Paulo Coelho: Vakooja

Viattoman? Ehkä se ei ole oikea sana. En enää koskaan ollut viaton sen jälkeen, kun ensi kerran astuin tähän suuresti rakastamaani kaupunkiin. Luulin voivani manipuloida niitä, jotka halusivat minulta valtiosalaisuuksia. Luulin, että saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja espanjalaiset eivät ikinä kykenisi vastustamaan sitä mikä olen – ja päädyin itse manipuloinnin kohteeksi. Sain vapautuksen kaikista rikoksistani, joista suurin oli se, että olin emansipoitunut, itsenäinen nainen miesten johtamassa maailmassa – ja minut tuomittiin vakoilusta, vaikka ainoa konkreettinen saavutukseni olivat seurapiirisalonkien juorut.

img_20181221_1414371456435278.jpg

Paulo Coelhon tositapahtumien pohjalta kirjoittama romaani Vakooja (alk. A Espiã, 2016; suom. Jarna Piippo ja Sanna Pernu, Bazar Kustannus 2016) kertoo Margharetha Zellen eli Mata Harin monivaiheisesta elämästä ja epämääräisissä oloissa toteutetusta kuolemantuomiosta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas elämäkerta, vaan Coelho ottaa vapauden puhua paitsi kaikkitietävän aikalaiskertojan, myös itsensä Mata Harin että tämän entisen rakastajan ja asianajajan, Edouard Clunetin, suulla. Kirjassa esitetyt tapahtumat ovat jälkipuheen mukaan kaikki tosia, mutta minäkerronta, tapahtumien valikointi ja dialogit ovat romaanikirjailijan omaa käsialaa. Lopputulos on mielenkiintoinen ja sujuva yleisesitys Mata Harin elämästä niin yksityishenkilönä kuin koko Euroopan tuntemana tanssijana, kurtisaanina ja vakoojanakin, mutta erityisesti kirjan loppupuolella Coelhon tavaramerkit – uskonnollinen symboliikka ja aforistiset lausahdukset – valtaavat omaan makuuni liiaksi tilaa itse aiheelta.

Hollantilaissyntyinen Mata Hari (1876–1917) oli ilmeisen ristiriitainen henkilö: toisaalta jo koulutyttönä seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunutta ja väkivaltaisen avioliiton alistamaa naista säälii syvästi, toisaalta hänen myöhempiä toimiaan on osin ihailtava, osin hämmästeltävä. Porvarillista elämää eläneen tytön tulevaisuus sinetöityi, kun hänen isänsä menetti perheen rahat ja Margaretha lähetettiin perhekriisin keskeltä lastentarhaopettajakouluun. Leidenin pikkukaupungissa elämäänsä kyllästynyt teinityttö haaveili seikkailuista, ja tilaisuus sellaisiin ruumiillistui skottilaistaustaisen hollantilaisupseeri Rudolf MacLeodin muodossa. Margaretha avioitui 18-vuotiaana itseään 20 vuotta vanhemman upseerin kanssa lehti-ilmoituksen ja muutamien kuukausien tapailun jälkeen, ja pian pariskunta muutti eksoottiselle Jaavalle miehen komennuksen vuoksi.

Seikkailut Aasiassa eivät kuitenkaan vastanneet Margarethan päiväunia, sillä aviomies osoittautui pian väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tämä myös petti vaimoaan avoimesti paikallisten naisten kanssa ja vietti alkoholinhuuruista elämää, kun Margaretha joutui muiden upseerien vaimojen tapaan viettämään päivänsä jatkuvan valvonnan alaisena, enimmäkseen neljän seinän sisällä kotimaataan ikävöiden ja lapsia kasvattaen.

Tanssijan urasta haaveillut nainen päätti alkaa toteuttaa omia unelmiaan perheen palattua Hollantiin 1902, sillä hän oli menettänyt tyttärensä huoltajuuden ja aviopari oli erkaantunut toisistaan. Jaavalla paikallisista tansseista innostunut Margaretha muutti seuraavana vuonna yksin Pariisiin, ja alkoi onnekkaiden sattumien avulla saavuttaa mainetta itämaisena tanssijattarena. Tumma nainen kävi ulkonäkönsä puolesta eksotiikasta innostuneelle yleisölle aasialaisesta, ja Margaretha loikin pian itselleen taustatarinan, jonka mukaan hän on jaavalaissyntyinen pyhiä tansseja opiskellut tanssijatar Mata Hari. Vähäpukeisuus ja eroottisuus siivittivät naisen koko Euroopan laajuiseen kuuluisuuteen ja miesten suosioon, ja hän oli aikansa suurimpia julkisuudenhenkilöitä.

Vuosien kuluessa Mata Harin tähti alkoi kuitenkin laskea ja kriitikot epäillä naisen aitoutta. Yli 30-vuotiaaksi ehtinyt nainen oli myös lihonut, ja toimeentulonsa turvaamiseksi hän alkoi tapailla korkea-arvoisia miehiä kurtisaanina. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Mata Hari päätyi kuitenkin keskelle sotaa vakoojan roolissa, kun Saksa värväsi hänet vakoojaksi koodinimellä H21. Lähes samalla kertaa hän päätyi vastavakoojaksi, kun myös Ranska halusi naisen vakoilevan maan puolesta.

Mata Hari herätti huomiota minne matkustikin, ja lopulta häntä pitkään varjostanut Ranskan sotaministeriö vangitsi naisen; tämän uskollisuutta olikin epäilty alusta asti. Usean kuukauden vankeusajan päätteeksi Mata Hari määrättiin kuolemaan, joka toteutettiin 15.10.1917, vaikka todisteet naisen syyllisyydestä olivat puutteellisia. Coelhon kirja linjaa vahvasti, että tarinan sankari oli syytön nimellisestä vakoojan asemastaan huolimatta: ”Hänen ainoa rikoksensa oli olla vapaa ja itsenäinen nainen.” Romaani esittää Mata Harin sodan ja patriarkaalisen yhteiskunnan uhrina, jonka vapaamielinen ura tanssijattarena ja prostituoituna herätti tarpeetonta vihaa aina sotaoikeuden päätöksentekijöissä asti. Niin tai näin, pikaisella googlailulla ja kirjankin esityksen mukaan nainen kuitenkin otti vastaan rahaa ja vakoilutarpeita, vaikkei ilmeisesti luovuttanutkaan tärkeitä tietoja kummallekaan maalle.

Romaanimuotoon kirjoitettua mutta tositapahtumiin perustuvaa kirjaa lukiessa itseäni jää häiritsemään faktan ja fiktion raja; Coelho käyttää häpeilemättä kirjailijan oikeutta tulkintojen tekemiseen ja asioiden yhdistelemiseen, ja jälkisanoissakin hän kertoo jättäneen osan tapahtumista pois. Se on ymmärrettävää, mutta jättää kuitenkin epämiellyttävän epätietoisuuden tunteen: millainen tarina todellisuudessa kaikkine käänteineen olisikaan ollut? Coelho ei peittele varauksetonta sympatiaansa Mata Haria kohtaan, ja erityisesti sen vuoksi kirjan esittämää kuvaa alkaa epäillä, kenties enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Kaiken kaikkiaan Vakooja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa ainakin yhden kuvan aikakautensa kuuluisimmasta femme fatalesta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Kaisu on jo rippikouluajoistaan lähtien tottunut siihen, että miesten on vaikea käyttäytyä tavallisesti hänen läsnäollessaan. Miespuoliset asiakkaatkin kähisivät puodissa Kaisulle asiansa kuin kurkku olisi kiristetty kurelangalla. Kaksi miestä sai jo rohkaisua toisistaan ja puhui ääneen, mutta luimistellen, päin ne eivät katsoneet. Mutta jos Kaisu törmäsi miesjoukkoon vaikka kirkonkylän kuppilassa, ne alkoivat remuta ja nauraa.
– Ne eivät tiedä, kuinka suhtautua, äiti oli selittänyt.
– Miesten on niin vaikea sulattaa itseään voimakkaampaa naista.

img_20181221_141454_11574263981.jpg

Sisko Istanmäen Finlandia-ehdokkuudella ja Kiitos kirjasta -mitalilla palkittu teos Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä 1995) sijoittuu Suomen 1960-luvun maaseudulle, jossa tavallista suurikokoisempi ja vahvempi Kaisu kipuilee naiseutensa kanssa. Takakansi kuvailee kirjaa rakkausromaaniksi ja tragikomediaksi, mutta itselleni kirjasta jäi – sen toteavasta tyylistä huolimatta – ennen kaikkea surullinen olo: yhteiskunnan naisille varaamat roolit ovat ajankuvauksessa kovin kapoisia, mutta perhe-elämäkin tuntuu lyövän Kaisua päin kasvoja. Istanmäki kuvaa suurikokoisen maalaisnaisen elämän arkisen harmaaksi aherrukseksi, josta ylellisyys ja pysyvä onni puuttuvat; ne on varattu kauniille tai varakkaille ihmisille, joita kadehditaan kaukaa.

Kirjan päähenkilö Kaisu on paitsi pitkä ja roteva, myös vahva kuin suuri mies. Samanmoisten veljien kanssa kasvaneena tyttö ei opi häpeämään voimiaan ennen kuin rippikouluikäisenä sattunut, yhden miehen kuolemaan johtanut välikohtaus epäreilusti sälytetään nuoren naisen niskoille. Tapauksesta lähtien Kaisu kärsii painajaisista ja tiiviin kyläyhteisön paheksunnasta, ja hyvää tarkoittava äiti yrittää auttaa tytärtään neuvomalla tätä sovittautumaan muottiin: ” – – voimakkaalla naisella on kaksi mahdollisuutta, näyttää että on voimakas ja kärsiä seuraukset, tai sitten vain esittää heikkoa ja vaatimatonta. Ja jos joutuu näyttämään voimansa, on paras selittää se jollakin konstilla sattumaksi.” Urheilusta ja voimien koettelusta nauttinut tyttö joutuu taipumaan pystyäkseen elämään jokseenkin rauhassa, sillä kyläkaupan tyttärenä kaikki tietävät hänet ja välikohtauksen lopputuleman.

Eipä olekaan siis ihme, että Kaisu haluaa lähteä kotikylältään ensimmäisen mahdollisuuden koittaessa. Parikymppiseksi varttunut nainen lähtee hetken mielijohteesta Pohjanmaalla sijaitsevaan Ruutinojan sekatavaraan kauppa-apulaiseksi, kun kauppias Ernin lempeä ääni vakuuttaa hänet puhelimessa. Paikan päällä todellisuus paljastuu kuitenkin aivan toiseksi kuin ilmoituksessa: kauppa on siivoton ja kaulaa myöten veloissa, sillä nuoren ja liian kiltin kauppiaan kleptomaani-äiti ja huikentelevainen sisko Viivi kuluttavat kaikki tulot ja enemmänkin. Kaisu on kääntyä kotiin heti kynnykseltä kaupan kunnon ja talon naisväen kylmän kohtelun vuoksi, mutta jokin heiveröisen ja kaikin puolin pienen Ernin suostutteluissa tuntuu paremmalta kuin mikään aiemmin.

Vain muutaman sananvaihdon jälkeen Kaisu jää, mutta kamppailu kaupan kohtalosta vasta alkaa: Ernin äiti ja sisko tekevät kaikkensa Kaisun loukkaamiseksi ja kaupan pyörittämisen vaikeuttamiseksi, ja heidän käytökselleen enimmäkseen sokea Erni juoksee heidän tahtomistensa mukaan. Asiakkaatkin ovat vähissä väen muuttaessa Ruotsiin paremman elämän perässä, ja harvat vakikävijätkin pitää välillä rauhoittaa Kaisun voimankäytöllä. Vaakalaudalla ovat jatkuvan kireän taloustilanteen vuoksi paitsi liiketoiminta, myös orastava romanssi Ernin ja Kaisun välillä. Hiljalleen pariskunta löytää yhteisen tavan tehdä töitä ja rakastaa, mutta avioituminenkaan ei lopeta Ernin sukulaisten siipeilyä: näiden näkökulmasta Kaisu on edelleen halpa kauppa-apulainen ja typerä maalainen.

Rakkaus on sitkeä, lukijan näkökulmasta välillä uskomattomankin sitkeä. Ulkoisesti epäsuhtainen, mutta väsymättä yhteen hiileen puhaltava pariskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia ja menetyksiä, mutta pahimmat riidat aiheuttaa Ernin katkaisematon napanuora: äiti ja sisko pyörittelevät miestä yhä kiihtyvällä tahdilla. Vaikka kaupan rahat ovat loppu ja lainatkin nostettu tappiinsa, Erni maksaa siskonsa uusia asuja ja äitinsä huvilan sisustukseen liittyviä päähänpistoja mukisematta. Lopulta Kaisun mittari on täynnä toiselle sijalle jäämistä ja hän riuhtaisee itsensä kuviosta. Rakkausromaanin tapaan tunteet ja lupaus olla yhdessä kuitenkin voittavat pahimmankin välirikon jälkeen, mutta Liian paksu perhoseksi ei muutu ruusuiseksi: pikemminkin se kuvaa, miten raivostuttavimpien ja epäreiluimpienkin tekojen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Täydellisyyttä ei Istanmäen maailmassa ole olemassakaan; vain arkista elämää ja loputonta työskentelyä erilaisten huippujen ja pohjakosketusten välillä.

Liian paksu perhoseksi on rakennettu hienosti: se vuorottelee onnistuneesti nykyhetken ja eri kohtiin menneisyyttä ulottuvien takaumien välillä. Kirja käsittelee ja kommentoi hienosti ulkonäköpaineita niin naisten kuin miestenkin osalta, ja siinä on paljon yhtymäkohtia nykypäivään, vaikka tarina sijoittuukin 1960-luvulle. Kaisun elämä ei todella ole helppoa, mutta yhteiskunnan asettamista (tuohon aikaan vielä konservatiivisemmista?) odotuksista kärsii laiha ja herkkä Ernikin. Istanmäen teos on myös hieno arkisen rakkauden kuvaus: Kaisun ja Ernin suhde on täynnä lukijaakin raivostuttavia virheitä, kipeitä hetkiä ja kiristyviä hermoja, mutta kaikesta huolimatta rauha löytyy toisen viereltä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

”Kun mä oon jo tämmönen vanha ämmä!”
Olen päättänyt lopettaa sen. Nainen ei saa puhua itsestään noin rumasti. Meitä ämmitellään ja akotellaan muutenkin aivan tarpeeksi. Ei siihen tarvitse itse osallistua.
Sitä paitsi en ole vanha ämmä. Olen keski-ikäinen nainen. Ja suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla ei ole vielä pahempia kolotuksia ja sairauksia. Jos hyvin käy, on edessä vielä monia hienoja vuosia. Kiinnostavia ihmisiä, töitä ja matkoja.

img_20181213_1329091339138579.jpg

Anna-Leena Härkösen seitsemäs kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava 2018) on koottu Apu-lehdessä vuosina 2013–2017 julkaistuista teksteistä. Muutaman sivun mittaiset kolumnit ovat kiehtovaa luettavaa, sillä ne eivät pysy lestissään; aloituslauseesta versoo uusia teemoja aivan odottamattomiin suuntiin, mutta lopulta jokainen muodostaa eheän kokonaisuuden, joka usein vieläpä tavoittaa jotakin hyvin oleellista ihmissuhteista tai elämästä yleensä. Tekstejä lukiessa tavoittaa saman tunteen kuin teekupin äärellä ystävän kertomuksia kuunnellessa, ja arkiset oman elämän tai ystävien sattumukset yhdistettyinä humoristiseen pohdintaan ja kirjoittajan omiin mielipiteisiin viihdyttävät viimeiselle sivulle.

Kaikissa kolumneissa puhujana toimii kirjailija itse, ja monissa viitataan hänen elämänsä oikeisiin tapahtumiin ja läheisiin. Välillä esimerkiksi oman pojan tai ystävän napakka lausahdus pääsee sitaattina mukaan maustamaan kerrontaa, mutta nekin Härkösen äänen ja mielipiteiden kehystäminä. Omakohtaisuus sopii tällaisen pakinaa lähestyvään kirjoitustyyliin; lyhyet, toteavat tekstit ovat kukin kokoelma sekalaisia ajatuksia, huumoria ja kokemuksia tietyn aiheen ympäriltä. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi koirakammoisten sosiaaliset vaikeudet, vitsailun vaivaannuttavuus, shoppailu, nukkuminen ja luettujen kirjojen herättämät ajatukset. Kuulostaa luettelona kovin yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta Härkösen tyyli yllättää – jopa nauratti muutaman kerran ääneen, vaikka niin käy itselleni kirjan parissa hyvin harvoin. Lakoniset toteamukset välittävät mahtavalla tavalla vaikeasti välitettävää tilannekomiikkaa:

”Toisen kerran sovitin hattukaupassa baskerimaista angoralakkia.
Lakki oli liian iso ja se lerppui päässäni typerällä tavalla. Myyjä seisoi vieressäni eikä sanonut mitään.
Mä näytän sieneltä, totesin.
Tässä tilanteessa myyjän olisi pitänyt tietysti kiellellä kiivaasti. Mutta hän katsoi minua osaaottava, surullinen ilme silmissään ja sanoi: ”Niin.”
Sienilakki jäi kauppaan.”

Kun kyseessä on omakohtainen, kirjoittajan omia mielipiteitä sisältävä teos, törmää väistämättä siihen, ettei ole kaikesta aivan samaa mieltä. Härkönen ilmaisee itseään anteeksipyytelemättä ja vahvasti mielipiteitään esiin tuoden, joten välillä heräsi jopa pienoinen ärsytys: voiko noin muka sanoa ja ajatella? Toisaalta tyyliä oppi arvostamaan enemmän, kun kokoelman loppupuolella kirjoittaja kertoi olevansa erityisherkkä ja harjoittavansa mielikuvaharjoituksia, joissa huonosti häntä kohtelevat ihmiset pomppivat ja vihoittelevat suuren muurin ulkopuolella, samaan aikaan kun hän itse vain tarkkailee heille sisältä, omasta turvapaikastaan. Juuri tällainen vilpittömyys, aitous ja itsestään antaminen suuntaan ja toiseen tekee kokoelmasta viehättävän vuoropuhelun, jota jää mielipide-eroista huolimatta seuraamaan kiinnostuneena.

Vaikka pääpaino on keveissä ”ensimmäisen maailman ongelmissa”, kuten matkustellessa sattuneissa kommelluksissa ja ihmissuhteiden väärinkäsityksissä, siintää huumorin alta myös vakavampia sävyjä. Kirjoituksissa vierailevat masennus ja mielenterveysongelmat, kirjailijan itsemurhan tehnyt sisko, ystävyyden loppuminen ja avioerot sekä analyyttinen itsensä arvostelu: miksi aikuisenakaan ei uskalla puuttua esimerkiksi muita kiusaavien tai omia rajoja ylittävien ihmisten toimintaan? Kokoelma päättyy kuitenkin lempeisiin sanoihin itsen ja muiden kehumisesta sekä halauksista, ja kirjan luettua mieleen jäävät päällimmäisiksi hauskat anekdootit.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista avioliittomme on ollut, Torvald.

img_20181212_1143441428127716.jpg

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikon asemaan noussut näytelmä Nukkekoti (alk. Et Dukkehjem, 1879; suom. Eino Palola, WSOY 1998) on varmasti aikanaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen herättänyt kertomus avioliitosta, naisen tasa-arvoisesta asemasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta kehittyä itsenäiseksi aikuiseksi. Ibsenin näytelmä nostaa esiin monenlaisia suuria kysymyksiä, joista osa tuntuu nykyään onneksi jo hassuilta (harvemmin kukaan hallinnoi perheen postien lukemista lukitun postilaatikon ja yksityisen avaimen avulla, toivottavasti), mutta osa koskettaa nykypäivänkin parisuhteita. Kuinka paljon on joustettava, jos punnittavina ovat oman rakkaan miellyttäminen ja oman itsensä löytäminen? Miksi toinen olisi pätevämpi torumaan ja opettamaan toista aikuista ihmistä? Entä miten kokonainen perhe ajautuu elämään kauniissa kuplassa, jossa kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta tarkemmalla tarkastelulla vähän kaikki rempallaan? Lopulta kysymykset koskettavat paitsi yksilöiden asenteita ja perhe-elämän normeja, myös yhteiskunnallisia rakenteita.

Näytelmä tarkastelee Nora ja Torvald Helmerin idylliseltä vaikuttavaa perhe-elämää erään joulun alla muutaman päivän ajan. Asianajaja, raha-asioissaan maltillinen ja varovainen Torvald (tekstissä usein vain sukunimellä Helmer) on juuri saanut hyväpalkkaisen työn pankinjohtajana, ja ennestäänkin keskiluokkainen rahatilanne sallii nyt Noran ostaa joululahjoja ja törsätä makeisiin huolettomasti – kunhan pitää enimmät ostoksensa piilossa miehensä isällisiltä toruilta, joita tämä muutenkin mielellään viljelee opetustarkoituksessa. Kolmen lapsen äiti Nora on miehensä silmissä ”laululintunen” ja ”orava”, pikkuinen hassu tyttö, ja roolinsa mukaan hän myös käyttäytyy: nainen leikkii lastensa kanssa yhtäläisellä innolla ja pohtii, miten voisi seuraavaksi kalastella kehuja ja kiitosta mieheltään. Torvald puolestaan huolehtii omien sanojensa mukaan sekä vaimonsa että lastensa kasvatuksesta.

Nora ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai viaton kuin hänen miehensä hänen haluaa olevan. Vuosia sitten Nora otti salaa suuren lainan miehensä alaiselta, Krogstadilta. Syy uhkarohkealle teolle oli rakkaus: Torvald oli kuolemansairas, ja lääkärin mukaan vain ulkomailla oleskelu voisi hänet pelastaa. Nainen ei kuitenkaan voinut ottaa lainaa nimiinsä, joten hän tuli tehneeksi samalla rikoksen väärentäessään lainasopimukseen isänsä nimikirjoituksen. Pahaksi onneksi Noran isä sattui kuolemaan ennen asian selviämistä, joten Nora jätti asian toiveikkaasti taakseen. Matka tehtiin ja Torvald pelastui, eikä aviomies saanut koskaan kuulla, kuinka vaarallinen hänen tilansa oli tai mistä rahat oikeasti tulivat – Nora kun selitti ne lahjana isältään.

Joulun alla vanhat teot nousevat kuitenkin pintaan, kun Noran vanha ystävä rouva Linde saapuu kaupunkiin. Vanhempi rouva on pätevä mutta vailla työtä, ja Torvalds päättää ystävällisesti palkata hänet pankkiinsa. Samalla mies kuitenkin päättää myös erottaa Krogstadin, jota ei koskaan ole arvostanut. Tästä hurjistuneena Krogstad alkaa kiristää Noraa salaisella vekselillä: Torvaldille kun mikään ei ole vastenmielisempää kuin laina, ainakaan henkilöltä, jota hän ei kunnioita – ja vielä naisen salaa mieheltään ottamana!

Salaisuus paljastuu lopulta nopeasti, mutta tarina saa yllättävän käänteen: hurjistunut Torvald nimittää Noraa huonoksi äidiksi ja ihmiseksi, kunnes Krogstad lähettää postitse lupauksensa lainan unohtamisesta. Rakkaus palaa aviomieheen kuin taikaiskusta vaaran väistyttyä, mutta Nora on järkyttynyt nähtyään Torvaldin jääkylmän ensireaktion: mies ei missään vaiheessa arvostanut henkensä pelastamista, vaan huolehti vain julkisesta asemastaan. Samalla naisen silmät avautuvat pariskunnan omituiselle kotileikille: keskustelu lainasta on avioliiton ensimmäinen vakava keskustelu, jossa Noraa ylipäätään kuunnellaan. Nora päättää aikansa normeja uhmaten lähteä etsimään itseään nukkeroolinsa ulkopuolelta ja jättää perheensä.

Tiivistetysti kerrottuna Noran ratkaisu kuulostaa kovin äkkijyrkältä, ja sitähän se onkin: Ibsen on varmasti tietoisesti kertonut tarinansa äärilaitoja hyödyntäen. Alun jouluinen perheidylli kepeine huolineen juhlavalmisteluista ja lopun kylmänviileä avioero naisen puhuessa suutaan puhtaaksi eivät voi olla luomatta syvää kontrastia. Noran repliikeissä hahmon päätös perustellaan kuitenkin ymmärrettävästi: ”Tarkoitan, että siirryin isän käsistä sinun hoitoosi. Järjestit kaiken oman makusi mukaan, ja niinpä omaksuin saman maun kuin sinä tai olin omaksuvinani. En tiedä oikein – taisi olla kumpaakin, milloin toista, milloin toista. Nyt sitä katsellessani tuntuu minusta että olen elänyt täällä kuin köyhä – vain kädestä suuhun. Olen elänyt tehdäkseni temppuja sinulle, Torvald. Mutta sitähän sinä tahdoit. Sinä ja isä olette tehneet raskaasti syntiä minua kohtaan. Teidän vikanne on, ettei minusta ole tullut mitään.” 1800-luvun lopulla ajatus oikeasti tasa-arvoisesta parisuhteesta oli monelle hyvin kaukainen ajatus, joten on todella ihailtava Ibsenin tarkkanäköistä eläytymistä hyväosaisen ja mukavasti elävän, mutta epätasa-arvoisesti kohdelluksi tulleen naisen asemaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta kai se kuuluu tähän ikään.

img_20181211_112246785869181.jpg

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) on WSOY:n taannoin järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun voittajateos. 15-vuotiaan Emilian suulla kerrottu kuvaus on rohkeaa ja tärkeitä teemoja esille nostavaa nuortenkirjallisuutta, jossa asioista puhutaan nuorelle lukijakunnalle sopivan häivytetysti mutta heidän ymmärrystään aliarvioimatta. Ensimmäiset ihmissuhdekiemurat, nuoren heräävä seksuaalisuus ja yhtäkkiä idioottimaisilta tuntuvat perheenjäsenet hämmentävät, ja päähenkilö tasapainoileekin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden harmailla raja-alueilla. Salaisuudet tyttö jakaa vielä pehmoleluille, mutta rajoja rikkoutuu teini-ikäiseen tapaan välillä liian kovaa vauhtia. Typeriksi tituleerattujen vanhempien turvaa ja rakkautta tarvitaan kuitenkin kipeästi, vaikka sitä Emilia ei heti myönnäkään.

Päähenkilö Emilia on menestyvä oppilas, kohtelias opettajien suosikki ja hyvästä, vakavaraisesta perheestä. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta pinnan alla tilanne ei näytä yhtä hyvältä: vanhempien välit ovat toraisat ja epäsuhtaiset, äiti suo huomiota vain ystävilleen ja sosiaalisen median peleille ja isällä on todettu vakava sairaus. Emilian 17-vuotiaasta isoveljestä Joonastakaan ei ole enää sanottavasti seuraa, sillä murrosikäisillä sisaruksilla on omat menonsa ja kaveriporukkansa. Lisäksi Emilian paras ystävä Lila alkaa toimia epäluotettavasti ja holtittomasti. Onko siis ihme, että kun epävarma ja yksinäiseksi itsensä kokeva Emilia alkaa saada mairittelevia kommentteja someen lisäämiinsä kuviin, kynnys kommentoijien tapaamiselle ei ole enää korkealla?

Valitettavasti valokuviin kommentteja lisäävät pojat eivät olekaan poikia, vaan aikuisia miehiä erilaisine motiiveineen. Yksi kehuu Emiliaa maasta taivaisiin ja haluaa tehdä tästä mallin valokuvaajan ”ammattitaidollaan”, toinen haluaa nuoren tytön seuraa, kolmas jotain muuta. Huomio tuntuu samaan aikaan todella hyvältä ja todella väärältä, mutta ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Emilia tapaa kosiskelijoitaan kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei koe, että hänellä olisi mitään menetettävää: hänestä on jännittävää, kun miehet pitävät häntä kauniina, ostelevat hänelle vaatteita ja tarjoavat kenties ruokaa ja alkoholia. Lisäksi, jokainen hänen tapaamansa mies antaa hänelle rahaa puhtaasti hänen ajastaan – mikä voisi mennä pieleen?

Pitkään Emilia ajattelee olevansa tilanteen herra, mutta hiljalleen vastikkeettomat huomionosoitukset ja kehut alkavat vaihtua pyynnöiksi ja vaatimuksiksi. Jatkuva paha olo ja häpeä seuraavat tyttöä: mitä jos joku pääsisi selville hänen salaisuudestaan? Kaverisuhde ihanan ja kiltin luokkakaveri Santerin kanssa vaihtuu seurusteluksi, mutta samaan aikaan huomioon ja rahaan koukuttunut Emilia lisäilee kuviaan yhä uusille, entistä epäilyttävämmille sivustoille. Lopulta noidankehäksi kehkeytynyt kupla puhkeaa, ja salaisuuden paljastumisen häpeä sulaa helpotuksen ja rakkauden janon tieltä.

Pehmolelutytön teemat eivät siis ole sieltä keveimmästä päästä, ja joissain kohti kirjaa pohdinkin, minkä ikäisille kirjaa uskaltaisi suositella. Toisaalta verkossa väärin motiivein tehdyt yhteydenotot ja sen kautta mahdollistuvat seksuaalirikokset ovat tälläkin hetkellä tapetilla maan laajuisesti; vaikka se hurjalta tuntuukin, aihe tuskin on uusi ja tuntematon monellekaan teini-ikäiselle. Lisäksi Behmin kirja käsittelee teemaa hyvin viisaasti: vaikka Emilia ei osaakaan asettaa rajojaan, kirjassa ei mässäillä kauheilla tilanteilla ja päähenkilö tutkailee valintojaan ja ajatuksiaan analyyttisesti, jopa etäännytetysti. Ahdistusta kirjan erilaiset kohtaamiset kyllä herättävät aikuisessakin lukijassa, mutta päähenkilö selviää ehjänä – hämmentyneenä ja säikähtäneenä kenties, mutta aivan peruuttamattomia asioita ei tapahdu.

Vaikuttavinta kirjassa kenties onkin juuri peruuttamattomuuden pelottava läheisyys, joka väistetään vain täpärästi. Emilian toiminta on täynnä riskejä ja vaaroja, mutta hänen motiivinsa ovat samaan aikaan ymmärrettäviä: onhan hän vasta 15-vuotias, jonka ei kuuluisi törmätä maailmaan, johon miesten kommentit hänet tutustuttavat. Tässä tarinassa loppu on kuitenkin onnellinen: aikuiset puuttuvat tilanteeseen, kun nuori ei enää siihen itse kykene, ja etäisiltä tuntuneet vanhemmatkin osoittavat, ettei rakkaus hiljalleen aikuistuvaan lapseen ole kadonnut mihinkään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta