Sivuhenkilö

John Green: Teoria Katherinesta

Hassan nousi ja vakavoitui äkkiä. »Mikä tässä nyt tarkasti ottaen on ongelmana?»
»Ongelma on se, että Katherine jätti minut. Se että olen yksin. Voi luoja, olen taas yksin. Eikä siinä kaikki: olen myös täydellinen luuseri, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen mennyttä kalua, entinen. Katherine XIX:n entinen poikaystävä. Entinen lahjakkuus. Entinen lupaus. Nykyinen paska.»
Kuten Colin oli selittänyt Hassanille lukemattomia kertoja: sanat lahjakkuus ja nero tarkoittavat täysin eri asioita.
Lahjakkuudet oppivat hyvin nopeasti sen, minkä muut ovat valmiiksi selvittäneet: nerot keksivät sen, mitä kukaan ennen heitä ei ole oivaltanut. Lahjakkuudet oppivat; nerot toimivat. Suurimmasta osasta ihmelapsia ei tule aikuisia neroja. Colin oli melko varma siitä, että kuului kovaonniseen enemmistöön.

Yhdysvaltalainen kirjailija John Green on tullut suurelle yleisölle tutuksi erityisesti Tähtiin kirjoitettu virhe -menestysromaanillaan (alk. The Fault in Our Stars, 2012; suom. Helene Bützow, WSOY 2013), josta muokattiin myös hittielokuva muutamia vuosia sitten. Greenin tuotanto luokitellaan yleensä nuortenkirjallisuudeksi tai niin sanotuksi YA-kirjallisuudeksi (lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista young adult), eikä kirjailijan toinen teos, Teoria Katherinesta (alk. An Abundance of Katherines, 2006; suom. Helene Bützow, WSOY 2016), ole poikkeus.

Pääosassa on high schoolin päättötodistuksen juuri saanut Colin Singleton, ihmelapsi ja kävelevä tietosanakirja, jolla on identiteettikriisi ja murtunut mieli. Nuorimies haluaisi olla jotain suurta ja merkittävää, mutta on toistaiseksi vain loistanut koulussa, voittanut television tietokilpailun ja tullut Katherine-nimisten tyttöjen jättämäksi. Nyt koulu on loppu, ja tulevaisuus tuntuu harmaalta.

Ajankohtaisin syy suruun on kuitenkin se, että Colin on juuri tullut tyttöystävänsä Katherine XIX:n jättämäksi. Pakkomielteen kehittänyt Colin on seurustellut vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja viimeisin tapaus oli jo yhdeksästoista samaa nimeä kantanut seurustelukumppani. Nuoresta iästä johtuen useimmat suhteet ovat olleet lähinnä leikkiä, mutta juuri aikuisuuden kynnyksellä tullut ero masentaa pojan täysin. Jotta kesäloma ei menisi vain murehtiessa, Colinin paras ystävä Hassan yllyttää hänet mukaansa keskilänteen suuntaavalle roadtripille. Vanhempien suostuttelun jälkeen pojat ampaisevat matkaan tehtävänään paitsi saada uutta potkua Coliniin, löytää Hassanille kesäksi työpaikka tai ainakin motivaatiota jatko-opintoihin. Tennesseessä päämäärätön ajelu saa loppunsa, kun tienviitta mainostaa Gutshotin pikkukaupungin paikallisena nähtävyytenä arkkiherttua Franz Ferdinandin hautaa. Historian kuin omat taskunsa tuntevat nuoret miehet eivät hetkeäkään usko haudan aitouteen, mutta road tripin hengessä mikä tahansa nähtävyys kelpaa elämykseksi.

Kuten pojat uumoilivatkin, hauta ei ole aito, mutta sillä vierailun kautta he pääsevät osaksi koko kesän mittaista seikkailua. Hautanähtävyyden omistaa paikallinen tehtaanomistaja Hollis Wells, joka asuu tyttärensä Lindseyn kanssa suuressa vaaleanpunaisessa kartanossa. Pojat saavat Hollisilta pestin Gutshotin paikallishistorian keräilijöinä ja majapaikan hänen talostaan, ja hetken kaikki tuntuu rullaavan hyvin: vanhemmat voivat olla rauhallisin mielin kun pojilla on työpaikka, eivätkä Katherinetkaan kummittele Colinin mielessä enää aivan yhtä paljon. Paikallisia mekaanisesti haastatellessa Colinin mielessä on jopa tilaa hänen tulevalle läpimurrolleen: teoria ja matemaattinen kaava Katherineista ja Colineista eli jättäjistä ja jätetyistä alkaa hiljalleen muovautua.

Pienuudestaan huolimatta Gutshotin kaupunki tarjoaa paljon häiriötekijöitä akateemiselle ajattelutyölle. Hollis on armoton pomo, joka pitää tarkkaan huolen siitä, että pojat työskentelevät minuutilleen oikean ajan. Toisaalta naisen tekemiset alkavat herättää epäilyksiä, ja totuus tehtaasta on tutkittava… Pahemmin Colinin ajatuksenjuoksua sotkevat kuitenkin ihmissuhteet. Hassan alkaa yhtäkkiä islamilaisen vakaumuksensa vastaisesti seurustella (huolestuttavaa!), Hollisin tytär Lindsey osoittautuu ulkokuortaan fiksummaksi ja kiinnostavammaksi (vielä huolestuttavampaa!) ja ennen kuin poika huomaakaan, Lindsey ja hän jakavat salaisuuksia, joita tyttö ei jaa edes poikaystävänsä – joka myöskin sattuu olemaan Colin – kanssa (huolestuttavinta!). Onkin selvää, ettei kesästä Gutshotissa selvitä ilman välienselvittelyjä suuntaan ja toiseen. Niiden lopulta selvittyä elämä näyttää Colinista jotenkin kummalla tavalla erilaiselta – ahdistus omasta riittävyydestä on kadonnut ja nuori aikuisuus kolkuttelee kutkuttavina mahdollisuuksina ovelle.

Teoria Katherinesta oli nopealukuinen ja ehdottoman sujuvasti kirjoitettu teos, mutta en saanut siitä irti niin paljon kuin kannen mainostekstien perusteella etukäteen kuvittelin. Kirja myös sisältää yllättävän paljon matematiikkaa: Colinin kuvitteellinen teoria ei olekaan pelkkää kuvitelmaa, vaan sen etenemistä pääsee lukijakin seuraamaan pitkin sivuja esiintyvinä graafeina ja pohdintoina. Kirjan lopusta löytyy vielä liitteenä kirjailijan hyvän ystävän, Chicagon yliopiston apulaisprofessori Daniel Bissin yksityiskohtainen mutta populaari selitys rakkaussuhteiden kaavasta ja toiminnasta, jonka hän kirjaan loi Greenin pyynnöstä.

Otollisimpina kohderyhminä pitäisin äkkiseltään yläaste- tai lukioikäisiä, matematiikasta kiinnostuneita nuoria. Kirjan päähenkilöiden hieman kliseinen nörtteys (johon viitataan paljon) ja nuorten miesten näkökulmasta kerrottu tarina kenties etäännyttävät osan lukijoista huumorista huolimatta: esimerkiksi Hollisin tehtaan ykköstuotteeseen, tamponeihin, viitataan asiana, josta pojat eivät paljoa tiedä eivätkä ”haluakaan tietää”, ja Lindseyn ulkonäköä kuvaillaan mielestäni huomattavasti enemmän kuin Colinin ja Hassanin.

Kirja ansioituu kuitenkin monien tärkeiden asioiden esiin nostamisessa: miehillä on ulkonäköpaineita, tulevaisuus tuntuu epävarmalta lukion päätyttyä ja ihmissuhteet ovat välillä yhtä sotkua. Ilahduttavasti Hassan kuvataan aivan tavallisena tyyppinä, ja islamin usko sekä arabian kieli esitetään tuoreella tavalla: yleisnero Colin keskustelee Hassanin perheen kanssa arabiaksi – mutta vain kunnioituksesta, ei perheen englanninkielen puutteiden vuoksi – ja syrjäistä Gutshotia lähestyessään Hassan pohtii varovasti, luulevatkohan vanhat ihmiset häntä terroristiksi. Kirjan johtotähtenä voikin pitää elämän tarkoituksen pohdinnan ohella kaikenlaisten ennakkoluulojen purkamista – Colinkin pääsee lopulta yli Katherineistaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Helmet-lukuhaaste 2018: ajatuksia ja kohokohtia

Vuoden viimeinen päivä on käsillä, joten myös lukuhaaste 2018 kuopataan virallisesti tänään. Olipahan kirjavuosi! Heti alkuun on todettava, että kuluneesta vuodesta muodostui kirjallisesti ilahduttavan monipuolinen; listalle karttui paitsi suosikkilajiani proosaa, myös tietokirjoja, novellikokoelmia, runoutta ja draamaa. Lähes jokainen haasteen 50:stä kohdasta tuntui innostavalta, mutta en myöskään antanut listan rajoittaa valintojani liikaa. Enimmäkseen luin itseäni muutenkin kiinnostavia teoksia, mutta ilman haastekohtien tuomaa inspiraatiota ne olisivat saattaneet jäädä roikkumaan lukulistalle vielä vuosi(kymmeni)ksi. Toisaalta haastekohdat innostivat etsimään aivan uusia kirjoja kirjastoreissuilla, tarttumaan lukuhaasteen Facebook-ryhmässä vinkattuihin vaihtoehtoihin ja valitsemaan lukulistalle niitä vieraampiakin kirjallisuudenlajeja.

Perfektionistisena luonteena vähän kismittää, että ensimmäinen lukuhaasteeni jää hieman vajaaksi. Vuonna 2018 ylsin 40:een haasteen mukaiseen kirjaan, jotka löydät listauksena täältä. Haasteen ulkopuolella luin kuitenkin vielä muutamia haasteisiin sopimattomia kaunokirjallisia teoksia opintoja varten sekä runsaasti teoriakirjallisuutta, joten kokonaissaldoon voin olla tyytyväinen. Vuosi oli poikkeuksellisen kiireinen erityisesti graduprojektin vuoksi, mutta siitä huolimatta lukeminen pysyi erottamattomana osana arkea ja juhlaa. Lukuhaastetta voi siis hyödyntää paitsi sisältöjen monipuolistajana, myös lukutahdin ylläpitäjänä! Haasteen tarjoama numeerinen tavoite konkretisoi lukemiseen käytettävää aikaa mielestäni hyvin, sillä tarkan tavoitteen myötä osan turhasta haahuilusta somen ja kilpailevien vapaa-ajanviettotapojen ääreltä vaihtaa helpommin lukuhetkeen. Nautin tarinoista suuresti myös muissa muodoissa, mutta haasteen myötä oli kätevä palauttaa osa elokuvien ja tv-sarjojen valtaamasta ajasta takaisin lukuharrastukselle, joka niin helposti jää paitsioon.

Toisaalta on tärkeää olla tekemättä haasteesta itsetarkoituksellista lisästressitekijää. Itsekin ehdin kesän kiireisimpinä kuukausina jo hetken hermoilla haasteen etenemättömyyden vuoksi ja rauhoituin vasta, kun ymmärsin, ettei kirjojen määrällä ja lukuvauhdilla oikeasti ole merkitystä – tämähän on puhtaasti itseäni ja lukuharrastustani varten. Blogin kirjoittaminen lukemisen ohella toki vei myös jonkin verran mahdollisesta lukuajasta, mutta lopulta tämä on ollut itselleni vain rikastuttava tekijä: olen jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjaa, ja sen laajentaminen blogin muotoon ei ole tuntunut liian suurelta hypyltä. Itselleni kirjan herättämien ajatusten ylös laittaminen on oleellinen osa lukukokemusta, ja hyvin usein tekstiä pyöritellessä ymmärtää aivan uusia puolia lukemastaan. Suosittelen kaikille tiiviimmässä tai laajemmassa muodossa!

Näiden saatesanojen pohjalta ei siis liene yllätys, että lähden mukaan myös vuoden 2019 lukuhaasteeseen, ja tuttuun tapaan tulen päivittämään kokemukseni myös tänne blogin puolelle. Uudet haastekohdat julkaistiin jo aiemmin joulukuussa, ja listauksen niistä löydät paitsi täältä blogistani, myös Helmet-kirjastojen omilta sivuilta. Jännityksellä ja innolla jo odotan, millainen kokonaisuus vuoden 2019 kirjoista muodostuukaan! Ennen kuin kulunut vuosi jää aivan unholaan, haluan kuitenkin nostaa vielä muutamia kohokohtia tämän lukuhaasteen varrelta.

Koskettavin lukukokemus
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
Kirjan muisteleminenkin herättää kihisevää kiukkua epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea se oli riipaiseva muistutus siitä, miksi tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen. Naisten huono asema korreloi epävakaan ja sotaisan yhteiskunnan kanssa, joten yhtäläiset vapaudet todella ovat jokaisen asia.

Hämmentävin lukukokemus
Charlotte Brontë: Professori
Tässäpä oiva esimerkki kirjasta, joka ei ole vanhentunut arvokkaasti. Rivien välistä pilkottava, erikoinen asenne kirjan naishahmoja kohtaan, avoin rasismi ja frenologiset uskomukset eivät vastanneet odotuksiani brittiläisestä romantiikasta.

Vaikein haastekohta
Useampi kohta jäi täyttämättä ajan puutteen vuoksi, mutta viimeiseksi jääneitä yhdistää tietyllä tavalla myös haastavuus. Esimerkiksi kohtien 12. Sarjakuvaromaani, 29. Kirjassa on lohikäärme ja 44. Kirja liittyy johonkin peliin vaikeus liittyi ensisijaisesti omiin lukutottumuksiini: kun en tavallisesti lue fantasiaa, urheilukirjoja tai sarjakuvia, niihin ei tullut ensimmäisenä tartuttuakaan. Ehkäpä ensi vuonna pitäisi yrittää hankkia kokemuksia myös näiltä alueilta!

Vuoden yllättäjä
Heli Laaksonen: Sulavoi
Runojen lukeminen on minulle yleensä vaikeaa, mutta tämä kokoelma tuntui alusta asti hymyilyttävältä ja jätti pitkäksi aikaa keveän mielen. Kerrassaan hurmaava teos, joka sulatti hykerryttävillä rakkausrunoilla ja murteellaan.

Mahtavaa ja kirjarikasta uutta vuotta 2019!

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Mikä on ollut vuosisatojen ajan länsimainen hyvän miehen ihanne?
Se on herrasmies.
Herrasmies on yhä elävä kulttuurinen hahmo. Siitä todistaa se, että minäkin luulin tuntevani mitä siihen kuuluu, vaikka olin tuosta ihanteesta hyvin kaukana. Olen tämän vuoden jälkeen oppinut paljon paremmin ymmärtämään, mitä herrasmies tarkoittaa, mutta tuona keväänä päätin laittaa vedon sisään. Laitoin oman panokseni sille, että paras tavoite, johon voisin miehenä pyrkiä, olisi tulla herrasmieheksi. Panos oli vuosi elämästäni.

Joonas Konstigin realityproosana markkinoitu romaani Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017) on nimensä herättämiä mielikuvia monin verroin samastuttavampi ja fiksumpi, jopa filosofinen teos. Kirjan lähtökohtana toimivat kirjailija Konstigin omat tarpeet ja toiveet: kun kolmilapsisen perheen isä huomaa käyttävänsä samanlaisia kriisienratkaisukeinoja kuin perheen uhmaikäinen (lue: karjumista ja kiukuttelua), syntyy päätös vuoden mittaisesta herrasmieskokeilusta, jonka aikana opetellaan niin perinteisiä herrasmiestaitoja kuin sukelletaan syvälle niin hyve-etiikkaan kuin antiikin ajattelijoiden totuuksiin. Matka kuvataan ironisen hauskasti ja raa’an rehellisesti tässä päiväkirjahenkisessä teoksessa, josta jokainen löytää uutta ajateltavaa.

Vuosi herrasmiehenä on viihteellisestä otteestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kevyttä luettavaa; lähtökohtana kun on kysymys siitä, miten olla hyvä ihminen. Konstig ruotii omia luonteenheikkouksiaan ja teini-ikäisenä vakiinnutettuja käytösmallejaan rehellisesti, ja yhdistettynä vankkaan ja monipuoliseen teoriaan lopputulos on oikeasti syvällinen. Konstig pureutuu alusta asti paitsi omiin henkilökohtaisiin kipu- ja kehityskohtiinsa, myös hurjaan määrään klassisia ajattelijoita. Konstigin matkaa ohjaavat herrasmiehet ympäri maailman: miehen malleja ja ihanteita tutkitaan muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen, lordi Chesterfieldin, kreivi Baldesar Castiglionen, Mannerheimin ja Matti Klingen kirjoitusten, elämien ja neuvojen avulla. Siinä sivussa lukijakin oppii melkoisen annoksen muun muassa ritariromantiikasta, character-käsitteestä kuin herrasmies-sanan alkuperästä.

Koska kyseessä on realityproosa, Konstig ei jää vain reflektoinnin ja teorian tasolle, vaan päiväkirjaan syntyy merkintöjä myös erilaisten konkreettisten taitojen opettelusta. Armeijaa käymätön entinen punkkari perehtyy perusteellisesti muun muassa Kadettikouluun, opettelee käytöstapojen saloja Kaarina Suonperän ohjauksessa, osallistuu ratsastus- ja miekkailutunneille, tekee vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, liittyy rugby-joukkueeseen ja alkaa kerätä klassisen oikeaoppista vaatekaapin sisältöä tyyligurujen ja miestenpukimoiden ohjeilla. Kimara erilaisia kokeiluja alkaa vaikuttaa yllättävästi myös arjessa; pian pienet tyttäretkin saavat opetella ruokailutapoja Konstigin järjestämässä prinsessaravintolassa ja suhde vaimoon, Kaisaan, alkaa voida paremmin kuin aikoihin, kun asioista huomauttelu ja rasvaisten äijäjuttujen puhuminen alkaa tuntua uusien oppien valossa turhalta.

Konstigin teos on hengästyttävä paketti yleissivistystä ja tapahistoriaa, mutta virkistäväksi ja nautittavaksi sen tekee omakohtainen ote. Vaikka vastoin ennakko-odotuksiani jopa rugbyn historiakin osoittautui itsessään kiehtovaksi aiheeksi, eniten ilahdutti läpi kirjan juokseva avoin parisuhteen kuvaus. Alussa provosoivaksi itseään kuvaava Konstig käy läpi paitsi ulkoisen, myös valtavan sisäisen muodomuutoksen, jonka lopputuotteet itsehillintä, muita oikeasti arvostava käytös ja laajentunut maailmankuva eivät voi olla heijastumatta myös avioliittoon. Harvoin lukee yhtä todenmukaista ja ajassa olevaa parisuhdekuvausta kuin tässä kirjassa – riitojen ja rahahuolten keskeltä löytyvä yhteinen sävel ja Konstigin kauniit sanat läheisistään todella liikuttavat. Hyve-etiikan ylevä perusajatus, oman luonteen jatkuva jalostaminen, realisoituu tässä kirjassa koskettavasti ja innostavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 40/50
Kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa