kotimainen kirjallisuus – Sivu 3

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Menestyskertomuksissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka on tänään yhtä elinvoimainen kuin yli 2000 vuotta sitten. Kaavaa on vain kyettävä käyttämään entistä taitavammin kulttuurin kehittyessä ja yleisön vaatimustason noustessa. Näin ovat tehneet esimerkiksi monet bestsellerkirjailijat: he kertovat ikivanhoja tarinoita, mutta sijoittavat ne tieteen, bisneksen, suurvaltapolitiikan tai huipputeknologian maailmaan.

Ari Hiltusen jo muutaman vuosikymmenen ikään ehtinyt tietokirja Aristoteles Hollywoodissa – menestystarinan anatomia (Gaudeamus Helsinki University Press 1999) valottaa sitä, miksi toiset tarinat menestyvät ja toiset eivät. Pääpaino on Hollywood-elokuvissa, mutta samoja oppeja voi hyödyntää missä tahansa tarinankerronnassa tv-sarjoista tietokonepeleihin – ovathan innoituksena antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuuden oivallukset. Nimensä mukaisesti kirja perkaa erityisen tarkkaan Aristoteleen Runousoppia (n. 330–320 eaa.), joka ohjeisti tragedian (vakavan draaman) kirjoittajia pyrkimään kohti ”oikeaa nautintoa” – kaavaa, jolla lukija saadaan nauttimaan maksimaalisesti juonesta, henkilöistä ja esityksen kokonaisuudesta.

Aristoteleen kirjoituksista tiedetään jääneen puuttumaan osa, joten nykylukijan tuntema Runousoppi on erilainen teos kuin se, millaiseksi se alun perin tarkoitettiin. Hiltunen korostaa, että hänenkin perusteellinen teoksensa on vain yksi tulkinta Aristoteleen kirjoituksista, eikä menestyksen kaava edes kaikkiaan ole laitettavissa Aristoteleen nimiin: kansansadut ja sankarimyytit ovat olleet osa ihmisten elämää jo historian alkuhämärissä. Runousoppikin on kirjoittajansa subjektiivinen näkemys, mutta sen ansio piilee siinä, että se on koonnut näitä perin pohjin tuntemiamme hyvän, mukaansa tempaavan tarinan piirteitä yhteen kaavoiksi ja suosituksiksi, kirjoittajien tueksi.

Mikä tuo mystinen menestymisen kaava sitten on? Hiltusen tulkinta Aristoteleen opeista tiivistyy hyvän juonen strategian, sankarimyyttiä mukailevan päähenkilön ja jo mainitun oikean nautinnon rakentamisen ympärille. Jos tarinan juoni sisältää tunnistamisen (anagnorisis), äkkikäänteen (peripeteia) ja kärsimyksen (pathos), rakenteesta saa Aristoteleen mukaan tarpeeksi monimutkaisen. Silloin myös katsoja tai lukija pääsee syvälle niihin tunteisiin, jotka mahdollistavat tarinaan eläytymisen: sääli, pelko ja niistä vapautuminen eli katharsis on tarjottava niin antiikin tragedian katsojalle kuin nykyajan leffapenkin kuluttajalle. Suuri rooli on myös oikeanlaisella päähenkilöllä. Hänen on oltava pidetty, moraalisesti oikeamielinen, rohkea – siis sanalla sanoen jo kansansaduista tuttu sankari, joka selvittää tiensä läpi lähes ylivoimaisten esteiden. Kun nämä osat ovat koossa, voi yleisö päästä oikean nautinnon (eli jatkuvan jännityksen ja siitä vapautumisen) äärelle.

Helsingin yliopiston kustantama kirja on tieteellisellä tarkkuudella tehty. Vaikka takakansi mainostaa teoksen sopivan niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin menestystarinoista muuten vain kiinnostuneille, on vähemmän Runousoppia ja muuta kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa tuntevien lukijoiden hyvä varautua melko raskaslukuiseen kokemukseen. Hiltunen kirjoittaa selkeästi ja erilaista teoriataustaa mielenkiintoisesti avaten, mutta tiedon ja erilaisten kaavojen määrä sekoittaa pään nopeasti – paljon informaatiota sisältävä teksti onkin parhaimmillaan osissa kahlattuna. Kokonaisuutta keventävät Hiltusen Shakespeare-, elokuva- ja tv-sarja-analyysit, joita on ripoteltu niin kappaleisiin kuin kirjan liitteiksikin.

Aristoteles Hollywoodissa on kattava teos, josta riittää varmasti pureskeltavaa useaksikin lukukerraksi. Hiltusen mielenkiintoiset tulkinnat sekä antiikin ja Hollywoodin menestystarinat yhteen liittävät analyysit tuntuvat raikkailta vuosikymmentenkin jälkeen, ja kirja on käännetty myös englanniksi (Aristotle in Hollywood, Intellect Ltd, 2001). Vaikka kirja ei ole suoranainen kirjoittamisen opas, sitä lukiessa alkaa kaivata näppäimistön äärelle: hyvin selostetut teoriat ja kaavat suorastaan kutsuvat kokeilemaan itse.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

Oikeastaan, äiti mietti, hän ei ollut koskaan pitänyt erityisen tärkeänä omaa lomanautintoaan. Aina oli ollut tärkeämpää, että muilla oli hauskaa. Osin se liittyi rahaan. Matkat maksettiin lähestulkoon aina hänen pussistaan. Hän ei halunnut näyttää, kuinka paljon häntä oikeastaan kirpaisi tämänkertainen useamman tuhannen euron lovi säästöissään. Toiseksi se liittyi koko lomamatkan ideaan – siihen erityiseen, jota se oli lupailevinaan.

Elina Viinamäen novellikokoelma Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita (Atena 2021) käsittelee tuttuja aiheita – parisuhdetta, arjen pieniä neurooseja, negatiivisia mutta peitettyjä tunteita – raikkaalla tavalla vinksahtaneesti, absurdilla huumorilla ja jopa hitusen epämiellyttävästi. Viinamäen kerronta on suoraa, helppolukuista kieltä, mutta usein pienestä arkisesta yksityiskohdasta liikkeelle lähtevät juonikuviot ovat täynnä todellisuuttamme ja ihmismielen kummia koukeroita kommentoivaa mielikuvitusta.

Viinamäen yhdeksästä novellista koostuva kokoelma ei kerro yhtenäistä, jatkumolla kulkevaa tarinaa, vaan kokoaa yhteen joukon erilaisia inhimillisyydessään hieman surkuteltavia, jopa luotaantyöntäviä tilanteita tai ihmisiä ajatuskulkuineen. Realistisista miljöistä ponnistetaan usein vauhdilla todellisuuden rajoja koettelevaan liioitteluun: naapurusto kääntyy epäterveellisiä einesruokia ja alkoholia lähikaupasta ostavan perheenäidin kimppuun kultin voimalla. Aviomies suostuttelee sairastunutta mutta edelleen hyväkuntoista (ja ennen kaikkea vastentahtoista) vaimoaan eutanasiaan oman mukavuutensa tähden. Leski ei saa hautajaisissa rauhaa miettiessään kuolleen puolisonsa puvun hintaa ja brändiä. Kokoelmassa leikitellään jatkuvasti täydellisen uskottavuuden ja hirtehisen huumorin välillä, ja erityisesti parrasvaloihin pääsevät erilaiset rumat, yleensä peitellyt tunteet.

Kokoelman tarinoita yhdistää myös vahva yllättävyyden elementti. Joissain teksteissä lukijan odotushorisontti kiepautetaan ympäri jo ensimmäisissä kappaleissa. Monia Viinamäen tekstejä voi kuitenkin lukea pitkällekin, ennen kuin kertoja antaa vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä, miltä aluksi näytti – tai mitä oli siinä aluksi näkevinään. Temput onnistuvat, sillä toisinaan ahneuden, oman edun tavoittelemisen tai päähänpinttymän kuvaukset ovat niin epämiellyttäviä, ettei soppaan osaa odottaa yhdistettäväksi huumoria. Tämä yhdistelmä on toimiva ja voimakas, ja tuo tummissa sävyissään ja omalaatuisessa psykologisessa kuvauksessaan mieleen niin Lucia Berlinin kuin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Viinamäki on monipuolinen kirjoittaja, jonka novellit vaihtelevat kirjemuotoisista monologeista dialogin täyttämään kerrontaan sekä hahmojen sisäisen mielenmaiseman kuvaukseen. Tarinoissa hypätään myös ilahduttavan erilaisten ihmisten saappaisiin. Mukana on työhönsä kyllästynyt ja sitä häpeävä uraohjaaja, useampi erilaisen ja eri elämänvaiheessa olevan perheen äiti, henkisen tasapainonsa aivan yllättäen menettänyt stalkkeri, puolisonsa asenteeseen väsähtänyt puoliso, joka päättää viimein napauttaa… Kukaan ei ole mustavalkoisesti menestynyt tai epäonnistunut, hyvä tai paha, vaan jokainen pyristelee eteenpäin sattumuksien ristiaallokossa. Viinamäki ei tarjoa runsaita taustatarinoita tai selityksiä oudoille suunnille, vaan lukijan on vain hypättävä täysillä mukaan novellien kiinnostavaan, erikoiseen maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

miten kaikki alkoi
siitä olisi paljon
mutta jätetään se nyt

millaista kaikki oli pitkään
paljon olisi siitäkin

säteilit niin että
minä aina nauroin
muistatko rakas

Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003) on proosarunoteos rakkaudesta, parisuhteesta ja sen päättymisen jälkeisestä ajasta moninaisine tunteineen. Juonellinen, nimettömäksi jäävän miesminäkertojan näkökulmasta kerrottu teos on runokokoelmien tapaan ilmavasti aseteltu ja nopea luettava, mutta Kotron oivaltava kielellinen leikittely saa pysähtymään tekstin äärelle pidemmäksikin aikaa. Mitaton, loppusoinnuton ja jopa välimerkitön ulosanti antaa runsaasti tilaa lukijan omille mielikuville.

Teoksen nimi, Sanovat sitä rakkaudeksi, antoi tietysti odottaa pohdintaa rakkaudesta, mutta Kotron fokus onkin oikeastaan rakkauden päättymisessä. Teema näkyy myös neljän luvun nimissä ja pituuksissa: ensimmäinen, valoisa ja lemmentäyteinen luku on lyhyin, sen jälkeen seuraavat luvut ovat aina toistaan pidempiä sekä teemoiltaan hankalampia ja ongelmien täyteisempiä. Luvut tukevat kokonaisuuden jokseenkin kyynistä mutta antautunutta asennetta: runoissa puhuu rakkaudessa pettynyt mies, joka ei erehdy luulemaan huumaa pysyväksi tilaksi – enää.

Ensimmäinen luku, Yksi (alku), kuvaa muutamilla sivuillaan rakkauden ensihuumaa, suloista vilpitöntä onnea ja maailmojen kohtaamista menneessä aikamuodossa. Kaikki on jo ohi, mutta puhuja ei vielä halua päästää irti muistoista tai entisestä rakastetustaan, ja mies jopa puhuu hänestä edelleen rakas-hellittelynimeä käyttäen: ”muistatko niinä alkuaikoina rakas / silloin aina otit minusta kiinni /nauroit että / nämäkin ovat aivan alkuaikoja – – ”.

Pian siirrytään kuitenkin lukuun Kaksi (post festum) ja rakkauden kivikkoihin: parisuhde ei ollutkaan vain auvoa, vaan kahden ihmisen hioutuessa toisiaan vasten juhlat tosiaan päättyvät joskus. Tulee ensimmäisiä ryppyjä, mutta tulee myös riitoja, epävarmuutta jatkamisen kannattavuudesta, uskottomuutta ja loukkaavia sanoja – ja lopulta ero. Luvussa Kolme (in vino veritas) miespuhuja hukuttaa näitä murheitaan perinteisin menetelmin alkoholiin. Humalaiset illat johtavat uusiin epätoivoisiin yrityksiin ja yöllisiin jankkauksiin, mutta parisuhde on jo mennyttä.

Neljäs luku, Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin), erottuu muista seesteisyydellään. Puhuja ei koe enää vahvaa intohimoa muttei vihaakaan, sillä onnenhetket ja vaikeudet ovat saaneet päälleen nostalgian rauhoittavan verhon. Sen läpi kaikkea mennyttä voi tarkastella haikeudella ja lämmöllä: ”mutta nyt kun olet poissa / jotenkin oudosti olet tallella / juuri sellaisena kuin haluan”. Tunteita ei silti luvusta puutu, vaan läsnä ovat niin pettymys, helpotus kuin kaipauskin. Entinen pariskunta on jatkanut ystävinä, mutta se ei ole helppoa, sillä vahvat tunteet eivät haalene noin vain. Kotro kirjoittaa viimeisessä luvussa upeasti menettämisen sekä eteenpäin menemisen vaikeudesta. Muissakin luvuissa mukana ollut miehen herkkyyden ja sallittujen roolien teema on koskettava.

Ajatuksenjuoksumainen, ryöppyävä muoto, negatiivisten tunteiden vapaa esitys sekä alkoholin ja parisuhteen ongelmien yhteen kietoutuminen tuovat heti mieleen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -teoksen. Siihen Kotrokin taitaa tietoisesti viitata: tekstissä vilahtavat niin nimi Henrik kuin lausahdus ”se oli vuosisadan virhe rakas”. Intertekstuaalisista viitteistä huolimatta Kotron tyyli on silti omanlaisensa, ja erityisesti sen tunnistaa ilahduttavasta kielellä leikittelyistä. ”Niin hyvin näet lävitseni että pelottaa / näetkö minua enää ollenkaan” sekä ”se ei mennyt oikeuteen asti / se meni vääryyteen asti” ovat hyviä esimerkkejä Kotron aforismimaisista lausahduksista, jotka saavat pohtimaan sanojen kirjaimellisia ja totuttuja merkityksiä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Suvi Ratinen: Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Sangen erilaisia ovat myös päähenkilöidemme huoneet: joku kirjoittaa enonsa vintillä sahanpurujen seassa ja toinen sanelee sihteerille silkkityynyjen seasta pylvässängyssä suuressa kartanossaan. On paitsi vankilan myös mielisairaalan ja keuhkotautiparantolan pihoille aukeavia ikkunoita, ja merelle ja järvelle. On mustahirsinen, lumivalkoisilla pellavilla pehmennetty kalastajamaja ja saunakamari, jonne sulkeudutaan kesäyön hämäriksi tunneiksi. Olemaan yksin ja hiljaa, miettimään ja ehkä kirjoittamaan.

Suvi Ratisen tietokirja Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021) keskustelee hurmaavasti Virginia Woolfin Oma huone -klassikkoteoksen kanssa: siinä missä Woolf määrittelee optimaaliset kirjoitusolosuhteet naiskirjailijoille, Ratinen tarkastelee, miten ne toteutuivat Woolfin kollegoilla ja aikalaisilla 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Runsaalla arkistokuvituksella höystetty teos on kattava ja asiantuntevasti koottu, mutta ei tukahduta inspiroivaa aihetta suurten faktojen alle: päinvastoin, kirjaa lukiessa tekee mieli lähteä kurkkimaan Helsingin kantakaupungin rakennuksiin ja alkaa rakentaa ihka omaa kirjoituspesää kirjallisten suurnaistemme jalanjäljissä.

Ratinen rajaa laajan aiheen keskittymällä päähenkilöihin, jotka edustavat Suomen nuoressa kirjallisuushistoriassa vasta toista naiskirjailijoiden sukupolvea. Teos on johdannon ja loppusanojen ohella jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokaisessa tutkitaan yhden kirjailijanaisen elämää asuinpaikkojen ja työtilojen näkökulmasta – ne olivat useimmiten samoja tiloja. Mukana on kaiken kansan tuntemia klassikkokirjailijoita kuten Maria Jotuni, Aino Kallas ja L. Onerva, mutta myös muutamia vain oman aikansa tähdiksi jääneitä kirjoittajia, kuten Elsa Heporauta ja Ain’Elisabet Pennanen. Kaikista kirjaan mukaan otetuista kirjailijoista löytyy kuitenkin sen verran kirjeenvaihto-, päiväkirja- ja muuta taustamateriaalia, että heistä ja työskentelypisteistään maalautuu lukijalle elävä kuva.

Vaikka lukija olisi jo tuttu osan päähenkilöistä kanssa, kirja tarjoaa varmasti uuden ja mielenkiintoisen ikkunan heidän historiaansa. Kirjailijoiden elämäntarinoihin saa uudenlaista otetta, kun pääsee lukemaan heidän elämästään kotien ja väliaikaisempienkin asuinolojen kautta: juuri siellä paljastuu se kirjoittamisen työläs, raivostuttava ja silti palkitseva arki, jota ei valoteta yhtä paneutuneesti muunlaisissa elämäkerroissa. Arkistomateriaaleissaan naiset kaipaavat yksinäisyyttä ja äänieristystä kuin Woolfin teoksessa konsanaan, tosin jo ennen Woolfin teoksen ilmestymistä: monelle ajat sairaalassa tai jopa vankilassa olivat sitä hedelmällisintä aikaa, kun lapset, seuraelämä ja velvollisuudet jäivät pois. Kirjailijoiden kaipuu ajattelun ja olemisen rauhaan lienee yleismaailmallinen piirre, mutta naisilla ei siihen ole ollut yhtäläistä mahdollisuutta ennen omaa taloutta ja tasa-arvoa.

Omat huoneet kiinnostanee ainakin kolmen aiheen intoilijoita. Yhtäältä se on sukellus kotimaisen kaunokirjallisuuden henkilöhistoriaan, toisaalta mielenkiintoinen retki erityisesti helsinkiläisen kaupunkikulttuurin ja asumisen historiaan. Vaikka päähenkilöt viettävät aikaa ja kirjoittavat myös vanhan ajan pitkillä ulkomaanreissuilla ja muualla Suomessa (erityisesti erilaisilla kansallisromanttisilla kesäasunnoilla), ovat toisen sukupolven naiskirjailijat vielä voittopuolisesti helsinkiläistä, hyviin naimisiin päätynyttä tai jo valmiiksi akateemisesta tai hyväosaisesta suvusta ponnistavaa väkeä. Tämä näkyy myös kaupunkikotien käyttötarkoituksissa: harvalla naiskirjailijalla oli mahdollisuutta yksityisyyteen kotonaan, sillä ne olivat monesti edustustiloja, joissa pyörivät jatkuvasti myös professorimiesten oppilaat ja kollegat, kaupungin kerma illallisilla ja muut taiteilijat verkostoitumassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista.

Kolmas ja kenties tässä viehättävin teema on kuitenkin kirjoittamisen mahdollistajien tutkiminen: millaisissa oloissa klassikkoteoksia on edes mahdollista kirjoittaa? Tätä tutkiessa Ratinen päätyy kuljettamaan lukijan väistämättä feminististen kysymysten äärelle. Miksi ammatikseen kirjoittaneille, aikalaistensa tunnustuksen saaneille naiskirjailijoille ei monesti edes yritetty järjestää omaa työpistettä, vaan heidän tuli kirjoittaa olohuoneen melussa tai makuuhuoneen nurkassa – vaikka kodeista löytyi lähes poikkeuksetta aviomiehen oma työhuone, jopa erillinen kirjastokin? Miksi naisen, tuohon aikaan siis monesti automaattisesti äidin, aika oli ensisijaisesti perheen ja toissijaisesti työn, vaikka kaikissa professoriskodeissa oli erikseen palveluskuntaa hoitamassa lasten kasvatusta, kokkausta ja järjestelyjä? 1800- ja 1900-lukujen asumis- ja arkijärjestelyiden kuvaus paljastavat suuria yhteiskunnassamme tapahtuneita muutoksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Juhani Aho: Juha

Marja teki tuvassa jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa?

Juhani Ahon uran myöhäisiin merkkiteoksiin kuuluva Juha (1911; luettu painos SKS 1994) maalailee klassisen kolmiodraaman Suomen metsiin ja koskien ääreen, aivan Venäjän rajalle. Yksinkertainen, jopa melko perinteinen tarina avioliiton rikkoutumisesta saa lähes maagisia sävyjä Ruotsin vallan aikaisen Suomen mielikuvituksellisesta kuvauksesta: jännittävät karjalaiset, rajantakaiset miehet liikkuvat maaseudulla paitsi kaupittelemassa jännittäviä ja kalliita esineitä, myös ryöstämässä kaiken haluamansa rikkaille mailleen. Tragedian tavoin vääjäämättömään loppuun etenevä kertomus onnistuu kuitenkin kääntämään kliseet kiinnostaviksi, dramaattisiksi käänteiksi.

Ahon vahvuuksiin kuuluvat mielestäni aina elävät ja kokonaisen oloiset henkilöhahmot. Juhan nimihenkilö, jo iäkkäämpi mutta edelleen työtä pelkäämätön ja riuska talonomistaja Juha on sympatiat herättävä hahmo. Mies on rakentanut arvokkaan talon tyhjälle metsäpalstalle ja rakastanut nuorta ja köyhää Marjaa vilpittömästi vuosikaudet, mutta Juhan synnynnäinen ulkomuoto asettuu onnen esteeksi. Vääräsääreksikin kutsuttu jäyhä ja jalkavaivainen mies ei viehätä nuorta vaimoaan sitten lainkaan, mutta kylmästä kohtelusta huolimatta Marjalla on aina tärkeä paikka miehen sydämessä. Juhan lapsuudenperheen ottolapsesta talon emännäksi muuttunut Marja puolestaan kipuilee pinnallisuutensa kanssa: hän tunnistaa onnekkuutensa, muttei voi pakottaa itseään rakastamaan miestä. Lähteäkään hän ei tosin voi, sillä minne hän varattomana ja perheettömänä menisi? Ristiriidan vuoksi pari elää kuin naapureina, eri aitoissa nukkuen ja lapsetonta arkea eläen, Juha salaa tunteitaan vielä vaalien.

Eräänä päivänä syrjäisen talon arki muuttuu: vienankarjalainen kauppias Shemeikka saapuu taloon muutaman päivän vieraisille. Juhalla on kaiken kansan ja ulkomaalaistenkin keskuudessa reilu ja leppoisa maine, joten kaukaiset vieraat eivät ole uutta, mutta Shemeikka kiinnittää jopa itsepäisen Marjan katseen tottunein naistenmiehen elkein. Nuori nainen on kaivannut ihastuksen tunteita ja imartelevaa huomiota, muttei halua näyttää lämpenemistään Shemeikalle tai miehelleen. Marja pysyttelee hiljaa ja taustalla, eikä Juha huomaa mitään, vaikka Shemeikka ylittää sopivuuden rajoja aina ehtiessään – ja omaksikin yllätyksekseen Marja ei halua enää vastustella.

Räjähdysaltis tilanne saa yllättävän ratkaisun, kun Juhan kiukkuinen ja Marjaa julmasti kohteleva äiti saapuu taloon. Kun Marja taas ensitöikseen saa päälleen anoppinsa haukut, alitajuinen, täysin mielikuvitukselta aluksi tuntunut päätös kypsyy toiminnaksi: hän karkaa salaa Sheimekan mukana kohti tarunhohtoista Karjalaa ja Venäjän puolta. Juha lähes menettää järkensä pohtiessaan, oliko Marjan lähtö vapaaehtoinen vai vastentahtoinen – ovathan kulkukauppiaat tunnettuja myös ryöstelyistään. Epätoivoinen mies vuoroin lamaantuu, vuoroin lähtee nöyryyttäville käynneille muuten karttamiensa sukulaisten ja tuttavien pariin, mutta kukaan ei välitä tämän surusta.

Juhan etsiessä Marjaa nainen huomaa, ettei Shemeikan koreilla puheilla ollutkaan katteita. Vaarallinen matka koskilla sujuu, mutta romantiikka on kaukana, kun miehen oikea luonne paljastuu. Kuin panttivangiksi kaukaisille maille ja vesien taakse viety Marja tutkistelee sydäntään: miksi hän tosiaan halusi lähteä, mistä hän todella luopui Juhasta luopuessaan?

Tragedioiden tapaan lopussa kukaan kolmikosta ei saa haluamaansa, vaan sekä Juha, Marja että Shemeikka päätyvät kukin erilaisia reittejä kohti tuhoa ja ahdistusta. Juha päättyy voimakkaisiin, jopa väkivaltaisiin kohtauksiin, joita Ahon käyttämä tiukka preesens ja suoruudesta huolimatta lyyrinen kieli tehostavat. Vain pieneen rooliin jäävä kertoja ei johdata teosta, vaan runsas dialogin ja hahmojen sisäisen puheen määrä tekevät kerronnasta hyvin intiimiä ja pohdiskelevaa. Vaikka Juhaa kuvataan balladiromaaniksi, se on paikoin kuin tarkka psykologinen tutkielma, joka suhtautuu hahmoihin jopa neutraalin tutkivasti. Shemeikan kuvaus jää muita päähenkilöitä ohuemmaksi, mutta erityisesti miehen matkaan lähtevä ja paikoin juonittelevaksikin yltyvä Marja on tästä neutraaliudesta hyvä esimerkki. Edes häntä ei kuvata pahana, vaan vain onnettomana taustan ja ympäristönsä pakottamana inhimillisenä ihmisenä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 12: Kirjassa ollaan metsässä