteen myötä kirjavuodestani on varmasti tulossa mielenkiintoinen ja edellistä runsaampi, joten siksikin ajankohta tuntuu kypsältä tätä blogia varten.

Tulevat kirjoitukseni tulevat sisältämään pääsääntöisesti Helmetin lukuhaasteeseen lukemieni kirjojen vapaamuotoista makustelua. En suorita haastetta numerojärjestyksessä, vaan pyrin etsimään rennolla otteella yhä monipuolisempia lukukokemuksia sen innoittamana. Kuten tähän asti lukupäiväkirjanikin, tämä blogi on ensisijaisesti kirjallisten muistojeni säilyttämistä varten. Jos joku löytää täältä itselleen lukukipinän tai kutkuttavan kirjavinkin, sen parempi! Ensimmäinen varsinainen merkintäni on jo työn alla, ja se korkkaa samalla Helmetin kirjahaasteeseen osallistumiseni. Luvassa on pian teksti haasteen kohdasta 35, eli käsittelyyn pääsee entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Lukemisiin,

Amanda