Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin historiallinen romaani Kaikki se valo jota emme näe (alk. All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015) piirtää osin uskottavan, osin hurmaavan romanttisesti väritetyn tarinan kahdesta nuoreksi kasvavasta lapsesta, joiden kohtalot yhdistyvät toisen maailmansodan väkivaltaisuuksien riepotellessa Eurooppaa ja uskoa ihmiskuntaan. Pulitzer-palkittu teos on takakantensa mainostekstissä nimetty osuvasti ”suureksi lukuromaaniksi”, ja polveileva ja vetävä tyyli sekä lukijan empatiat heti alkuunsa voittavat päähenkilöt todella lunastavat väitteen.

Tarinan päähenkilöiden kautta Kaikki se valo jota emme näe onnistuu kuvaamaan sotaa koskettavasti niin siviilien kuin sotilaidenkin näkökulmista. Saksalainen orpo Werner on pohdiskeleva ja tekniikan alalla poikkeuksellisen lahjakas lapsi, jonka taidot pannaan merkille jo alaikäisenä jatkuvasti resursseja kaipaavan armeijan piirissä. Ennen kuin poika huomaakaan, hänet temmataan siskonsa ja äidin virkaa toimittavan orpokodinjohtajan luota sotilaskouluun, johon on seulottu vain ikäluokkansa parhaimmisto – arjalaisen ulkoasun vaatimuksia unohtamatta. Samaan aikaan pariisilainen Marie-Laure elää sokeudestaan huolimatta hyvää elämää kaksin museon lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa. Kun Saksa alkaa vyöryä Ranskan rajojen yli, vie isä tyttärensä turvaan Bretagnen maaseudulle, kaukaiselle Saint-Malon saarelle erakoituneen setänsä Etiennen luo. Kiihtyvä sota riistää molemmat nuoret kauas kodeistaan ja rakkaimmistaan, mutta vuosien kuluessa Marie-Lauren isän piilottelema mystinen jalokivi ja kapinalliset radiolähetykset yhdistävät heidät seikkailuun, joka huipentuu syrjäiseksi luullulla saarella.

Kirja on viihdyttävä sekoitus jännitystä ja yliluonnollista kirousta, historiallista romaania ajankuvineen, romantisoitua Ranskaa sekä hieman naiivia jaottelua hyviin, kultivoituneisiin, uteliaisiin ja oppimisenhaluisiin sekä pahoihin, tylsämielisiin ja ahneisiin ihmisiin. Asettelu ”hyviksiin ja pahiksiin” ei ole täysin mustavalkoinen, sillä kansakuntia ei leimata kokonaisuudessaan kummallakaan roolilla, ja raaimmankin sotapäällikön motiivien taustalta löytyy henkilökohtaisen elämän epäonni. Muutenkin realismin rajat paikoin ylittävässä teoksessa pieni vanhanaikaisuus ei kuitenkaan edes häiritse, vaan se oikeastaan täydentää pittoreskia kuvausta: onhan sokea ja orpo päähenkilöparikin kuin vanhoista tyttökirjoista lainattu.

Vastapainona näennäiselle keveydelleen Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin myös hienovarainen ja nerokas sotakuvaus. Alkuun sota häilyy taustalla epämiellyttävinä mutta kaukaisina ajatuksina ja yksityiskohtina. Se vaikeuttaa päähenkilöiden arkipäivää, mutta elämä on vielä pääosin raiteillaan ja uusiin olosuhteisiin totutaan pakon edessä nopeasti. Sodan lopulta puhjetessa täyteen vauhtiin ja edetessä epätoivoiseen loppuunsa kauhut iskevät lukijan päälle yhtäkkiä täydellä voimalla: kuolemaa, raiskauksia ja ehdottomuutta kuvataan yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta toteavasti ja suorastaan tyylikkäästi. Väkivallalla mässäilyyn ei ole tarvetta eikä sitä hyödynnetä, sillä hillityt viittaukset tuntuvat totuudenmukaisuuden illuusioineen pysäyttäviltä muuten niin vetävän tyylin keskellä. Kirja saa eläytymään sotaa eläneiden ihmisten nahkoihin yksilötasolla.

Päällimmäiseksi tunteeksi Doerrin romaanista ei kuitenkaan jää epätoivo, vaan eräänlainen keveys ja usko tulevaisuuteen. Siitä huolimatta, että herttaisen ja sisukkaan Marie-Lauren pariisilaisidylli tuhoutuu sydäntä särkevästi ja Werner päätyy kauheisiin ja luontonsa vastaisiin tilanteisiin armeijan leivissä, tarina ei vaivuta epätoivoon. Synkilläkin hetkillä päähenkilöitä lohduttavat universaalit ilon aiheet: hyvä kirjallisuus, kaunis musiikki ja elämän ihmeelliset arvoitukset, kuten vaikkapa aivojen toiminta, auringon valo ja sähkömagnetismi. Kaikki se valo jota emme näe on kaunis tunnustus elämälle sekä kehotus uteliaisuuteen ja arvostukseen sitä kohtaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 16: Kirjassa luetaan kirjaa

Sofokles: Kuningas Paksujalka

”KUORONJOHTAJA
Käsittääkseni orja, joka näki Laioksen murhan, ja tämä paimen on sama mies, se jota sinä jo aiemmin lähetit hakemaan. Mutta tietenkin kuningatar tietää tämän asian paremmin.

KUNINGAS
No niin, sinä kuulit, mitä hän sanoi. Onko se sama mies? Vastaa.

JOKASTE
Mitä väliä sillä on? Anna olla jo.

KUNINGAS
En anna. Miksi lopettaisin nyt, kun minä voin saada tietää, kuka olen, ketkä ovat vanhempani?

JOKASTE
Älä kysele enempää, tuhoat vain minut ja oman elämäsi.”

img_20180124_115901646350166.jpgAntiikin Kreikan yhden tunnetuimman tragediakirjailija Sofokleen Kuningas Paksujalka (~429 eaa; suom. käännöstyöryhmä Kari Heiskanen ym., Nostromo 1990) on niin kutsutun Theba-trilogian aloitusosa. Tragedia tunnetaan kenties paremmin nimellä Kuningas Oidipus, sillä näytelmän päähenkilö surkeine kohtaloineen kelpasi jopa Freudin erään psykoanalyyttisen teorian nimeksi.

Tragedia on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1937, mutta itse luin teoksen tuoreimman suomennoksen muutaman vuosikymmenen takaa. Käännöstyöryhmän alkusanojen mukaan Kuningas Paksujalka on ennen kaikkea Ryhmäteatterin tuolloisiin tarpeisiin sovitettu ja nykykielistetty versio, jonka dialogista on karsittu muun muassa vanhahtavia sukuluetteloita sekä muita juoneen kuulumattomia mutkia. Myös teoksen ja päähenkilön nimi on suomennettu: oidipus merkitsee suomeksi paksujalkaista.

Kuningas Paksujalka kuuli nuorena miehenä ennustuksen, jonka mukaan hän tulisi tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Kirouksen välttääkseen hän pakeni Korinttia hallinneiden vanhempiensa luota, ja päätyi sankaritekojensa ansiosta Theban oikeamieliseksi ja rohkeaksi hallitsijaksi, sillä edellinen kuningas oli juuri murhattu. Tuore kuningas avioitui leskeksi jääneen kuningatar Jokasten kanssa, ja yhdessä he saivat useita lapsia ja kansan suosion. Valtakunnan rauha kuitenkin romahtaa äkillisen ja yliluonnollisen sairauksien aallon myötä, ja kansalaiset kääntyvät hädissään kuninkaansa puoleen. Hallitsija hakee neuvoa Delfoin oraakkelilta, joka neuvoo kaupungin onnen palaavan, kunhan edellisen kuninkaan murhaajalle on kostettu. Oikeudentunnossaan Paksujalka valjastaa kaikki etsimään syyllistä, mutta vastaus löytyy lähempää kuin hän haluaisi ajatellakaan.

Kuningas Paksujalka on niin sanottu klassinen tragedia, jonka nimihenkilö ajautuu kohtalon oikusta ja kirouksen vankina väistämättömään tuhoon. Stereotyyppisten ennakkoluulojeni vastaisesti henkilöt eivät kuitenkaan vain kuole yksi toisensa perään, vaan lukija (tai katsoja) pääsee seuraamaan leikittelyä edelleen hämmentävän ajankohtaisilla moraalikysymyksillä. Tragediaa lukiessa onneton loppu on taattu, eikä yksinkertaisen näytelmän ansioiksi voikaan laskea yllätyksellisiä käänteitä tai rikasta kuvailua. Se ei kuitenkaan ole ollut edes tarkoituksena, sillä Sofokles kiinnittää lukijan huomion Paksujalan mielenliikkeisiin: ensin oikeuden hakemiseen, sitten epäilysten heräämiseen ja lopulta kipeään loppuun, oman syyllisyytensä kohtaamiseen ja myöntämiseen.

En voi millään muotoa sanoa antiikin Kreikan draamaa itselleni läheiseksi genreksi, ja hyvin proosa-orientoituneena lukijana draama ylipäätään on minulle hieman vierasta ja pelottavaa lukemistoa. Kuningas Paksujalkaan oli kuitenkin helppo tarttua klassikon raskaasta maineesta huolimatta: uuden suomennoksen kieli oli helppolukuista eikä vienyt huomiota itse tarinalta, mutta mielestäni myös onnistuneesti välitti dialogissaan eräänlaista arkaistista tunnelmaa. Myös antiikin draamalle olennainen, yhteiskunnan tai kansan ääntä edustava kuoro on säilytetty, vaikka tässä uudistetussa versiossa se typistyikin kahteen henkilöön: alkusanojen mukaan kuoronjohtajan hahmo edustaa Paksujalan ”lähipiiriä ja virkavaltaa”, ainoa kuorolainen ”kansan ääntä”.

Eniten Kuningas Paksujalasta saa varmasti irti joko antiikin draaman tuntemuksen tai pienen taustoituksen avulla. Kyseinen tragedia on suorastaan kanonisoitu teos omassa lajissaan, ja moni yksityiskohta kantaa useampia merkityksiä, jotka eivät avaudu suoraan tekstistä. Sofokleen teosta on kuitenkin helppo suositella: se on kirjallisuushistorian merkkipaaluihin lukeutuva, nopealukuinen ja tiivis tragedia, jossa on tarinan tuttuudesta huolimatta valtavasti jännitettä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Haasteen kohta 21: Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”Hukou, asuinpaikkaoikeus, on kiinalaisen elämän tärkein todistus. Ilman sitä ei virallisesti ole olemassa. Hukouttomilla ei ole asiaa sairaalaan, he eivät pääse naimisiin, töihin tai edes junan kyytiin, sillä lipunostoon tarvitaan henkilötodistus. Kiinalaiset kutsuvat heitä mustiksi lapsiksi. Mustia lapsia on miljoonia, sillä moni laiton liikalapsi on paperiton kansalainen. Tämä on yksi yhden lapsen politiikan seurauksista. Millaista on elää, kun ei ole virallisesti olemassa?”

https://atena.fi/yhden-lapsen-kansa
Kuva: Atena

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016, Atena) valaisee Kiinan tilannetta vuosina 1979−2015, jolloin kansalaisilla oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus vain yhteen lapseen. Aihe on varmasti monille päällisin puolin mediasta tuttu, mutta Mannisen kirjaan kokoamat vaikutukset ja seuraukset – niin hyvässä kuin pahassa – pääsevät yllättämään asiaan perehtymättömän kokonaisvaltaisuudellaan: yksikään kiinalainen ei ole niiden ulottumattomissa. Yhden lapsen kansa kuvaa hienosti monimutkaisen aiheen eri puolia lukuisten kiinalaisten haastateltaviensa kautta. Liikaa lapsia tehnyt kapinallinen suurperhe, lapsuuttaan suorittava ainokainen ja isä, jonka pojille ei löydy vaimoja elävät yhden lapsen säännöksen vuoksi hyvin erilaisissa tilanteissa.

Yhden lapsen kansa tuo hienosti esille sen, miten valtavat ja syvälliset vaikutukset yhdellä poliittisella päätöksellä voi olla. Voisi kuvitella, että väestörikkaassa maassa sääntöä olisi ollut helppo kiertää, mutta teos tarjoilee leuat pudottavaa faktaa ylimääräisten lapsien hankkimisen seurauksista: jopa raskaana olevien naisten painostus ja sieppaukset pakkoabortteihin, vanhemmiksi tulevien omaisuuden tuhoaminen ja vuosipalkan suuruiset sakot olivat kiihkeimpinä aikoina osa protokollaa. Viralliset perhesuunnitteluviranomaiset kartoittivat naisten kuukautiskiertoja ja vyötärönympäryksiä sekä toteuttivat tarvittavat rangaistukset ”koko maailman hyväksi”. Tutkimusten mukaan edelleen suuri osa kiinalaisista ajattelee valtion tehneen väestönkasvua jyrkästi rajoittamalla palveluksen koko maailmalle ilmastonmuutoksen hidastamisen muodossa, vaikka ainakin teoksessa esiteltyjen tutkimusten ja arvioiden mukaan väestönkasvun jyrkkä hidastuminen on paljolti kaupungistumisen ja vaurastumisen, ei rajoitusten, ansiota. Vuodesta 2015 Kiinan johto onkin jo kannustanut perhekokojen kasvattamiseen, sillä vääristynyt huoltosuhde aiheuttaa uudenlaisia ongelmia maan sisällä.

Manninen on onnistunut yhdistämään tutkimustulokset, haastattelut sekä omat subjektiiviset huomionsa tasapainoiseksi kirjaksi, joka jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille ajatuksille. Sitä tarvitaankin: suuntaan tai toiseen kiihkoilematta kirjoitettu teos on sisällöltään paikoin niin rankka, että kirjaan haastateltujen kohtalot siirtyivät uniinikin. Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja ei kuitenkaan mässäile epäoikeudenmukaisuudella tai surkuttele haastateltujen kohtaloa, vaan he saavat mielestäni äänensä kuuluviin. Eniten ilahduttavat ja hämmentävät autenttisesti kuvatut haastattelutilanteet: modernin, esikoisensa juuri saaneen pariskunnan haastattelu saa aivan uuden suunnan, kun haastattelusta tietämätön perheenpää eli tuore isoisä saapuu kotiin. Toisaalla kauhistunut Manninen saa itse olla hätistelemässä ulkomaalaisesta toimittajasta häikäistynyttä ja meluisaa maalaismiesten joukkoa, jolle olisi aivan luonnollista jäädä kuuntelemaan ystävänsä kälyn kipeää pakkoaborttikertomusta.

Tietokirjana Yhden lapsen kansa sisältää paljon vuosilukuja, nimiä ja tärkeitä tapahtumia, ja niitä kerrataan paljon. Kirjan johdanto esittelee yhden lapsen politiikan ilmiönä sen verran perusteellisesti, että varsinaisissa luvuissa uutta asiaa tulee enää verraten vähän. Sen sijaan tutuksi tulleita käsitteitä ja asioita syvennetään ja tuodaan tilastoista mikrotasolle, yksilöiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Kirjan edetessä itseäni alkoi hieman hermostuttaa teoksen amerikkalaistyylinen metateksti, jossa faktoja tunnutaan toistettavan joka toisessa kappaleessa, usein jopa samoilla ilmauksilla. Toisaalta rauhallinen tahti voi olla myös hyvä asia, eikä lukijana tipu kärryiltä, vaikka faktat eivät olisi jääneet mieleen heti ensimmäisellä kierroksella.

Yhden lapsen kansa on riipaiseva, suunnattoman mielenkiintoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Mannisen kertojanääni on suuressa roolissa, sillä haastateltavien käytöstä ja valintoja olisi välillä vaikea ymmärtää ilman paikallisen odotusten, tapojen ja historian avaamista. Kirjan parasta antia ovatkin elävästi kuvatut tositapaukset sekä länsimaisen kirjailijan ja kiinalaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä nouseva reflektointi. Kuten ansioituneelta tietokirjalta voi odottaakin, mitään ei oleteta, ei edes haastateltavien motiiveja ja totuudenmukaisuutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 45: Palkittu tietokirja

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Follow my blog with Bloglovin

”Tuomari Müller oli nyt joka tapauksessa eronnut mies ja niin ollen myös vapaa. Totta kai hänestä yritettiin arvailla kaikenlaista epämiellyttävää niin kuin eronneista aina. Tehtävä oli vaikea, tuomari oli hämmentävän virheetön mies. Joku penkoi muistista vanhan pirtutrokarinkin asioita. Että ei tuntunut olevan onnea niillä rahoilla, mitkä se oli rikoksilla hankkinut. Mitä ne tähän kuuluivat? Eivät yhtään mitään. Niistä ei saanut aikaan kuin tyhjänpäiväisen jälkiaallokon, joka asettui pian. Tuomari Müller oli komea, tasainen, rehellinen mies. Eikä kukaan voinut valita vanhempiaan, eihän?”

img_20180107_1219431798933703.jpg

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (1994, WSOY) kulkeutui kirjahyllyyni syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen laarista, jossa myytiin WSOY:n varastoihin vuosikymmeniksi pyörimään jääneitä pokkareita. Yritin lukea Finlandia-palkittua klassikkoa jo loppusyksystä, mutta hitaasti käynnistyvä tarina uuvutti noin viidenkymmenen sivun mittaisen yrityksen jälkeen. Toisella kertaa sinnikkyys palkittiin: kansien sisään kätkeytyy hienovaraisesti rakennettu tarina miehestä, joka menetti kaiken, naisesta, joka ei osannut päästää koston kierteestä sekä pikkukaupungista, jossa turhantärkeä politikointi sotkee monen elämän.

Romaanin nimihenkilö, tuomari Gösta Müller, on lapsuudestaan asti osattomaksi jäänyt mies. Bisnestensä kimpussa jatkuvasti häärivä trokari-isä ostaa pieneltä paikkakunnalta liian suuren omakotitalon, johon asuttaa äidittömäksi jääneen Göstan yksin vaihtuvan hoitohenkilökunnan kanssa. Isällä on rahaa kuin roskaa, muttei koskaan aikaa tulla käymään. Ennen pojan ylioppilasjuhlia myös etäiseksi jäänyt isä kuolee, eikä kaukana kasvaneesta ja vuosia vanhemmasta isoveljestäkään ole tueksi. Lahjakkaalle Göstalle epämieluisaksi osoittautuvat lakiopinnot etenevät ennätysajassa, mutta sumussa ja tarkoituksellisesti muista irtautuneena.

Alakuloisen nuoren tuomarin elämän ainoat kiintopisteet sijaitsevat lapsuuden kaupungissa, ja perintötalo ja lapsuudenystävä Martti saavatkin Göstan pian palaamaan paikkakunnalle. Työt pankinjohtajana ovat mielekkäämpiä kuin mies aluksi pelkäsi, ja elämä asettuu hetkeksi uomiinsa. Kohtalo ei kuitenkaan kohtele häntä suopeasti, vaan muutaman tasaisen vuoden jälkeen onni alkaa rakoilla. Perhe-elämän ongelmat eivät riitä, vaan lopulta myös kaupungin kieroilevat silmäätekevät alkavat savustaa trokari-isänsä maineen vuoksi raivorehelliseksi kasvanutta Göstaa asemastaan. Heikoksi käynyt sydän ei enää kestä menetystä toisensa jälkeen, vaan tuomari Müller menehtyy ennenaikaisesti lapsuutensa metsäpolun varteen.

Varsinainen tarina kuitenkin vasta alkaa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Göstan vaiheet päättyvät. Menneisyyden tapahtumaketju pohjustaa tätä laajaa romaania, jossa pikkukaupungin asukkaat uskovat vuorollaan olevansa vallan kahvassa – mutta todellisuudessa auttamattomasti toistensa päätösten ja virheiden armoilla. Kirjan pääjuonta eli 1990-luvulle sijoittuvaa nykyhetkeä emännöi tuomari Müllerin leski Meeri Müller, jonka pikkuporvarillinen elämä Kruununhaan kerrostaloasunnossa koostuu miehensä muiston kirkastamisesta, entisen kotikaupunkinsa paikallislehden nuuskimisesta sekä kaikenlaisen katkeruuden vaalimisesta.

Eläkeläisnaisen arki mullistuu, kun samaisen pikkukaupungin johto alkaa havitella hänen omistuksessaan edelleen olevaa nummea tehtaan rakentamista varten. Meeri on jo vuosikymmenet suunnannut syytökset miehensä maineen häpäisemisestä ja kuolemasta kaupungin johtajistolle, eikä hänellä ole aikomustakaan vuokrata tai myydä tonttia heille. Alkaa yli neljänsadan sivun mittainen tahtojen taistelu, jonka myötä lukija tutustuu lukuisiin tapaukseen sekaantuneisiin kaupunkilaisiin niin menneisyydestä kuin nykypäivästä. Lopulta jäljelle jää kysymys siitä, kuinka pitkään täytyy muistaa. Onko satuttavista muistoista irti päästäminen luovuttamista ja heikkoutta, vai kenties sittenkin helpotusta ja anteeksiantoa?

Kuten jo sanottu, romaani kattaa todella laajalla skaalalla eri aikoja ja elämäntarinoita, ja sen kaikkien juonikuvioiden selittämiseen tarvittaisiin oma romaaninsa. Mahdottoman tehtävän edessä toteankin vain, että tämä teos on Finlandia-palkintonsa aikanaan ansainnut! Romaanissa esitellään noin parikymmentä keskeistä hahmoa, joista jokainen rakentaa osaltaan osuvaa kuvausta pienten piirien kaupungista, jossa asioita päätetään päättämisen vuoksi ja asema ansaitaan sopivien ystävien perusteella. Tarkkanäköiset ja inhimilliset henkilökuvaukset saavat hymyilemään, välillä tuskastumaankin.

Tuomari Müller, hieno mies on raskas kirja aloittaa. Lukijalta pantataan tarinan alussa paljon olennaista tietoa, joka ainakin vaikeutti oman mielenkiintoni säilymistä. Kun tapahtumien ja henkilöiden taustat ja yhteydet sitten alkoivatkin hiljalleen avautua, kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Erityisen vaikutuksen minuun teki tuomari Müllerin ja naapurinsa Martin elinikäisen ystävyyden kuvaus. Liikuttavan jörö ja suorapuheinen suhde jousti elämäntilanteiden mukaan, mutta nuorina vannottu vala ikuisesta luottamuksesta ei pettänyt hyvinä eikä huonoina aikoina. Kaupungin asukkaiden tulehtuneiden ihmissuhteiden ja laskelmoitujen etuuksien keräämisen keskellä miesten välinen hiljainen hyväksyntä, huoli ja toveruus tuntui erityisen koskettavalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

 

Maimu Berg: Muotitalo

”Liittotasavaltojen kaikkien asukkaiden harras unelma oli päästä Moskovaan. Ainakin suurin osa moskovalaisista uskoi niin. Kun Moskovasta saapui kutsu esimerkiksi Taškentin tai Alma-Atan muotitaloon tulla tutustumaan neuvostomuodin uusimpiin suuntauksiin, tappeluhan siitä syntyi. Jokainen, jolla oli vähänkään painoarvoa, tunsi että juuri hänen pitää päästä Moskovaan, maailman napaan, missä on tarjolla savumakkaraa, rapusäilykkeitä, puolalaista hajuvettä, itäsaksalaista hiusvettä, helmiäishuulipunia ja järjettömät valikoimat käsilaukkuja, neulepuseroita ja talvisaappaita.”

img_20180106_132530107704869.jpg
Aloitin kirjavuoteni 2018 lukemalla Maimu Bergin neuvosto-Viroon sijoittuvan muistelmateoksen Muotitalo (Moemaja, 2012; suom. Sanna Immanen, Moreeni 2014). Kun Neuvostoliiton edullisiin ja tylsän käytännöllisiin vaatekappaleisiin kyllästyneet naiset alkoivat haikailla länsimaista tihkuneiden muoti-ilmiöiden perään, oli Neuvostoliitonkin lopulta myönnettävä muodin olemassaolo. Länsimaisten vaikutteiden kitkemiseksi perustettiin muotitaloja, eräänlaisia vaate- ja viihdetuotantoon erikoistuneita valtionvirastoja.

Muotitalot olivat uudenlainen propagandan väline: käytännössä niissä työskennelleet suunnittelijat, taiteilijat ja muotilehtien toimittajat valjastettiin perehtymään paheellisina pidettyihin länsimaisiin muotivirtauksiin ja muokkaamaan ne sitten aatteen mukaisiksi helmoja pidentämällä, arkisuutta korostamalla ja kaula-aukkoja nostamalla.

Muotitalojen työntekijät olivat kuitenkin astetta anarkistisempaa joukkoa, eivätkä aatteet tai puoluepolitiikka heilauttaneet Tallinnan vuonna 1957 perustetun muotitalon naisvaltaista ja nuorta työyhteisöä, ainakaan Bergin kuvauksen mukaan. Tallinnan muotitalo profiloituukin valtakunnan länsimaisimmaksi – ja vallanpitäjien silmissä pahamaineisimmaksi – tyylin tyyssijaksi, jonka Siluett-muotilehden venäjänkielistä sisarpainosta luetaan innolla ympäri Neuvostoliiton.

Maimu Bergin Muotitalo keskittyy Tallinnan muotitalon tapahtumiin 1970-1980-luvuilla, jolloin kirjailija itsekin työskenteli viraston palveluksessa toimittajana. Kirja on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta rakenteeltaan hämmentävä muistelmateos, joka mielestäni melko poikkeuksellisesti vuorottelee niin kirjailijan itsensä kuin muotitalon aikaisen kollegansa ja kirjan päähenkilöksi kuin varkain nousevan Betti Parklain näkökulmien välillä.

Kirjan voi jakaa kolmeen osaan. Kirjan aloitus ja lopetus muodostavat ensimmäisen osan, kirjan synnystä kertovan kehyskertomuksen. Maimu Berg selostaa minäkertojan ottein miten päätyi kirjoittamaan Muotitalon, joka paljastuu lukijalle vasta tässä vaiheessa erään Betti Parklain muistelmateokseksi. Kirjan takakansitekstissä Parklaita ei mainita sanallakaan. Ulkomaalaisen muotisuunnittelijan nimen mukaelma onkin keksitty peitenimi, ja keksittyjä ovat myös kaikkien muiden kirjassa esiteltyjen henkilöiden nimet. Berg ei tekstinsä mukaan pitänyt nyky-Virossa lähinnä kyseenalaisista sukututkimuksistaan tunnetuksi tullutta ex-muotitoimittaja Parklaita muistelmien arvoisena henkilönä, mutta ottaa toimeksiannon vastaan osin päästäkseen sitkeän naisen aneluista, osin runsaan palkkion vuoksi. Lukijoiden käsiin päätynyt lopputulos on kuitenkin mielestäni lähempänä kaunokirjallista ajankuvausta kuin yhden henkilön muistelmateosta.

Rakenteen toisen ja suurimman kerroksen muodostaa itseoikeutetusti Bettin arki Siluett-lehden toimituksessa. Työ poliittisessa neuvostomuotilehdessä on lopulta helpompaa kuin luulisi: kuvailevien tekstien kirjoittaminen ei vaadi suurempaa päänvaivaa, ulkomaille (tai ainakin muualle Neuvostoliittoon) pääsee taajaan eikä puolueeseenkaan tarvitse kuulua, ellei havittele nousujohteista uraa. Siluett-lehden toimituksen ja muotitalon henkilökuntaa aina johtoportaasta mallityttöihin kuvataan lämmöllä, mutta muistoja kultaamatta: jos siltä tuntuu, lukijalle osoitetaan myös sivuhenkilöiden epämiellyttäviä luonteenpiirteitä tai epäonnistuneiden avioliittojen (joita tuntuukin löytyvän) taustoja sivukaupalla. Bettin anekdoottimaiset ja yksittäisistä hetkistä koostuvat muistelmat luovatkin lähes idyllistä kuvaa tavallisen ihmisen elämästä Neuvostoliitossa: aina ei tiedä, mitä kaupasta tällä kertaa saa haalittua ennen erän loppumista, mutta arki on tasaista ja tavallista.

Kolmannen kokonaisuuden luo Bettin lähimenneisyys, joka sijoittuu aikaan ennen kehyskertomuksen kuvaamaa Maimun kohtaamista. Nainen on luonut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen nimeä huuhaa-tutkimuksilla, joiden mukaan Hamletilla on virolaisia sukujuuria. Kunnianhimo vie Bettin länsivaikutteiden saavuttaman Moskovan arkistoihin penkomaan asiaa tarkemmin, mutta matkan myötä hän päätyykin salaperäiseen seikkailuun arkistonhoitaja herra Kirillin kanssa. Vai päätyikö?

Lukijana kolmea lomittaista tarinaa oli paikoin hankala seurata, ja rakenne hahmottuikin kunnolla vasta kirjaa jälkikäteen pohdiskellessa. Olin huomaavinani saman ongelman myös Bergin Kolmea kohtaloa (Kirjutajad, 1987; suom. Raija Hämäläinen, NyNorden 2011) lukiessani. Usealla tasolla etenevät tarinat yhdistyivät lopulta löyhäksi kokonaisuudeksi, mutta pääpainonkin ollessa välähdyksenomaisissa tuokiokuvissa vaikutelma jäi pirstaleiseksi.

Kirjan nimestä ja tapahtumapaikoista huolimatta muoti on tarinassa vain väline, jonka kautta elämää Neuvostoliitossa kuvataan. Lukijalta ei siis edellytetä taustatietoja tai edes kiinnostusta muotimaailmaa kohtaan, vaan yleistiedoilla Viron historiasta ja kulttuurista pääsee pitkälle. Kirja toimii mainiona matkaoppaana ruohonjuuritason (romantisoituun?) Neuvostoliittoon, joka onnistuu yllättämään lämpimillä sävyillään. Muotitalo avasi ainakin itselleni tuoreita katsantokantoja aiheeseen, vaikka hämäräksi jääkin, mitkä käänteistä ovat lopulta totta. Suomalaista mieltä lämmittävät tietysti myös eteläisten naapureidemme ironiset huomiot maastamme.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja