Sivuhenkilö

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

Oikeastaan, äiti mietti, hän ei ollut koskaan pitänyt erityisen tärkeänä omaa lomanautintoaan. Aina oli ollut tärkeämpää, että muilla oli hauskaa. Osin se liittyi rahaan. Matkat maksettiin lähestulkoon aina hänen pussistaan. Hän ei halunnut näyttää, kuinka paljon häntä oikeastaan kirpaisi tämänkertainen useamman tuhannen euron lovi säästöissään. Toiseksi se liittyi koko lomamatkan ideaan – siihen erityiseen, jota se oli lupailevinaan.

Elina Viinamäen novellikokoelma Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita (Atena 2021) käsittelee tuttuja aiheita – parisuhdetta, arjen pieniä neurooseja, negatiivisia mutta peitettyjä tunteita – raikkaalla tavalla vinksahtaneesti, absurdilla huumorilla ja jopa hitusen epämiellyttävästi. Viinamäen kerronta on suoraa, helppolukuista kieltä, mutta usein pienestä arkisesta yksityiskohdasta liikkeelle lähtevät juonikuviot ovat täynnä todellisuuttamme ja ihmismielen kummia koukeroita kommentoivaa mielikuvitusta.

Viinamäen yhdeksästä novellista koostuva kokoelma ei kerro yhtenäistä, jatkumolla kulkevaa tarinaa, vaan kokoaa yhteen joukon erilaisia inhimillisyydessään hieman surkuteltavia, jopa luotaantyöntäviä tilanteita tai ihmisiä ajatuskulkuineen. Realistisista miljöistä ponnistetaan usein vauhdilla todellisuuden rajoja koettelevaan liioitteluun: naapurusto kääntyy epäterveellisiä einesruokia ja alkoholia lähikaupasta ostavan perheenäidin kimppuun kultin voimalla. Aviomies suostuttelee sairastunutta mutta edelleen hyväkuntoista (ja ennen kaikkea vastentahtoista) vaimoaan eutanasiaan oman mukavuutensa tähden. Leski ei saa hautajaisissa rauhaa miettiessään kuolleen puolisonsa puvun hintaa ja brändiä. Kokoelmassa leikitellään jatkuvasti täydellisen uskottavuuden ja hirtehisen huumorin välillä, ja erityisesti parrasvaloihin pääsevät erilaiset rumat, yleensä peitellyt tunteet.

Kokoelman tarinoita yhdistää myös vahva yllättävyyden elementti. Joissain teksteissä lukijan odotushorisontti kiepautetaan ympäri jo ensimmäisissä kappaleissa. Monia Viinamäen tekstejä voi kuitenkin lukea pitkällekin, ennen kuin kertoja antaa vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä, miltä aluksi näytti – tai mitä oli siinä aluksi näkevinään. Temput onnistuvat, sillä toisinaan ahneuden, oman edun tavoittelemisen tai päähänpinttymän kuvaukset ovat niin epämiellyttäviä, ettei soppaan osaa odottaa yhdistettäväksi huumoria. Tämä yhdistelmä on toimiva ja voimakas, ja tuo tummissa sävyissään ja omalaatuisessa psykologisessa kuvauksessaan mieleen niin Lucia Berlinin kuin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Viinamäki on monipuolinen kirjoittaja, jonka novellit vaihtelevat kirjemuotoisista monologeista dialogin täyttämään kerrontaan sekä hahmojen sisäisen mielenmaiseman kuvaukseen. Tarinoissa hypätään myös ilahduttavan erilaisten ihmisten saappaisiin. Mukana on työhönsä kyllästynyt ja sitä häpeävä uraohjaaja, useampi erilaisen ja eri elämänvaiheessa olevan perheen äiti, henkisen tasapainonsa aivan yllättäen menettänyt stalkkeri, puolisonsa asenteeseen väsähtänyt puoliso, joka päättää viimein napauttaa… Kukaan ei ole mustavalkoisesti menestynyt tai epäonnistunut, hyvä tai paha, vaan jokainen pyristelee eteenpäin sattumuksien ristiaallokossa. Viinamäki ei tarjoa runsaita taustatarinoita tai selityksiä oudoille suunnille, vaan lukijan on vain hypättävä täysillä mukaan novellien kiinnostavaan, erikoiseen maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Yhdysvaltalainen kirjailija Elizabeth Strout käsittelee Pulitzer-palkitussa teoksessaan Olive Kitteridge (alk. Olive Kitteridge, 2008; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020) tunteiden näyttämisen ja ihmissuhteiden vaikeutta. Novellikokoelmaa lähestyvä romaani kiertyy nimihenkilönsä Olive Kitteridgen ja hänen tuttaviensa elämänmenon ympärille, mutta kertoo ennen kaikkea Mainen pikkukaupungissa sattumalta kohtaavista, erkaantuvista ja toisinaan kärsivistä ihmisistä. Realistinen, nykyhetkeen tai lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta ei kuitenkaan jätä lukijaa synkäksi, vaan onnistuu pitämään inhimillisen lämmön ja kepeyden yllä.

Suurimman kiitoksen Strout lienee saanut omaleimaisesta nimihenkilöstään. Olive on eläköitynyt matematiikan opettaja, Christopherin etäiseksi jäänyt mutta rakastava äiti, hieman tossun alla olevan puolisonsa Henryn ankara kaitsija ja lähes koko kaupungin tuntema liian suorapuheinen töksäyttelijä. Hän ei epäröi puuttua toisten asioihin, mutta pelkää kuollakseen (sitä itselleen myöntämättä) lämpimien tunteiden paljastamista. Hän on suora, elämän epäterveellisistäkin iloista häpeilemättä nauttiva vanhempi nainen, joka tiedostaa aikansa eittämättä päättyvän jossain kohtaa, mutta piilottelee kovalta vaikuttavan kuorensa alla herkkyyttä, pettymyksiä ja pelkoja, kuten kuka tahansa toinenkin. Koin Oliven näkökulmasta kerrotut osuudet kirjan parhaaksi anniksi, sillä hänen sisäinen maailmansa on erityisen kiinnostava sekoitus syvällisyyttä sekä inhimillisistä heikkouksista kumpuavaa humoristisuutta.

Muodoltaan tavallisesta poikkeava romaani koostuu 13 novellimaisesta luvusta, jotka toimivat itsenäisinä lyhyinä tarinoina. Olive Kitteridge ei ole perinteinen romaanipäähenkilö, sillä hän ei esiinny jokaisessa luvussa – suoraan. Jokaisessa hän on kuitenkin jollain tapaa läsnä ja tulee tutuksi monien silmien kautta. Tarinoiden keskiössä ovat myös hänen perheenjäsenensä, entiset oppilaansa ja muut saman kaupungin asukit, joista monien arki linkittyy tavalla tai toisella myös Oliveen. Yhdessä lyhyet osat muodostavat surumielisen mutta elävän kuvauksen koko pienen paikkakunnan pariskunnista, ihmissuhdekriiseistä ja ihmiskohtaloista. Arkisista ympyröistä huolimatta Strout pysyttelee jatkuvasti isojen kysymysten äärellä: parisuhteita syntyy ja rikkoutuu, äidin ja pojan välinen juopa syvenee tuoreen vaimon astuessa kuvaan, joku menettää läheisensä iäksi, puhumattomaksi jääneet tunteet korventavat… Strout löytää kliseisiltä kuulostaviinkin aiheisiin mielenkiintoisia, toisinaan jopa hämmentäviä kulmia ja juonenkäänteitä.

Olive Kitteridgessa viehättää myös erilaisten elämäntilanteiden kirjo. Oliven myötä lukija pääsee eläytymään pitkän ja mutkikkaan avioliiton kiemuroihin, mutta myös iän myötä yhä tiuhentuvien luopumisten, täyttymättä jääneiden toiveiden ja oman ikääntymisensä hyväksymisen teemoihin. Muut henkilöt rikastavat maailmaa omilla tarinoillaan: Olive tuntee kaupungin nuoret hyvin opettajan ammattinsa vuoksi, ja monet kaupungin palveluammateissa työskentelevät kaupunkilaiset esitelläänkin matematiikan opettajan silmin: ”Olive oli vuosia sitten opettanut Marlenelle matematiikkaa seitsemännellä luokalla; Olive uskoo tietävänsä muita paremmin miten hankalaa tyttörukan oli ollut aikoinaan hoitaa kassakonetta.” Isoksi naiseksi kuvatun Oliven katse on toisinaan epämiellyttävän suora ja arvioiva, mutta pinnan alla sykkii edelleen toivoa ja hellyyttä kaipaava pieni sydän.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

miten kaikki alkoi
siitä olisi paljon
mutta jätetään se nyt

millaista kaikki oli pitkään
paljon olisi siitäkin

säteilit niin että
minä aina nauroin
muistatko rakas

Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003) on proosarunoteos rakkaudesta, parisuhteesta ja sen päättymisen jälkeisestä ajasta moninaisine tunteineen. Juonellinen, nimettömäksi jäävän miesminäkertojan näkökulmasta kerrottu teos on runokokoelmien tapaan ilmavasti aseteltu ja nopea luettava, mutta Kotron oivaltava kielellinen leikittely saa pysähtymään tekstin äärelle pidemmäksikin aikaa. Mitaton, loppusoinnuton ja jopa välimerkitön ulosanti antaa runsaasti tilaa lukijan omille mielikuville.

Teoksen nimi, Sanovat sitä rakkaudeksi, antoi tietysti odottaa pohdintaa rakkaudesta, mutta Kotron fokus onkin oikeastaan rakkauden päättymisessä. Teema näkyy myös neljän luvun nimissä ja pituuksissa: ensimmäinen, valoisa ja lemmentäyteinen luku on lyhyin, sen jälkeen seuraavat luvut ovat aina toistaan pidempiä sekä teemoiltaan hankalampia ja ongelmien täyteisempiä. Luvut tukevat kokonaisuuden jokseenkin kyynistä mutta antautunutta asennetta: runoissa puhuu rakkaudessa pettynyt mies, joka ei erehdy luulemaan huumaa pysyväksi tilaksi – enää.

Ensimmäinen luku, Yksi (alku), kuvaa muutamilla sivuillaan rakkauden ensihuumaa, suloista vilpitöntä onnea ja maailmojen kohtaamista menneessä aikamuodossa. Kaikki on jo ohi, mutta puhuja ei vielä halua päästää irti muistoista tai entisestä rakastetustaan, ja mies jopa puhuu hänestä edelleen rakas-hellittelynimeä käyttäen: ”muistatko niinä alkuaikoina rakas / silloin aina otit minusta kiinni /nauroit että / nämäkin ovat aivan alkuaikoja – – ”.

Pian siirrytään kuitenkin lukuun Kaksi (post festum) ja rakkauden kivikkoihin: parisuhde ei ollutkaan vain auvoa, vaan kahden ihmisen hioutuessa toisiaan vasten juhlat tosiaan päättyvät joskus. Tulee ensimmäisiä ryppyjä, mutta tulee myös riitoja, epävarmuutta jatkamisen kannattavuudesta, uskottomuutta ja loukkaavia sanoja – ja lopulta ero. Luvussa Kolme (in vino veritas) miespuhuja hukuttaa näitä murheitaan perinteisin menetelmin alkoholiin. Humalaiset illat johtavat uusiin epätoivoisiin yrityksiin ja yöllisiin jankkauksiin, mutta parisuhde on jo mennyttä.

Neljäs luku, Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin), erottuu muista seesteisyydellään. Puhuja ei koe enää vahvaa intohimoa muttei vihaakaan, sillä onnenhetket ja vaikeudet ovat saaneet päälleen nostalgian rauhoittavan verhon. Sen läpi kaikkea mennyttä voi tarkastella haikeudella ja lämmöllä: ”mutta nyt kun olet poissa / jotenkin oudosti olet tallella / juuri sellaisena kuin haluan”. Tunteita ei silti luvusta puutu, vaan läsnä ovat niin pettymys, helpotus kuin kaipauskin. Entinen pariskunta on jatkanut ystävinä, mutta se ei ole helppoa, sillä vahvat tunteet eivät haalene noin vain. Kotro kirjoittaa viimeisessä luvussa upeasti menettämisen sekä eteenpäin menemisen vaikeudesta. Muissakin luvuissa mukana ollut miehen herkkyyden ja sallittujen roolien teema on koskettava.

Ajatuksenjuoksumainen, ryöppyävä muoto, negatiivisten tunteiden vapaa esitys sekä alkoholin ja parisuhteen ongelmien yhteen kietoutuminen tuovat heti mieleen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -teoksen. Siihen Kotrokin taitaa tietoisesti viitata: tekstissä vilahtavat niin nimi Henrik kuin lausahdus ”se oli vuosisadan virhe rakas”. Intertekstuaalisista viitteistä huolimatta Kotron tyyli on silti omanlaisensa, ja erityisesti sen tunnistaa ilahduttavasta kielellä leikittelyistä. ”Niin hyvin näet lävitseni että pelottaa / näetkö minua enää ollenkaan” sekä ”se ei mennyt oikeuteen asti / se meni vääryyteen asti” ovat hyviä esimerkkejä Kotron aforismimaisista lausahduksista, jotka saavat pohtimaan sanojen kirjaimellisia ja totuttuja merkityksiä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Suvi Ratinen: Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

Sangen erilaisia ovat myös päähenkilöidemme huoneet: joku kirjoittaa enonsa vintillä sahanpurujen seassa ja toinen sanelee sihteerille silkkityynyjen seasta pylvässängyssä suuressa kartanossaan. On paitsi vankilan myös mielisairaalan ja keuhkotautiparantolan pihoille aukeavia ikkunoita, ja merelle ja järvelle. On mustahirsinen, lumivalkoisilla pellavilla pehmennetty kalastajamaja ja saunakamari, jonne sulkeudutaan kesäyön hämäriksi tunneiksi. Olemaan yksin ja hiljaa, miettimään ja ehkä kirjoittamaan.

Suvi Ratisen tietokirja Omat huoneet – missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi 2021) keskustelee hurmaavasti Virginia Woolfin Oma huone -klassikkoteoksen kanssa: siinä missä Woolf määrittelee optimaaliset kirjoitusolosuhteet naiskirjailijoille, Ratinen tarkastelee, miten ne toteutuivat Woolfin kollegoilla ja aikalaisilla 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Runsaalla arkistokuvituksella höystetty teos on kattava ja asiantuntevasti koottu, mutta ei tukahduta inspiroivaa aihetta suurten faktojen alle: päinvastoin, kirjaa lukiessa tekee mieli lähteä kurkkimaan Helsingin kantakaupungin rakennuksiin ja alkaa rakentaa ihka omaa kirjoituspesää kirjallisten suurnaistemme jalanjäljissä.

Ratinen rajaa laajan aiheen keskittymällä päähenkilöihin, jotka edustavat Suomen nuoressa kirjallisuushistoriassa vasta toista naiskirjailijoiden sukupolvea. Teos on johdannon ja loppusanojen ohella jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokaisessa tutkitaan yhden kirjailijanaisen elämää asuinpaikkojen ja työtilojen näkökulmasta – ne olivat useimmiten samoja tiloja. Mukana on kaiken kansan tuntemia klassikkokirjailijoita kuten Maria Jotuni, Aino Kallas ja L. Onerva, mutta myös muutamia vain oman aikansa tähdiksi jääneitä kirjoittajia, kuten Elsa Heporauta ja Ain’Elisabet Pennanen. Kaikista kirjaan mukaan otetuista kirjailijoista löytyy kuitenkin sen verran kirjeenvaihto-, päiväkirja- ja muuta taustamateriaalia, että heistä ja työskentelypisteistään maalautuu lukijalle elävä kuva.

Vaikka lukija olisi jo tuttu osan päähenkilöistä kanssa, kirja tarjoaa varmasti uuden ja mielenkiintoisen ikkunan heidän historiaansa. Kirjailijoiden elämäntarinoihin saa uudenlaista otetta, kun pääsee lukemaan heidän elämästään kotien ja väliaikaisempienkin asuinolojen kautta: juuri siellä paljastuu se kirjoittamisen työläs, raivostuttava ja silti palkitseva arki, jota ei valoteta yhtä paneutuneesti muunlaisissa elämäkerroissa. Arkistomateriaaleissaan naiset kaipaavat yksinäisyyttä ja äänieristystä kuin Woolfin teoksessa konsanaan, tosin jo ennen Woolfin teoksen ilmestymistä: monelle ajat sairaalassa tai jopa vankilassa olivat sitä hedelmällisintä aikaa, kun lapset, seuraelämä ja velvollisuudet jäivät pois. Kirjailijoiden kaipuu ajattelun ja olemisen rauhaan lienee yleismaailmallinen piirre, mutta naisilla ei siihen ole ollut yhtäläistä mahdollisuutta ennen omaa taloutta ja tasa-arvoa.

Omat huoneet kiinnostanee ainakin kolmen aiheen intoilijoita. Yhtäältä se on sukellus kotimaisen kaunokirjallisuuden henkilöhistoriaan, toisaalta mielenkiintoinen retki erityisesti helsinkiläisen kaupunkikulttuurin ja asumisen historiaan. Vaikka päähenkilöt viettävät aikaa ja kirjoittavat myös vanhan ajan pitkillä ulkomaanreissuilla ja muualla Suomessa (erityisesti erilaisilla kansallisromanttisilla kesäasunnoilla), ovat toisen sukupolven naiskirjailijat vielä voittopuolisesti helsinkiläistä, hyviin naimisiin päätynyttä tai jo valmiiksi akateemisesta tai hyväosaisesta suvusta ponnistavaa väkeä. Tämä näkyy myös kaupunkikotien käyttötarkoituksissa: harvalla naiskirjailijalla oli mahdollisuutta yksityisyyteen kotonaan, sillä ne olivat monesti edustustiloja, joissa pyörivät jatkuvasti myös professorimiesten oppilaat ja kollegat, kaupungin kerma illallisilla ja muut taiteilijat verkostoitumassa ja keskustelemassa päivän polttavista aiheista.

Kolmas ja kenties tässä viehättävin teema on kuitenkin kirjoittamisen mahdollistajien tutkiminen: millaisissa oloissa klassikkoteoksia on edes mahdollista kirjoittaa? Tätä tutkiessa Ratinen päätyy kuljettamaan lukijan väistämättä feminististen kysymysten äärelle. Miksi ammatikseen kirjoittaneille, aikalaistensa tunnustuksen saaneille naiskirjailijoille ei monesti edes yritetty järjestää omaa työpistettä, vaan heidän tuli kirjoittaa olohuoneen melussa tai makuuhuoneen nurkassa – vaikka kodeista löytyi lähes poikkeuksetta aviomiehen oma työhuone, jopa erillinen kirjastokin? Miksi naisen, tuohon aikaan siis monesti automaattisesti äidin, aika oli ensisijaisesti perheen ja toissijaisesti työn, vaikka kaikissa professoriskodeissa oli erikseen palveluskuntaa hoitamassa lasten kasvatusta, kokkausta ja järjestelyjä? 1800- ja 1900-lukujen asumis- ja arkijärjestelyiden kuvaus paljastavat suuria yhteiskunnassamme tapahtuneita muutoksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Olin lapsesta lähtien antanut hänen mielipiteilleen liikaa painoa, ja nyt tuntui kuin olisin vapautunut taakasta. Lopultakin oli selvää, että minä en ollut Lila ja Lila ei ollut minä. En enää tarvinnut hänen auktoriteettiaan, minulla oli oma arvovaltani. Tunsin itseni vahvaksi, en ollut enää kasvuympäristöni uhri vaan pystyin hallitsemaan sitä, antamaan sille muodon, kääntämään sen edukseni, tai vaikka Lilan, kenen tahansa eduksi.

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa, Kadonneen lapsen tarina (alk. Storia della bambina perduta, 2014; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018), kuvaa Elenan ja Lilan keski-ikää ja vanhuutta ja solmii kirjasarjan suuria ja pieniä juonikuvioita hienosti päätökseen. Yli 500-sivuinen järkäle ei kuitenkaan ole vain saumaton pala pelissä: se jättää yllättävän paljon avoimeksi ja nostaa esiin lukuisia aiemmissa osissa käsittelemättömiä aiheita. Yhteiskunnallinen levottomuus on tuttuun tapaan kaikessa läsnä (kenties jopa konkreettisemmin kuin koskaan), mutta fokus palaa loppua kohden vahvimmin siihen, mistä kaikki alkoi: kahden naisen eriskummalliseen, myrkylliseenkin mutta silti vääjäämättömään symbioosiin.

Kadonneen lapsen tarina on neliosaisen sarjan sivumäärältään suurin kirja, ja sen aikana myös kuljetaan pisin ajallinen matka: siinä missä kukin edellinen osa keskittyi noin yhden vuosikymmenen käsittelyyn, viimeinen osa kattaa Elena Grecon ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämää 1970-luvun puolivälistä 2000-luvun nykyhetkeen. Ensimmäisiin osiin verrattuna lukukokemus ei ole siis yhtä intensiivinen, kun ohi vilahtelevat arkipäivät esitetään nopeasti ja kursorisesti, toisinaan kokonaisten vuosien yli loikkien. Ne tietyt ajanjaksot ja hetket, jotka minäkertoja-Elena kuvaa tarkemmin, ovat kuitenkin tuttua, psykologisesti tarkkaa kuvausta.

Nuorista, kaukana toisistaan elävistä äideistä tulee neljännessä osassa toisiaan vilpittömästi tukevat, mutta henkisesti omia elämiään elävät naapurit, kun maailmaa nähnyt, menestynyt Elena erilaisten käänteiden jälkeen palaa lapsuutensa kortteliin. Lähtiessään opiskelemaan hän oli vannonut jättävänsä kaiken taakse, mutta kolmen lapsen pääasiallisena huoltajana ja eronneena naisena arki muualla alkoi käydä liian rankaksi. Omalta perheeltään hän saa modernien, feminististen arvojen ja valintojensa vuoksi vain sättimistä, mutta menestyneeksi tietotekniikkayrittäjäksi ja korttelin voimahahmoksi noussut Lila osoittaa pitkän välimatkan jälkeen parhaita puoliaan: hän jakaa oman uuden perheensä varallisuutta, aikaa ja jaksamista Elenalle ja tämän tyttärille itseään säästämättä.

Oman yleisönsä löytäneeksi, melko huomattavaksi kirjailijaksi kasvanut Elena on yhä vahvemmin oma itsensä: vaikka Lilan vaikutusvalta ja charmi ovat ennallaan, hän pystyy toimimaan myös ystävänsä toiveiden ja odotusten vastaisesti, löytämään tarvittavaa voimaa myös itsestään. Vaikka naiset ovat fyysisesti ja arjessa lähellä toisiaan, Elenan itsenäistyminen saa heidät vääjäämättä sulkemaan tiettyjä osia maailmoistaan, luottamus ei ole eikä voi olla täydellistä. Toisinaan toiselta salatut faktat ja suunnitelmat törmäävät vahingossa tai paljastuvat yhteisten tuttavien kautta ennen aikojaan, mikä aiheuttaa jo lapsuudesta tuttua arvaamattomuutta suhteeseen.

Myöskään Napolin kiristyvä ilmapiiri ei helpota arkea: mafiat ovat levottomia, eivätkä Lilan bisnekset tai Elenan paljastuksia ripottelevat valtamediahaastattelut auta rauhoittamaan korttelia. Pelottavimpienkin tilanteiden, pahimpienkin riitojen jälkeen he kuitenkin hakeutuvat toistensa seuraan – kunnes tapahtuu liian suuri menetys, jonka painolastia on pitkässä juoksussa mahdotonta yrittää jakaa. Naisten tiet erkanevat katkeruuden, elämän jatkamisen ja toisaalta sen jatkamattomuuden vuoksi jälleen, määrittelemättömäksi ajaksi.

Lähtölaukaus Elenan ja Lilan elämän kirjalliselle perkaamisellehan on Lilan katoaminen 2000-luvulla, kun hänen aikuinen poikansa kääntyy Elenan puoleen äitiään etsiessään. Tapahtuneesta hieman järkyttyneenä Elena alkoi ensimmäisessä osassa koota kahden naisen ja Napolin tarinaa yhteen, omalla kirjailijan äänellään ja omasta näkökulmastaan, vaikka Lila on aina tiukasti kieltänyt häntä kirjoittamasta itsestään. Neljän kirjan kokonaisuus on Elenan yritys ymmärtää monimutkaista ystäväänsä ja sitä kautta myös itseään. Nykypäivässä liikkuva kehyskertomus ei kokonaisuudessaan kuitenkaan aivan lunastanut odotuksiani, joita ensimmäiset, hurjan intensiiviset osat saivat minut asettamaan. Kadonneen lapsen tarina ja koko sarjan loppu jää makuuni liian auki. Minäkertoja-Elena toteaa: ”Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen.” Allekirjoitan tämän, mutta Lilan ympärillä vallitseva myyttisyys poikkeaa sarjan muuten jopa inhorealistisesta tyylistä minua häiritsevästi.

Kritiikistä huolimatta suosittelen Ferranten Napoli-sarjaa lämpimästi. Se on hurja, suuri kokonaisuus, jonka erityisiä vahvuuksia ovat viiltävän tarkka psykologinen ihmiskuvaus, mukaansa tempaava kerronta ja ankara, mielenkiintoinen Napoli-kuvaus, jossa on yksityisen tason lisäksi mukana aina myös yleinen, yhteiskunnallinen näkökulma. On virkistävää lukea laadukasta teosten sarjaa, jossa aktiivisina toimijoina ovat nimenomaan moniulotteiset naiset, joista löytyy niin hyviä kuin inhottaviakin puolia – Elena ja Lila ovat keskeneräisyydessään kokonaisia hahmoja, jotka jäävät syvälle mieleen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa